Ikäraja: S
Tyylilaji: fluffy
Paritus: Harry/Ron
Haaste: Fluffy10 #4 sanalla sokeriastia.
A/N: Idea maagisesta sokeriastiasta on asunut mielenperukoillani jo hyvän aikaa. Siihen kaveriksi sopi hyvin tällainen kepeä rarry.
Kaikki palaute on tui ♥︎
Kevätväsymys
Ron yritti taiteilla oikeaan käteensä sidosta teipistä ja nenäliinasta. Se sujui kömpelösti. Toki Ron olisi voinut parantaa haavan sauvan heilautuksella, ellei jok’ikinen haavanhoitoloitsu olisi juuri sillä hetkellä paennut hänen mielestään. No, ajoi tämäkin räpellys asiansa. Haava ei enää vuotanut.
”Mitä kummaa sinä puuhaat?” kysyi uninen ääni Ronin takaa. Hän kääntyi ja näki paljasjalkaisen Harryn liian suuressa flanellipaidassa ja vaaleissa farkuissa, joissa oli rispaiset lahkeet ja reikä vasemmassa polvessa. Harryn musta tukka harotti sotkuisempana kuin tavallisesti eivätkä vihreät silmät näyttäneet vielä kunnolla heränneen. Hänen iltapäivätorkkunsa olivat taas venähtäneet.
”Esittelen häikäiseviä ongelmanratkaisutaitojani”, Ron vastasi. Harry hykerteli hänen vastaukselleen. Vanha puulattia narahti väsyneesti, kun Harry nousi päkiöilleen ja venytteli luut rusahdellen. Ron katseli hyvin mielellään sitä, miten kauniisti Harryn selkä kaartui lempeässä auringonvalossa. Pölyhiukkaset kimaltelivat Harryn ympärillä kuin timanttitomu. Hän raahusti lähemmäs ja kaappasi Ronin takaapäin laiskaan halaukseen. Kirvelevä kipu Ronin kädessä hellitti välittömästi. Harryn läheisyydellä oli autuas vaikutus häneen, oli aina ollut.
”Mikä siihen sattui?”
”Se pahuksen sokeriastia.”
”Taasko?”
”Jep.”
”Voi Ron...”
”Hei”, Ron älähti pahastuneena, koska hän ei pitänyt siitä, miten Harry sanoi ”voi Ron”. Se nimittäin kuulosti aivan liikaa Hermionelta.
”Miksei me voida hankkiutua mokomasta kapistuksesta eroon?” Ron kysyi tympääntyneenä.
”Koska se oli tupaantuliaislahja veljeltäsi”, Harry vastasi.
”Millainen lahja sekä puree että syöksee tulta?”
”Minusta se on kiva. Antaa vähän jännitystä elämään.”
”Aivan, koska meidän elämähän on tähän asti ollut todella pitkäveteistä.”
”Sinä et vain osaa käsitellä sitä”, Harry huokaisi. ”Kuvittele, että sokeri on kultaa, jota lohikäärme vartioi. Tietysti sinun täytyy kysyä lupa ennen kuin otat sitä.”
”Miksi? Se on
minun ostamaa sokeria!” Ron närkästyi. Harry vain nauroi, mutta ääni uupui ennen aikojaan ja päättyi valtavaan haukotukseen. Harry nojasi häneen raskaammin kuin aikoisi taas nukahtaa. Ronin mieliala vajosi. ”Hei, miten sinä jaksat?”
”Äh, älä sinä minusta huolehdi.”
”Hei”, Ron sanoi topakkaan sävyyn. ”Tietysti huolehdin.”
”Olen vain väsynyt”, Harry sanoi välinpitämättömän huolettomasti, mutta Ronia ei niin vain sumutettu.
”Nukkuminen ei taida auttaa?”
”Ei.”
”Piristäisikö sinua, jos mentäisiin tänään vähän lentämään?”
Harry pohti asiaa tovin.
”Mennään vaan.”
”Hyvä.” Ron oli tyytyväinen, että Harry oli suostunut niin mutkattomasti hänen ehdotukseensa. Monina päivinä Harrya ei tuntunut huvittavan tai motivoivan tehdä muuta kuin nukkua. Tämä oli varmasti merkki toipumisesta, niin Ron ainakin tahtoi uskoa. ”Haluatko teetä?”
”Kiitos.”
Harry istui pöydän ääreen. Ron laski hänen eteensä kupin ja kaatoi siihen höyryävää mustaa teetä. Pöydässä nökötti jo suuresti harmia tuonut sokeriastia. Sen ympärille oli suojelevaisesti kääriytynyt pieni kultainen posliinilohikäärme. Harry silitti sen suomuja ja pyysi kohteliaasti, saisiko hän ottaa hieman sokeria. Mokoma luihu, puolueellinen otus tuprautti vain pienen savupilven eikä tehnyt minkäänlaista vastarintaa, kun Harry nosti kantta ja otti teelusikallisen sokeria. Ron murjotti. Ei tuo vain ollut reilua.
Nopea hymy viivähti Harryn väsyneillä kasvoilla, mutta ilo ei ehtinyt edes vihreisiin silmiin saakka, kun se jo katosi. Ron ei sanonut mitään, vaikka asia kaihersi ja huoletti häntä. Ronista tuntui, ettei hän tehnyt tarpeeksi. Hän oli kelvoton auttamaan parasta ystäväänsä silloin, kun tämä tarvitsi häntä. Ronista ei ollut mihinkään. Hän oli yksi surkimus.
”Ron.”
Ehkä surkeus näkyi hänen kasvoistaan, koska Harry näytti nyt valppaammalta kuin päiväkausiin. Hän vei kätensä Ronin niskaan. He katsoivat toisiaan silmiin, Ron epävarmana siitä, mitä tuimuus Harryn kasvoilla tarkoitti. Harry nojautui eteenpäin ja antoi niin elämää kipinöivän suudelman, että kaikki Ronissa seisahtui kaipuusta ja ihmetyksestä. Polte poskissa ja korvannipukoissa oli jo lähestulkoon unohtunut tuntemus. Hän nielaisi. Päässä suhisi ja sydän kieppui. Harry joi teetä ja näytti tyytyväiseltä itseensä.
”Mistä hyvästä tuo oli?” Ron sopersi.
”Miten niin mistä hyvästä? Ei sinun tarvitse ansaita minulta huomiota”, Harry sanoi ja painoi kätensä Ronin käden päälle. Nyt hymy tanssi hänen silmissään. ”Riittää, että olet siinä.”
