Ficin nimi: Se tärkein asia
Kirjoittaja: Maissinaksu
Fandom: Snowpiercer
Ikäraja: S
Paritus: Bennett/Melanie
Genre: Draamaa ja jotain pientä söpöä
Summary:
Vastakohtaisuus ja kontrastit olivat aina viehättäneet Bennettiä. A/N: Fiilistelen Snowpiercerin toista kautta ja valloitin uuden fandomin.
Osallistuu TROPES-haasteeseen aiheella
(mutual) pining.
***
Vastakohtaisuus ja kontrastit olivat aina viehättäneet Bennettiä. Hän näki niitä kaikkialla, oli kyse sitten horisontissa kohoavista sademetsistä, jotka sitä nykyä olivat umpijäässä, tai valkeasta maastosta teräksensinistä taivasta vasten. Olisi voinut luulla, että seitsemän vuoden jälkeen näkymä junan ulkopuolella olisi alkanut kyllästyttää. Välillä se kyllästyttikin, mutta sitten tunne taas otti ja katosi. Ehkä vaadittaisiin vähintään toiset seitsemän vuotta, kunnes hän saisi tarpeekseen ja hankkisi menolipun alavaunuille tyystin toisenlaiseen maisemaan.
Piikkikorkojen etäinen kopina sai Bennettin hymyilemään. Ääni oli yhtä säntillinen kuin kenkien omistajakin. Melanie, aina yhtä määrätietoinen ja varma olemukseltaan, lauman alfanaaras. Sinivihreässä univormussa ei näkynyt rypyn ryppyä, eikä kampauksesta karannut ainoatakaan tummanruskeaa suortuvaa. Vähempää ei olisi odottanutkaan niin korkeassa asemassa työskentelevältä henkilöltä. Sellaisen Melanien Snowpiercerin väki tunsi ja sellaisesta he pitivät, hänkin.
Vaan Bennett tunsi toisenlaisenkin Melanien, jota ei päässyt näkemään kuin harva hänen lisäkseen. Se Melanie,
Mel, pukeutui mielellään yliopistohuppariin tai kulahtaneeseen farkkutakkiin ja uskalsi näyttää myös uupuneen nuivaa naamaa. Mel tykkäsi iskeä päähänsä insinööriopinnoista muistuttavan lippalakkinsa, arvokkaan muiston yksinkertaisemmalta ajalta, ja haastaa hänet kortti- tai shakkipeliin illan ratoksi. Siinä oli jotain niin
tavallista, että heidän epätavallisessa maailmassaan se oli melkein riipaisevaa.
Ero Melanien ja Melin välillä oli kuin yöllä ja päivällä, mikä houkutti häntä kuin lyhdynvalo koiperhosta. Jospa hän vain olisi joskus osannut pukea ajatuksensa sanoiksi ja todeta ääneen jotain yhtä kaunista kuin mitä hänen pääkoppansa suolsi hänen mieleensä.
Todeta ääneen sen, miten hiivatisti hän välitti, vaali ja kunnioitti. Rakasti.
"No?" Melin rauhallinen ääni katkaisi hänen ajatuksensa, eikä Bennett ollut edes tajunnut jääneensä lukemaan tekstiä tämän lippalakissa. Samaa tekstiä, jota hän oli silmäillyt lukemattomia kertoja.
Yale engineering, eipä siinä ollut edes paljoa luettavaa.
"Mitä niin?" hän kysäisi takaisin.
"Näen sinun katsovan suuntaani ja nyt luonnollisesti oletan, että kerrot asiasi", Mel virkkoi irrottamatta katsettaan kirjastaan, jota oli tullut lukemaan ohjauspöydän ääreen. Ei sitä varsinaiseksi seuranpidoksi voinut sanoa, mutta sen kummempaa Bennett ei kaivannutkaan.
"Kunhan tuijottelin omiani."
"Sellainen ei ole tapaistasi."
"Otteeni alkaa kai lipsua", hän hymähti ja pyörähti tuolillaan niin, että suunta oli jälleen kohti junan keulaa. Melin viekkaissa silmissä vilahti lämmin pilkahdus, kun heidän katseensa kohtasivat hetkeksi. Tämä ymmärsi paljon jo yhdestä vilkaisusta, mutta ehkä se tärkein asia oli vielä kuulematta ja sanomatta.
Bennett lisäsi junan vauhtia ja kätki suupieliinsä pesiytyneen hymyn. Olihan heillä aikaa.
