Jälkeinen (kuoleman maa) | S | lempeä draama

[Sokerisiipi]

Ikäraja: S
Tyylilaji: lempeä draama
Hahmo: Kerry
Haasteet: Inspiroidu kuvasta (kuva) ja Originaalikiipeily (65. sielu)

A/N: Kirjoitettu alunperin Raapalejuoksuun sanaan kasvatti, mutta hioin ja täydensin sitä mieleisekseni. Kerry esiintyy myös raapalejatkiksessani Viimanniemi (S) mutta tämän voi lukea täysin itsenäisenä :3

Kaiken muotoiset kommentit ovat lämpimästi tervetulleita! ♥︎

Jälkeinen (kuoleman maa)

Jälkeisessä ei kasva mitään, ei todella. Miten olisi voinutkaan? Kasvit tarvitsevat valoa, vettä, ravinteita, sopivan maaperän ja ainutlaatuisen ilmaston. Kuoleman maa ei niitä voi tarjota. Mistä tiedät tuon kaiken, kysyy naapuri, Vuola, kun Kerry pohtii ongelmaa puoliääneen. Kysymys hämmästyttää häntä. Minä vain tiedän, Kerry vastaa ja häntä kiusaa, kun ei voi selittää asiaa sen paremmin, ei itselleen tai Vuolalle. Kerryn kasvoja alkaa kuumottaa ja päätä kiristää paniikki. Pitääkö hänen nyt todistaa sanansa Vuolalle? Naapuri kuitenkin vain kohauttaa olkiaan ja puhaltaa ilmaan hopeansinisiä saippuakuplia. Ne ovat kaunista työtä, mielen työtä. Sitä Kerrykin tahtoo kokeilla. Hänestä tuntuu, että hänen täytyy. Ehkä silloin tämä rinnassa kivistävä kaipuu ja lohduttomuus viimein helpottavat.

On totta, ettei Jälkeisessä kasva mitään, mutta siellä voi kuvitella kasvavan. Kaikki, mitä täällä voi haistaa, nähdä ja koskettaa – sieluja lukuun ottamatta – on varta vasten kuviteltu, aivan kuten Vuolan saippuakuplat. Kerry alkaa kuvitella itselleen siemeniä. Hän luo niille mielessään tarkat säännöt, odotukset ja toiveet. Hän kuvittelee maan kotinsa edustalla pehmeäksi ja multaiseksi, jotta siemenet varmasti versovat sellaisiksi, miksi hän ne kuvitteli. Sitten Kerry istuttaa, kastelee ja odottaa.

Siemenet eivät idä. Pettymys kirveltää. Kerry tahtoo huutaa ja itkeä, vaikkei hänellä ole enää kyyneliäkään. Onko se mahdotonta? Ei, ei voi olla. Kerry on nähnyt kuvitelmien muuttuvan, kehittyvän, kukoistavan. Tämän pitäisi onnistua. Hänen täytyy vain yrittää uudestaan. Onneksi Kerryllä on ikuisuus aikaa opetella. Jokainen erehdys antaa uuden oivalluksen. Hän oppii, että kuvitelmat ovat itsepäisiä ja hauraita, alttiita mielen muutoksille ja häiriöille. Tärkeintä on solmia säännöt ja päästää irti ajoissa. Ei saa pusertaa väkipakolla tai kuvitelma särkyy. Mahdollinen muutos tulee sallia, sitä on parempi jopa toivoa, kun yrittää jäljitellä elämää. Lopulta siemenet kasvavat. Tilkku tilkulta puutarha puhkeaa värien, lehtien ja versojen kukoistukseen.

Kerry ei ole koskaan ollut mistään näin ylpeä. Puutarha on hänen oma pieni ihmeensä. Kerry nauraa ja tanssii. Hän kellahtaa ikiomalle kukkakedolleen, hengittää muistojaan kasvottomista kesistä, auringon lämmöstä ja elämästä, josta hän ei tiedä edes syntymänimeään. Vain tämä on jäljellä, mutta Kerrylle se riittää. Kukkien terälehdet kutittelevat pisamaisille kasvoille onnellisen hymyn. Rinta on nyt kevyt, mutta kaipaus on jättänyt Kerryn sydämeen varjonsa kuin lupauksena, että se aikoo vielä palata. Vapaus on kuolemassakin vain hetkellistä.

[Seila]

Lokkipoika ♥

Ihanaa että julkaisit tämän itsenäisenäkin. Tämä oli alunperinkin oikein ihana, mutta editoinnin jäljiltä tämä on ehdottomasti ihanampi. Lihavoittaminen kannatti! Kerry on muuten kiva nimi ja Vuola on erityisesti ihana nimi! Sellainen pehmeä ja soljuva.

Voi Kerry kun ei osaa selittää Vuolalle, miksi tietää nämä asiat. Hän vain tietää. Onhan se hassua, kun vain tietää, että näin se on. Ihanaa kuitenkin kuinka mutkattomasti Vuola suhtautuu, kohauttaa vain olkiaan puhaltaa saippuakuplia. Hopeansiniset kuplat olisivat varmasti oikeastikin tosi nättejä. Tässä ainakin ne ovat ihana yksityiskohta!

Oww, tietenkään Kerry ei heti onnistu. Miten voisikaan kun ei ole ennen yrittänyt kasveja kuvitella. Totta kai se vaatii vähän työtä, yrittämistä ja epäonnistumista, kunnes pääsee haluamaansa lopputulokseen. Ja tietenkin Kerryllä on se ikuisuus aikaa, joten onneksi hän jatkaa yrittämistä. Totta kai ensin kiukuttaa ja harmittaa, kun siemenistä ei mitään kasvakaan. Voi pientä.

Ihanaa että Kerry sai puutarhan ja voi olla edes hetkellisesti onnellinen ja vapaa. Tietenkään kuolemassakaan ei ole vapautta ikuisesti, vaikka se ehkä siltä tuntuisi, kun on ikuisuus aikaa vaikka mille. Oww. No, onneksi Kerry saa nyt nauttia kukkasistaan.

Kiitos tästä Jälkeiseen sijoittuvasta pätkästä! Pidin paljon ja lokkipoika on aina yhtä ihana ♥

[valokki]

Olipas tämä kiehtova pieni vilkaisu Jälkeiseen! Jälkeistä/ tuonpuoleista/ kuoleman maata on usein mielenkiintoista pohtia, millainen se voisi olla ja millaisena se nähdään eri kulttuureissa ja uskonnoissa. Tässä tarinassa nousi esille useampikin sellainen asia, jota en aiemmin ollut tullut oikeastaan paljoa miettineeksi. Esimerkiksi se, ettei Jälkeisessä kasva mitään, mikä sinällään käykin hyvin järkeen, mutten sitä ole koskaan tullut konkreettisesti ajatelleeksi. 

On totta, ettei Jälkeisessä kasva mitään, mutta siellä voi kuvitella kasvavan. Kaikki, mitä täällä voi haistaa, nähdä ja koskettaa – sieluja lukuun ottamatta – on varta vasten kuviteltu, aivan kuten Vuolan saippuakuplat.

Todella mielenkiintoinen ajatus, että vaikkei Jälkeisessä olekaan paljoa mitään, voi sinne kuitenkin kuvitella erilaisia asioita. Jälkeiseen tulee kuitenkin paljon sieluja, joilla on monenlaisia muistoja aikaisemmasta elämästä, minkä avulla heillä varmasti riittää mielikuvitusta. Vaikkei Kerry aluksi onnistunutkaan kasvattamaan kukkia, onneksi hän ei luovuttanut. Vaikka tuttujen asioiden tuominen Jälkeiseen voikin olla vaikeaa, kun muistot aiemmasta elämästä ovat haalistuneet, ei se Kerryn tarinassa ollut mahdotonta, kun hän jaksoi vain sinnikkäästi yrittää, ja lopputulos oli varmasti kaiken yrittämisen arvoista.

Rinta on nyt kevyt, mutta kaipaus on jättänyt Kerryn sydämeen varjonsa kuin lupauksena, että se aikoo vielä palata. Vapaus on kuolemassakin vain hetkellistä.

Loppu tässä oli hyvin katkeransuloinen, kun ilon ja onnen hetkelläkin ikävät tunteet muistuttivat olemassaolostaan ja siitä, että ne kyllä palaisivat vielä. Onneksi Kerry kuitenkin sai tämän onnenhetkensä ja osasi nauttia siitä. Tuntui siltä, että vaikka välillä olisikin todella hankalaa, toivoakin kuitenkin riitti ainakin pieninä pilkahduksina.

Lisämainintana vielä, että pidin kovasti Kerryn ja Vuolan nimistä, ne olivat ihanan erikoisia ja omaperäisiä!

Kiitos kovasti tästä ajatuksia herättävästä tarinasta, pidin tästä todella!