21
350 x 3
toukokuu 2020
Makasin Villen kainalossa sohvalla. Se oli ollut odottamassa mua jo alaovella, kun tulin töistä. Halusi kuulemma tulla juttelemaan viime viikonloppuisesta. Pelotti, koska olin ylireagoinut - käskin sen painua vittuun mun luota ja kieltäydyin kirosanoin lähtemästä sen mukaan, kun nähtiin baarissa. Olin ollut vihainen ja humalassa. Hämmentynyt ja väsynyt - kaikesta ja kaikkeen. Mutta Villeä vaan hymyilytti, kun se näki mun lähestyvän. Sen hymy oli kaunis. Toispuoleinen ja kujeileva. Se iski miljoona perhosta mun vatsanpohjaan ja kipeitä, ihania, tunteita mun sydänalaan. Ja Ville halasi, suuteli ja oli oikeesti siinä täysin omasta tahdostaan, etten sen takia jaksanut edes välittää siitä, ettei me oltu vieläkään juteltu toisillemme oikeastaan sanaakaan.
Meidän juttu oli vaikea. Ville oli vaikea. Mä olin vaikeampi. Mutta silti kaikki tässä toimi. Koska tällaisina hetkinä, kun meidän juttu oli... ei-vaikeaa, niin se oli ihan helvetin hyvää. Villen
kanssa oli hyvä olla. Sen
lähellä mulla oli hyvä olla. Ei se puhua osannut, mutta en osannut minäkään - en tykännyt siitä, eikä tainnut tykätä sekään. Mutta se, että se oli mun sohvalla torstai-iltana kertoi enemmän kuin yksikään sana. Ja tiedän, että Villekin ajatteli niin.
Oltiin oltu hiljaa jo pari tuntia, Ville selasi puhelintaan ja mä yritin nukkua, kun pöydällä tärisevä puhelin keskeytti meidät.
”Kukas Tino se sulle soittelee”, Ville kysyi naurahtaen, kun se ojensi puhelinta.
”Ootko mustasukkanen?” kysyin ja naurahdin itsekin. Enkä tajunnut, mitä ihmeellistä mun reaktiossa oli, mutta Villen äänessä oli paniikkia, kun se sanoi: ”En todellakaan ole, eikä mua oikeestaan edes kiinnosta.”
Olin hetken niin hämmentynyt Villen reaktiosta, etten tiennyt, mitä mun olisi pitänyt tehdä, joten päätin naurahtaa.
”Älä taas käske mua painumaan vittuun”, se jatkoi vielä ja yritti nauraa päälle.
”Ville”, huokaisin. Hävetti. Puhelin värisi yhä mun kädessä, kun käännyin Villeä kohti. ”Tino on mun poika.”
”Aa. Helvetti. Niin olikin”, se sanoi tuskin ääneen ja ihan kuin se tieto olisi helpottanut sen oloa.
”Ville”, aloitin, mutta mies keskeytti mut sanoen: ”Vastaa nyt vaan siihen puhelimeen.”
Ville hymyili ja mun sydäntä särki. En voinut olla ajattelematta, oliko se sittenkin minä ja mun vaikea luonne syy,
miksi Villen kanssa kaikki oli niin hankalaa, eikä se, että välillä Ville aina katosi? Vai oliko minä ja mun vaikea luonne
syy siihen, että Ville katoili?
”Moi Tino”, vastasin lopulta puhelimeen. Katsahdin kaljua miestä mun vierellä, mutta se oli palannut takaisin puhelimensa maailman. Helvetti. Meidän pitäisi oikeesti puhua...
”Kutsuiko isä sut mun ylppäreihin?” Tino ei edes tervehtinyt.
”En ole ainakaan vielä saanut kutsua. Koska ne on?” Olin ollut koko kevään niin sekaisin päästäni, sekaisin Villestä, etten muistanut Tinon ylioppilaskirjoituksia. En ollut edes kysynyt, miten ne meni. En ollut edes tullut ajatelleeksi, että saisin kutsua juhliin...
”Mitä vittua. Isä lupasi”, Tino huusi. ”
Ne on vittu lauantaina.””Tämän viikon?”
”
No, vittu joo! Pääsetkö tulee? En tajuu, mitä vittua se isä sekoilee. Me puhuttiin tästä ja se väitti, et lähetti sulle kutsun.” Tinon ääni murtui. Se oli vihainen ja pettynyt koko maailmalle sillä kaikella nuoren miehen voimallaan, enkä mä osannut kuin jäädä kuuntelemaan, miten se kiroili yksinään. Kiroten Anssin helveteistä alimpaan.
”Hei, lapsi, totta kai pääsen”, sanoin lopulta. Olisin halunnut torua sitä liiallisista voimasanoista, mutta sydän hakkasi liian lujaa ja kurkkua kuristi. ”En jättäis tulematta mistään hinnasta.”
”
Vittu, Kukke”, se sanoi ääni yhä kireänä. ”
Oon isälle just nyt niin vihanen, et oikeen tärisen.” ”Älä ole”, yritin. Ei se Anssin vika ollut. En minäkään olisi kutsunut mua. Tarkemmin ajateltuna en olisi edes halunnut tulla kutsutuksi.
”
Mut vittu jos —” ”Hei, hei, hei, noniin”, keskeytin Tinon uuden kiukunpuuskan. ”Mä tulen lauantaina. Mihin ja minne? Ilmotatko sä isälle, että kattaa yhden kahvikupin lisää vai ilmotanko mä?”
Enkä tajua, miksi edes ehdotin moista. Ihan kuin mä voisin soittaa Anssille...
”
Minä ilmotan”, se puuskahti. ”
Vittu. Todellakin soitan sille heti nyt.””Tino.” Yritin naurahtaa. ”Älä ole vihainen sille. Ei tää ole sen vika.”
”
No vittu, kenen vika sitten?” ja se päätti puhelun niihin sanoihin. Vittu, kun kaikki oli mun vika.
”No”, Ville sanoi kuin se olisi ollut kokonainen kysymys.
”Mitä no?” kivahdin. Ärsytti. Ahdisti. Tunsin, miten mun tunteet otti musta taas valtaa.
”Mihin sut kutsuttiin?”
”Ylioppilasjuhliin.”
”Ai Tinon? En tiennyt, että teidän poika on niin vanha. Onko sun exäskin tulossa sinne?”
Katsoin Villeä kuin se olisi tyhmä.
”Onko se tulossa oman lapsensa ylppäreihin? Mitä vittua, Ville. Totta helvetissä se on tulossa.”
Koko Maailmankaikkeus tuntui äkisti kuristavan mua. En ollut nähnyt Anssia sen jälkeen kun se lähti. Siitä oli kulunut viisi kuukautta. En ollut kuullut siitä mitään. Olin ajatellut sitä hävettävän vähän. Tuskin lainkaan. Olin tehnyt parhaani, että antaisin sen mennä, että sammuttaisin rakkauteni tosta noin vain, koska se pyysi. Käski. Vaati. Ja nyt muka näkisin sen parin päivän päästä.
En saanut hengitettyä.
”Kuisma”, Ville kuiskasi. ”Haluatko, että tuun mukaan?”
”Ville”, parahdin. En tiennyt pitikö itkeä vai nauraa. ”Mitä. Vittua. En todellakaan halua.”
”Okei.” Se näki mun ahdistuksen. Se näki, miten menneisyys sattui, mutta otti silti mun kädestä kiinni.
”Anteeks, haluaisin, että tulisit, mut et todellakaan voi”, yritin korjata sanojani. Revin paidan kaulusta. Halusin hautautua Villen syliin. Halusin, että se lähtisi pois. Halusin sekoilla tunteideni kanssa yksin ja samaan vitun aikaan halusin, että Ville olisi mun tukena.
”Tule tänne.” En ollut koskaan kuullut Villen äänessä niin paljon pehmeyttä. Se yritti vetää mut viereensä. Pudistelin päätäni, mutta puristin sen kättä kädessäni. Se näytti niin huolestuneelta. En ollut koskaan nähnyt sitä sellaisena. En tiennyt, että se edes pystyisi moiseen.
”Mitä vittua lauantaistakin tulee, jos oon nyt jo näin paniikissa”, sanoin. Naurahdin, mutta Villeä ei naurattanut. Villen käsi irtosi mun kädestä, kun siirryin olohuoneen ikkunan eteen seisomaan.
Olo oli levoton. Kipeä ja ahdistunut. Olin haudannut avieron häpeän, sen todellisuuden, niin syvälle, etten aina edes muistanut sen tapahtuneen ja nyt se iski vasten mun kasvoja kaikella voimallaan.
”Kuisma.” Ville nousi sohvalta mun viereen.
”Hei, rakas”, se kuiskasi ja sai mut pysähtymään. En ollut koskaan kuullut sen sanovan mitään tuollaista.
Se kuulosti upealta.
”Hei.” Ville kosketti mun käsivartta ja ensimmäisen kyynel vierähti mun poskelle. En saanut kunnolla henkeä. Tunsin, miten kyyneleet kuristi mun kurkkua ja tein kaikkeni, etten itkisi, enkä ollut varma oliko syynä Ville vai avioero.
”Sano mua taas rakkaaksi”, pyysin. Ääni murtui. Painoin pääni sen rintaa vasten. Teki mieli itkeä kuin pieni lapsi, mutta en kehdannut.
”Rak—...” Ville aloitti, mutta keskeytti. Se kietoi kätensä mun ympärille. Painoi päätään mun päätä vasten. Oli siinä ja lohdutti, kuin se oikeesti välittäisi.
”Rakastan sua”, se kuiskasi mun hiuksiin ja mä murruin palasiksi.
