Nimi: Yö
Kirjoittaja: Elfalas
Genre: deathfic? ehkä?
Paritukset: Pimento/Vauhkomieli?
Ikäraja: Sallittu?
Varoitukset: ??
Yhteenveto: ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ (Mielikuvitus summaryn kirjoittamiseen lomailee)
A/N: Huonoficcihaasteeseen tekele. Päätin olla alentumatta kirjoitusvirheisiin ja keskittyä sen sijaan muihin seikkoihin. Pääpointtini: 1. Puhdasta tajunnanvirtaa.
2. Minä en osaa enää suomea.
3. Varttitunnissa deadlinea edeltävänä iltana väännetty.
4. Syy siihen, miksen ikinä anna kenenkään lukea keskeneräisiä tekstejäni.
*INSERT ÄLYKÄS JA KUVAAVA OTSIKKO*
Oli synkkä ja myrskyinen yö. Voldemort istui nojatuolissa ja iloitsi tulevasta sateesta. Ilma oli (schwül?). Lucius oli soittanut aamulla ja kertonut pyydystäneensä kylpyankan. Mantikori rouskutti nurkassa Matohännän luita. Luut olivat kuivia. Satoi. Ulkona aurinko nousi eikä Voldemortin mieliala ollut viimeisten kolmentoista tunnin aikana parantunut yhtään. Puhelin oli sitä paitsi ollut rikki koko päivän.
(Friseur morgen 1630!!!!)
Satoi. Harryn aurinkohatussa oli valtavan kokoinen reikä. Lordi Voldemortin puhelin oli rikki. Kukaan ei ollut korjauttanut sitten mitään, koska sähkölinjat olivat poikki. Das große Todessertreffen hatte angefangen, und Harry war aivot narikassa, homma hanskassa ja hanskat hukassa. Aurinko paistoi. Päivä oli ihmeen kaunis. Harry pakkasi laukkunsa ja loikki pihamaalle.
“Hei, mitä nyt?” huusi Ron. Harry ei kuunnellut. (Er musste fort?)
Mitä oli tapahtunut?
Pimento oli järjestänyt pullakahvit ja Voldemort tunsi olonsa vähän paremmaksi, mutta karppi oli heittänyt veivinsä keskellä yötä, eikä asialla tietenkään ollut mitään tekemistä Matohännän entisen taikasauvan kanssa, jonka tämä oli rikkonut toissaviikolla mutta väitti yhä pystyvänsä käyttämään. Sää oli yhä kurja. Voldemort ryysti viimeiset tipat Pimennon hernekeitosta ja iski päänsä aika lujaa seinään. Radiossa soi Säkkijärven polkka. Voldemort potkaisi CD-soitinta. Matohäntä ulvaisi tuskasta.
Harryn päässä pyöri. Hän oli sekaisin, masentunut, teiniangstin vallassa, tympääntynyt, kyrsiintynyt, väsynyt kaikkeen, kuolemanväsynyt, masentunut, onneton, toivoton, surkea, masentunut, lannistunut, musertunut, lamaantunut, masentunut, masentunut, onneton ja surkea. Puhelin soi. Harry syöksyi reunan yli.
“Avada kedavra!” sanoi Voldemort. Harry yskäisi. Vihreä valo välähti, ja Matohäntä oli kuollut. Karppi oli ollut kuolleena jo aikaa. Pimento ei ollut paikalla, eikä muuten Luciuskaan.
(Was heyßt jetzt nochmal Moody auf Finnisch?? Tja, der war auch nich da!!!!)
“Karkotaseet”, sanoi Harry, mutta liian myöhään. Voldemort väisti täpärästi kevyesti ja kupsahti rähmälleen. Matohäntä puri taikasauvansa poikki.
“Ottaako joku teetä?” kysyi Pimento.
“Kaksi sokeripalaa, kiitos”, Vauhkomieli vastasi ja haukkasi Voldemortin hylkäämästä pumpernikkelistä. Pimento kahmaisi (Moody?) käsivarsilleen ja ratsasti Luciuksella auringonlaskuun. Jotta tämä juttu olisi mahdollista liittää FF100:n, mainitsemme, etteivät Bellatrix, Andromeda ja Narcissa nimenomaan olleet paikalla.
Suuri taistelu oli ratkaistu ja maailman kohtalo (bestimmen?)
Voldemort ojensi toverillisesti kätensä, ja Harry puristi sitä hampaat irvessä.
“Sepä teki kivaa”, sanoi Harry.
Lucius katsoi kaukaa, kun Harryn pää kieri permannolle.
(Vaikkei Lucius kyllä oikeastaan ollut siellä, vai häh?)
ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ
*kuukahtaa lämpöhalvauksen yllättämänä*