Title: Менің сарбазым (Шын сені сүйемін)
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Yuri!!! on ICE
Pairing: Otabek Altin/Yuri Plisetsky
Genre: Arkisöpöily
Rating: S
Disclaimer: Hahmoista iso kiitos Kubo Mitsuroulle, Yamamoto Sayolle ja muulle YOI-staffille, minä vain lainasin tätä kirjoitustani varten. En ole saanut rahallista korvausta tämän kirjoittamisesta.
Summary: ”Kunhan vain tuli mieleen, miten onnekas olen, kun minulla on sinut, ja haluan myös osoittaa sen.”A/N: Ficin nimi (
Meniñ sarbazım (Şın seni süyemin) tällee latinalaisilla) on kazakkia ja suomeksi
”Sotilaani/soturini (Minä todella rakastan sinua)”. Mulle tuli jostain ihan puskista ajatus Otabekista kutsumassa Yuria romanttisessa mielessä soturikseen, ja sitten iski tarve kirjoittaa muutenkin ylipäätään Otabekin tunteista Yuria kohtaan, ja sitten tämä ficin nimi putkahti päähäni. Lisää arkifluffia, koska se on kaikessa yksinkertaisuudessaan aina niin ihanaa.
Oon ficeissäni käyttänyt vähän vaihdellen suomeksi sotilasta/soturia viitaten siihen, mitä Otabek sanoi Yurista ja tämän silmistä (riippuen siitä, mitä näkökulmaa haluan painottaa), ja tähän ficiin päädyin käyttämään soturia (koska se kuulostaa musta paremmalta ja siksi myös sopii tällä kertaa paremmin).
Osallistuu
Fluffy10:n neloskiekalle.
Менің сарбазым (Шын сені сүйемін)Otabek oli jo melkein saanut tiskattua. Hän oli juuri hinkkaamassa puhtaaksi kattilaa, jossa oli edellisenä päivänä keitetty riisiä, kun Yuri ilmestyi keittiöön.
”Tee tilaa”, Yuri komensi tunkien hänen viereensä tiskialtaan äärelle.
”Mitä nyt?” Otabek kysyi väistäen tätä parhaansa mukaan keskeyttämättä kuitenkaan tiskaamista.
”Jano”, tämä vastasi yksinkertaisesti napaten itselleen astiakaapista puhtaan mukin. Kylmää vettä valuttaessaan hän nojautui Otabekin puoleen ja puski päätään kuin kissa tämän olkaa vasten. Eleen välittävä merkitys ei jäänyt huomaamatta, ja se sai Otabekin sydämen hymyilemään, vaikka samalla se myös hieman vaikeutti tiskaamista. Hän ei kuitenkaan pannut pahakseen pientä hellyydenosoitusta.
Juotuaan Yuri lähti ja sanoi laittavansa pestyt pyykit kuivumaan, olihan sillä kertaa hänen vuoronsa tehdä sekin urakka. Otabek jäi katsomaan tämän perään, unohti kattilan hetkeksi kokonaan ja mietti, miten onnellinen olikaan voidessaan jakaa arkensa ja koko elämänsä Yurin kanssa.
Otabek oli ehtinyt yksipuolisesti ihailla Yuria vuosia ennen kuin he sitten viimein olivat ystävystyneet ja lopulta rakastuneetkin. Yurin luontainen lahjakkuus, määrätietoisuus ja kunnianhimo olivat inspiroineet häntä siitä hetkestä alkaen, kun hän oli ensi kertaa nähnyt tämän Pietarissa Yakovin kesäleirillä. Epävarmuuden iskiessä hän oli aina muistanut Yurin ja tämän soturisilmät kuin myös sen, miten halusikaan olla edes vähän tämän kaltainen. Silloin hän ei tosin ollut edes uskaltanutkaan ajatella, että Yuri voisi vielä joskus olla hänelle jotain enemmänkin kuin pelkkä salainen motivaationlähde ja ihailun kohde.
Juniorivuodet olivatkin menneet hiljaisuudessa, mutta kaikki oli muuttunut, kun he molemmat olivat siirtyneet senioriluokkaan. Otabek oli viimein löytänyt rohkeuden lähestyä Yuria ja tekemänsä aloitteen myötä saanut tästä itselleen ystävän, rakkaudenkin. Enää Otabekin ei tarvinnut vain muistella mielessään, miltä Yurin soturisilmien katse olikaan näyttänyt, tai yrittää tavoittaa sitä valokuvista. Hän sai nähdä sen päivittäin lähietäisyydeltä ja itselleenkin osoitettuna. Hän oli saanut itselleen koko soturin.
Otabek ei oikeastaan tiennyt, miksi muistot menneisyydestä ja heidän elämiensä yhdistymisestä olivat äkisti alkaneet tulvia hänen mieleensä. Ehkä se johtui siitä, että elettiin joulukuun viimeisiä viikkoja, ja juuri niihin aikoihin, vuosia sitten, heistä oli tullut Barcelonassa ystäviä. Se oli ollut merkityksellinen hetki heidän molempien elämissä. Ilman sitä heillä ei ehkä olisikaan sitä kaikkea, mitä oli tullut sen jälkeen: Ei yhteisiä vuosia, jaettuja kokemuksia, molemminpuolisia tunteita tai asuntoa Pietarissa. Ei toisiaan.
Otabek kuurasi kattilaa vielä hetken ja huuhteli sen sitten puhtaaksi, kuivasi astiapyyhkeeseen ja palautti paikalleen kaappiin. Hänen katseensa osui mukiin, josta Yuri oli hetkeä aiemmin juonut vettä, ja hän hymyili sille näylle lähtiessään keittiöstä, rakastunut hölmö kun oli.
Yuri oli asettanut pyykkitelineen melkein keskelle olohuonetta ja ripusti kosteita t-paitoja ja pareistaan eksyneitä sukkia sille kuivumaan. Jos hän huomasikin Otabekin, hän ei kiinnittänyt tähän mitään huomiota vaan keskittyi vaatteiden ripustamiseen ja television silmäilyyn työn ohessa. Otabek asteli Yurin selän taakse ja hetkeäkään empimättä halasi tätä takaapäin. Tämä pudotti sukan kädestään ja pysähtyi täysin kuin jääden odottamaan, mitä Otabek seuraavaksi tekisi.
”Şın seni süyemin, Yura”, Otabek supisi Yurin niskaan hiusten sekaan.
”Noh, mistä nyt tuulee?” Yuri kysyi hieman hämillään naurahtaen. Vaikka hän ei itse kazakkia puhunutkaan, hän oli Otabekin kanssa eläessään oppinut ymmärtämään siitä muutamia lauseita, ja tiesikin siksi varsin hyvin, mitä
”seni süyemin” tarkoitti.
”Ei mistään”, Otabek vastasi. Hän tiesi, ettei Yuri ollut parhaimmasta päästä vastaanottamaan kehuja tai sanallisia rakkaudentunnustuksia, tuli helposti vain lähinnä kiusaantuneeksi, vaikka sisimmässään arvostikin kaikkea kuulemaansa. Ei Otabek itsekään ollut tunteikkaiden sanojen kanssa lahjakas, varsinkaan venäjäksi. Kazakin käyttö oli ollut hänelle aina helpompaa, olihan se hänen äidinkielensä, ja ehkä myös siksi, että hän oli tottunut siihen, että kotimaan ulkopuolella niin harva ymmärsi silloin hänen puheitaan. ”Kunhan vain tuli mieleen, miten onnekas olen, kun minulla on sinut, ja haluan myös osoittaa sen.”
Hän höllensi otettaan Yurista, jolloin tämä kääntyi ympäri niin että heidän katseensa kohtasivat. Sinivihreät silmät hehkuivat lämpöä, mutta niissä kuulsi myös pieni hämmentynyt epäusko. Ihan kuin Yuri ei mitenkään voinut ymmärtää, miten hän yhtäkkiä oli alkanut jakaa rakkauttaan sanallisesti.
”Okei, pehmo”, Yuri tuhahti sitten eikä voinut yrityksistään huolimatta peitellä suupielilleen pyrkivää hymyä. ”Ja todellakin olet ihan hemmetin onnekas.”
Otabek ei tiennyt, olivatko Yurin sanat tarkoitettu leikkisäksi itsekehuksi vai vähätteleväksi ironiaksi, tämä kun osasi olla sekä varsin itsevarma ja ylpeä että erittäin epävarma ja itsekriittinen. Mutta oli Yuri tarkoittanut kumpaa tahansa, se ei muuttanut lainkaan sitä tosiasiaa, että Otabek rakasti tätä koko sydämestään ja piti itseään todella onnekkaana, että sai jakaa elämänsä tämän kanssa.
”Minä tiedän”, hän sanoikin ja ojentautui suutelemaan Yuria, joka oli heti valmiina vastaamaan; tällaiset rakkaudenosoitukset Yuri osasi aina ottaa vastaan.
Muutaman suudelman jälkeen he unohtuivat katsomaan toisiaan silmiin kumpikin hymyillen. Otabek tunsi oman hymynsä leviävän niin pitkälle, että se ihan teki kipeää. Pieni särky poskissa ei kuitenkaan pilannut lainkaan hänen hyvää tuultaan. Omaa onneaanhan hän hymyili.
”Sinulla todella on soturin silmät”, Otabek sanoi sitten, uppoutuneena täysin Yurin sinivihreään katseeseen. ”Meniñ sarbazım.”
”Enkä vieläkään tiedä, mitä edes tarkoitat sillä”, Yuri mutisi, koska Otabek ei ollut koskaan valottanut hänelle, mitä
oikeasti tarkoitti puhuessaan hänestä soturina, ei vaikka Yuri oli sitä miten monta kertaa kysynyt.
”Sinä olet soturini”, Otabek sanoi taaskin, eikä selittänyt sen enempää. ”Ja niin rakas minulle.”
”Rakas olet sinäkin”, Yuri hymyili. ”Mutta nyt saat kyllä mennä muualle pehmoilemaan, minulla oli pyykkien ripustaminen kesken.”
”Ja entäs jos en mene?” Otabek heitti takaisin. Vaikka hän pitikin Yuria yhä halausotteessaan, ei tälle olisi oikeasti temppu eikä mikään vetäytyä siitä irti ja jatkaa askareitaan.
”Sitten minulla ei taida olla muuta vaihtoehtoa kuin tehdä näin”, Yuri sanoi epämääräisesti. Sen sanottuaan hän kietoi kätensä Otabekin kaulaan ja suorastaan syöksyi suutelemaan tätä sellaisella voimalla ja intohimolla, että tämän oli peruutettava pari askelta, ettei olisi menettänyt tasapainoaan. Samalla Yuri itse onnistui potkaisemaan pyykkitelinettä niin, että se heilahti ja kaatui kolisten nurin. Kumpikin hätkähti rämähdystä niin, että he lopettivat suutelun välittömästi ja käännähtivät katsomaan lattialle kaatunutta pyykkitelinettä.
”Sinä senkin…” Yuri aloitti pahaenteisesti.
”Sinähän sen kaadoit, en minä”, Otabek vastasi välittömästi.
”Mutta sinun takiasi!” Yuri säksätti. ”Tulit häiritsemään minua kesken pyykkien laiton!”
”No etpä näyttänyt pahastuneen.”
”Pyh”, Yuri tuhahti. ”Tuolla käytöksellä saat kyllä auttaa minua loppujen pyykkien kanssa!”
”Käy”, Otabek vastasi yksinkertaisesti. ”Mutta en vielä.”
Sitten hän veti Yurin takaisin suudelmaan. Tämä vastasi tekoon halukkaasti, ja parissa sekunnissa he olivat jo heittäytyneet sohvalle muhinoimaan ja täysin uppoutuneet toisiinsa. Lattialle päätyneet pyykit unohtuivat kummaltakin hetkeksi kokonaan molemminpuolisten rakkaudenosoitusten viedessä voiton ylivoimaisesti.
