Seila: Oo hauskaa, että löysit tämän ficin pariin ja pidit siitä mitä löysit
Hih, Zelda oppikin yllättäen paljon sellaista äidistään, johon ei osannut varautua. En tosiaan muistanut tuota, että goronit olisivat sukupuolettomia, mutta kun vähän tutkiskelin niin näyttääpä olevan että olet oikeassa. En muistanut tätä kun kuitenkin miespuolisia pronomineja käyttävät, mutta ehkäpä tästä aiheesta löytyisi jotain kirjotettavaa myöhemmin. Hehe, Kass ei tosiaan ole yhtä räväsuu kuin Revali ja sen takia tää pari onkin yks mun lemppareista
pikkusidon on kyllä <3 Miphan pining on kyllä aina herkullista kirjoteltavaksi. Kiva että tykästyit Revali/Linkiin koska mäkin tykkäsin siitä erityisesti! Ehkä se on ne vastakohtaisuudet ja myös se että toinen on niin
raivostuttava Varmasti kirjotan joskus Urbosasta lisää jahka saan ideoita! Kiitos kommentistasi
A/N: Tää kuitenkin
spoilaa Age of Calamityä, koska nyt kun sain pelin loppuun inspaannuin ja varmaan kirjottelen muitakin juttuja jotka spoilaa AoC:ia. Mainitsen kuitenkin aina ennen joka lukua, jos se spoilaa. Also tää paritus nousi yllättäen yhdeks mun suosikeista!
10. Kuolemaa uhmaten – Sooga/Mestari KhogaSooga oli aina tiennyt kuolevansa taistelukentällä, mutta hän oli kuvitellut kuoleman saapuvan nopeammin. Nopea kuolema olisi ollut armoa, eikä Astoria tunnettu laupeudesta.
Sooga lohduttautui ajatuksella, että ainakin mestari Khoga oli päässyt pakenemaan, vaikka mestarin pakenemaan suostuttelu olikin ollut vaikeaa. Se, että tämä oli halunnut taistella hänen rinnallaan, oli saanut Soogan vielä päättäväisemmäksi tehtävästään suojella isäntäänsä. Hän antoi mielellään henkensä, jotta mestari Khoga sai elää, mutta tuntui julmalta, että häntä kidutettiin sellaisesta uhrauksesta tunteja ja tunteja kuumalla hiekalla… oliko mennyt jo päiviä?
Miksei hän jo kuollut?
Sooga ei ollut varma oliko hän enää elossa. Hän tunsi kivun, mutta ei pystynyt sanoa mistä se kumpusi – ehkä kaikkialta. Hänen ympärillään liikkui hahmoja, joista hän ei saanut selvää. Ehkä ne olivat tuonpuoleisen henkiä, jotka olivat viimein tulleet hakemaan häntä luokseen.
Hän liikkui – tai ehkä joku liikutti häntä. Aavikon hiljaisuus oli vaihtunut meluksi, josta Sooga ei saanut selvää. Ehkä hän oli nyt matkalla parempaan paikkaan. Osa hänestä toivoi, että hän näkisi vielä mestari Khogan, mutta se oli mahdotonta. Mestari Khoga oli elossa ja Sooga oli jo puolivälissä kohti kuolemaa. Vaikka mestari ei tiennytkään, mitä tämä tosiasiassa merkitsi Soogalle, Sooga oli varma, että mestari kostaisi Astorille hänen kuolemansa. Se ajatus sai hänet lähes hymyilemään.
Kipu alkoi viimein hellittää. Hän makasi pehmeällä alustalla, sen hän saattoi jo tuntea. Saiko hän säilyttää kehonsa keho kuoleman jälkeenkin? Se oli mukavaa, sillä hänen kehonsa oli ainoa asia, josta hän mestari Khogan lisäksi välitti. Hän pystyi jo liikuttamaan sormiaan pehmeällä pinnalla.
”Oh, hän herää!”
”Mesta…”, Soogan suusta karkasi hänen tunnistettuaan äänen lähteen. Hän yritti avata silmiään, mutta kaikki näytti sumealta.
”Pidä suusi vain supussa”, kuului jostain sumun keskeltä mestari Khogan ääni. ”Hetken päästä olet entistäkin paremmassa kunnossa.”
Miten mestari Khoga oli täällä? Oliko mestari kuollut? Tämähän oli paennut lopulta paikalta, sen Sooga oli nähnyt sen omin silmin. Sooga yritti räpytellä silmiään ja näki ihmeekseen yhden vihollisistaan, zoraprinsessan liikuttavan käsiään hänen kehonsa yllä – parantaakseen hänet. Eihän tässä ollut yhtään mitään järkeä. Hän oli monesti taistellut zoraprinsessaa ja muita taistelijoita vastaan.
”Mesta…ri”, Sooga yritti uudestaan ja sai nyt näkökenttäänsä mestari Khogan kasvot – tai oikeastaan yiganaamion, joka peitti kasvot. Siitäkin huolimatta, että Sooga oli nähnyt mestarinsa vain muutaman kerran ilman naamiota, piirtyivät kasvot hänen mieleensä helposti. Hän oli iloinen, ettei kuoltuaankaan unohtanut niitä kasvoja.
”Mitä minä sanoin siitä suusi supussa pitämisestä, häh?” mestari moitti. Sooga tunsi käsivarrellaan pienen ravistuksen.
”Te… ette saa olla täällä… minä petin teidät…”
”Mitä ihmettä sinä sepustat? Sinähän lähes tapatit itsesi suojellessasi minua!” mestari huomautti aavistus huolensekaista ärtymystä äänessään.
”Tekö… ette ole kuollut?” Sooga hämmentyi.
”En tietenkään! Etkä ole sinäkään, kiitos minun. Et uskokaan miten nöyryyttävää oli mennä anelemaan apua vihollisiltamme, mutta vihollisen vihollinen on ystävä ja tällä hetkellä ultimaalinen vihollinen on se vihulaisista vihulaisin Astor!”
Sooga pystyi tosiaan jo tuntemaan kehonsa, eikä siihen enää edes sattunut. Kivun loppuminen oli tapahtunut niin äkisti, että hänen mielensä ei pysynyt perässä. Hänen mielensä oli yhä sumuinen ja sekava, eikä hän ymmärtänyt ollenkaan missä hän oli ja miten hän oli päätynyt tänne.
”Enempää en voi tehdä. Hän tulee kuntoon, mutta tarvitsee lepoa”, kuului ääni Soogan toiselta puolelta.
Sooga säpsähti ja kohtasi zoraprinsessan katseen. Hän nosti käden kasvoilleen ja huomasi, ettei hänellä ollut maskia. Tuo zora oli nähnyt hänen kasvonsa! Zoraprinsessa yritti rauhoitella hänen hätäännystään varovaisella hymyllä. Yigakoodi kyllä salli kasvojen näyttämisen fyysisesti loukkaantuneena, mutta
ulkopuoliselle… äärimmäisen alentavaa se oli, vaikka zora olikin pelastanut hänen henkensä voimillaan. Sooga tähyili vimmoissaan maskiaan, mutta hänen sänkynsä yöpöytä oli tyhjä. Jos muut yigat saisivat tietää tästä…
Mestari Khoga näytti tietävän mitä hän ajatteli. ”Älä murehdi siitä, en kerro kenellekään, jos sinäkään et”, mestari totesi vitsinvire äänessään. ”Mitä luulet, että hän tekee? Kuvailee pärstäsi jokaiselle vastaantulijalle? Imartelet itseäsi, et ole läheskään niin komea kuin luulet.”
Sooga katsahti mestariaan hämmentyneenä, mieli yhä sumuisena, ja vilkaisi sitten taas zoraa, joka oli jo lähtenyt huoneesta. He olivat nyt kahden, joten Sooga hengitti syvään ja nyökkäsi. Yllättäen hän tunsi mestari Khogan sormien hyväilevän hänen käsivarttaan. Hän ei ollut varma milloin se oli alkanut, mutta mestari Khoga oli ajatuksissaan eikä näyttänyt tietoiselta liikkeestään. Sooga ei lähes halunnut rikkoa hiljaisuutta sen pelossa, että mestari lopettaisi.
Viimein mestari Khoga havahtui ajatuksistaan ja kohtasi hänen katseensa. ”Tiesinhän minä aina, että olet sitkeää sorttia, mutta ylitit odotukseni”, mestari sanoi. Sooga oli erottavinaan mestarin äänestä pelkoa. Oliko mestari pelännyt hänen menetystään? Siksikö mestari oli tehnyt sovun vihollisten kanssa?
”Kiitos, mestari”, Sooga aloitti ja yritti avata kuivaa kurkkuaan rykäisyllä. Hänen kurkkunsa oli kammottavan kuiva, mutta hän ei tiennyt mistä saisi vettä. ”Että palasitte hakemaan minua.”
”Älä kuvittele liikoja itsestäsi”, mestari moitti ja ojensi Soogaa kohti vesilasin, jonka tämä oli tempaissut jostain. Soogan käsi tuntui heikolta ja tärisevältä, kun hän ojensi sitä lasia kohti. Mestari huomasi sen, eikä antanutkaan lasia hänelle, vaan ohjasi sen Soogan huulille. ”En minä vain sinua lähtenyt hakemaan. Ehkä se oli omaa itsepäisyyttäni. Minua kismitti niin vietävästi lähteä karkuun Astorilta, että oli pakko tulla takaisin”, mestari Khoga väitti, mutta tapa, jolla mestari sipaisi hellästi Soogan huulilta leualle karanneet vesipisarat sormensyrjällään näytti Soogalle sanoja enemmän, että mestari välitti.
”Kuinka monta meitä… pelastui minun lisäkseni”, Sooga sai sanottua, kun kurkku tuntui hieman paremmalta ahnaasti juodun veden takia.
Mestari Khoga laski tyhjän lasin hitaasti ja huolellisesti yöpöydälle – viivytellen.
”Ah”, Sooga sanoi hiljaa tajutessaan asian laidan.
”Kuten sanoin, olet sitkeää sorttia”, mestari Khoga sanoi siirtäessään katseensa Soogaan.
”Ei se ole sitkeyttä. En vain halunnut antaa kuoleman erottaa meitä, mestari Khoga.” Täysin selväpäisenä Sooga ei olisi milloinkaan uskaltanut sanoa jotain niin suorasukaista, mutta siinä heikentyneessä tilassa tunnustus vain karkasi hänen huuliltaan. Hän valmistautui jo mestari Khogan tuttuun ivailuun, mutta sen sijaan mestari pysyi vaiti. Mestarin käsi lepäsi yhä Soogan käsivarren ympärille kiertyneenä. Peukalo siveli Soogan ihoa niin hitaasti, ettei Sooga ollut varma liikkuiko se ollenkaan.
”Valitettavasti se päivä koittaa joskus”, mestari Khoga sanoi hiljaa ja totisena. Se oli harvinainen ääni mestari Khogalle. ”Mutta onneksi ei vielä”, mestari Khoga sanoi aavistuksen pirteämmin. Sively loppui ja nyt mestari Khoga puristi Soogan käsivartta noustessaan ylös tuoliltaan Soogan sairassängyn vierestä. ”Nyt sinun on levättävä. Saat luvan tervehtyä mahdollisimman nopeasti, jotta nyrkkisi löytävät Astorin naamavärkkiin, kun aika koittaa.”
”Kun aika koittaa, olen valmiina, mestari”, Sooga lupasi juhlallisesti katsoessaan mestari Khogaa toivoen, että tämä riisuisi maskinsa, jotta Sooga näkisi tämän paremmin. Väsymys painoi kuitenkin hetki hetkeltä enemmän ja ajatukset alkoivat ja puuroutua. ”Minä… maskini… jos joku tulee…”
”Et tarvitse sitä. Minä tuon sinulle ruokasi. Et joudu näyttämään naamaasi kenellekään muulle kuin minulle”, mestari Khoga lupasi yllättävän hellällä äänellä.
Kiitos, mestari, Sooga yritti sanoa, mutta väsymys ehti viedä voiton.