Nimi: Jättiläiskalmarin unioni
Kirjoittaja: Rowena
Fandom: Harry Potter
Ikäraja: S
Tyylilaji: Draama. Tässä on myös synkkiä sävyjä (puhutaan kuolemasta ja koti-ikävästä) sekä kuivakkaa huumoria. Joulun jälkeen tämän voi siirtää Notkoon.
Yhteenveto: Hehkuviini on tänä vuonna poikkeuksellisen hyvää.Kirjoittajan sana: Hyvää joulunaikaa,
Hiddenben <3. Yritin ottaa joululahjatoiveesi mahdollisimman tarkasti huomioon, mutta toivomasi sympaattinen eläin saattaa jättää tässä tarinassa toivomisenvaraa...
Tämä teksti koostuu seitsemästä raapaleesta, jotka on kirjoitettu spurttiraapaleen sanoista:
1. Tunnustaa
2. Yllätyksellinen
3. Erottaa
4. Yhteys
5. Lämmin
6. Glögi
7 Yhdessä Tarinassa viitataan muutamaan otteeseen joululauluun. Ajattelen sen olevan
Veni, veni Emmanuel. Sen voi halutessaan panna soimaan taustalle. Samalla pääsee sukeltamaan perustajien aikaan – laulun sanat ovat keskiajalta.
Hyvää joulua!
JÄTTILÄISKALMARIN UNIONIKuusi yötä jouluaattoon
”Sinä ennustit Hankertonille hurmaavaa joulua… ja Hankerton hukkui!”
”Minä olen professori enkä profeetta.”
”Sinä olet…”
”Rowena ja Salazar, rauhoittukaa. Teidän kinastelunne ei auta mitään”, Godrick ärähti. Hän hieroi ohimoitaan. Hän oli viime aikoina hieronut niitä niin usein, että hänen oranssinpunaiset hiuksensa olivat muuttuneet ohimoilta harmaiksi.
”Oliko Hankertonilla ketään, jolle pitäisi ilmoittaa hänen kuolemastaan?” Helga kysyi. Kaikki olivat hiljaa.
”Ei hän koskaan puhunut kenestäkään”, Rowena sanoi lopulta. Helga huokaisi ja laski havunoksan lakanalla peitetyn ruumiin rintakehän päälle.
”Onneksi nyt on joululoma, ja oppilaat välttyivät näkemästä tätä”, Godrick sanoi. Kaikki nyökkäsivät.
”Viiden päivän kuluttua on jouluaatto”, Salazar sanoi yllättäen, kuin yrittäen piristää.
”Voisit vastaisuudessa pitäytyä noin yksinkertaisissa ennustuksissa”, Rowena kivahti.
”Minun täytyy tunnustaa, että en minä oikeastaan osaa ennustaa”, Salazar vastasi. Rowena murahti.
”Ehkä keväällä ei opeteta ennustusta”, Godrick sanoi. Kaikki mumisivat jotain myöntävää vastaukseksi.
”Hankerton oli hyvä vahtimestari”, Helga sanoi, niiskahti ja alkoi hyräillä harrasta joululaulua.
Ulkona satoi lunta kolmatta päivää.
Viisi yötä jouluaattoon”Hullu Hankerton meni joulukuussa uimaan, aivan aamutuimaan, ja kylmään veteen se kellahti, aivan kylmäksi kalikaksi kallahti”, Riesu lauloi korvia viiltävän epävireisesti ja suhasi ympäri suurta salia. Se oli onnensa kukkuloilla. Se oli vihannut Hankertonia ja Hankerton oli vihannut sitä vielä enemmän.
”Eikö tuosta helvetin räyhähengestä pääse millään eroon?” Salazar ärähti ja iski haarukkansa kinkunpalaan tarpeettoman suurella voimalla.
”Me olemme yrittäneet kaikkemme. Se on pesiytynyt tähän linnaan kuin kotitonttu keittiöön”, Rowena sanoi ja Helga, kotitonttujen ystävä, mulkaisi häntä vihaisesti.
”Siinä tuo Riesun hirveä veisu on oikeassa, että en ymmärrä, miksi Hankertonin täytyi mennä uimaan talvisinkin. Tehdä nyt reikä jäähän ja pulahtaa siitä kylmään veteen, onko siinä mitään järkeä”, Salazar noitui ja kaatoi itselleen lisää hehkuviiniä.
”Kyllähän jäinen vesi herättää mukavasti”, Rowena sanoi. Salazar oli vastaamassa hänelle, mutta vaikeni, kun näki Godrickin harppovan suureen saliin otsa uurteilla.
”Meillä on ongelma”, Godrick sanoi ja kaatoi tyhjän pikarin täyteen hehkuviiniä.
”Koska meillä ei olisi ongelmia”, Salazar murahti. Godrick joi pikarinsa tyhjäksi yhteen menoon ja sanoi sitten:
”Kävin kävelyllä rannassa. Kävelin Hankertonin avannon ohi ja näin sieltä kurottuvan… lonkeron.”
”Lonkeron”, Rowena toisti silkkisesti.
”Lonkeron, joka ylettyisi tästä kohtaa salin perimmäiseen nurkkaan.”
”Niinpä tietenkin”, Salazar sanoi ja kuulosti siltä, ettei mikään maailmassa enää jaksaisi yllättää häntä.
Neljä yötä jouluaattoon Pakkaslumi narskui Helgan harmaiden huopatossujen alla, kun hän aikaisin aamulla tarpoi umpihangessa kohti järveä. Lumisade oli vihdoin tauonnut yön aikana. Vielä illalla oli pyryttänyt, kun Helga oli käynyt Rowenan ja Godrickin kanssa järvellä katsomassa, näkisivätkö he vilahduksen lonkerosta. Salazar ei ollut halunnut lähteä lumisateeseen, hän sanoi voivansa odottaa lonkeron näkemistä siihen saakka, kunnes sää olisi parempi.
Mutta Helga oli lähtenyt järvelle uudestaan heti herättyään. Hän halusi tietää, olisiko järvessä jotakin sellaista, mistä voisi olla heille vaaraa.
Helga seisahtui jäätyneen järven rannalle. Lonkeroa ei näkynyt, mutta tuoreesta lumesta Helga erotti pitkiä jälkiä. Helgaa kylmäsi, kun hän seurasi katseellaan jäljistä pisintä. Jään alla oleva otus oli todella iso. Illalla Rowena oli kertonut hirveitä tarinoita merihirviöistä. Mutta tämä otus asui järvessä, se ei voinut olla merihirviö.
Eihän?
Helga huokaisi syvään. Kun he vuosikymmeniä sitten olivat päättäneet perustaa koulun, he eivät olleet varautuneet siihen, miten runsaasti ja miten erilaisia ongelmia he tulisivat kohtaamaan. Milloin metsässä oli lohikäärme, järvessä merihirviö tai linnassa räyhähenki. Jälkimmäisin oli ollut heidän riesanaan jo vuodenpäivät, ja he olivat yrittäneet häätää sitä kaikin mahdollisin keinoin. Helga oli lopulta keksinyt sille nimen, koska alkoi olla selvää, että riesa oli tullut jäädäkseen. Kukaan ei ymmärtänyt, miten Riesu saattoi olla niin voimakas, että pystyi vastustamaan neljää mainiota loitsijaa. Helga epäili räyhähengen syntyneen heidän keskinäisestä eripurastaan, ja siitä Riesu varmaan sai myös voimansa. Mutta Helga ei halunnut sanoa ajatustaan ääneen. Tuntui siltä, että kaikki heidän vaivalla rakentamansa menisi rikki, jos joku heistä sanoisi ääneen sen, että he eivät enää tulleet toimeen keskenään kovin hyvin.
Helga ummisti silmänsä tiukasti kiinni. Hänen ajatuksensa vaelsivat kauas Laaksoon, hänen kotikyläänsä. Siellä ihmiset parhaillaan heräilevät uuteen aamuun ja kiirehtivät torille joulumarkkinoille. Pakkanen puree poskia, kinkut paistuvat vartaissa, lapset laskevat riemusta hihkuen mäkeä, käsissä höyryää Hilda-muorin keittämä väkevä hehkuviini.
Jälleen kerran Helgan mieleen nousi tuttu, musertava ajatus: Olisiko hän onnellisempi Laaksossa?
Kolme yötä jouluaattoon”Oletko varma, että se on jättiläiskalmari?” Godrick kysyi. Hänen kamarinsa suuressa takassa räiskyvä tuli maalasi hänen hiuksensa syvänoransseiksi, sen värisiksi, mitä ne olivat olleet silloin, kun Rowena oli hänet ensi kerran tavannut, silloin, kun aika ei ollut vielä niitä haalistanut.
”Olen. Sen lonkero oli kokonaan imukuppien peitossa, ja kärki oli nuijamainen. Päivänselvä jättiläiskalmari”, Rowena sanoi. Hän oli nähnyt järven olennon päivällä ollessaan kävelyllä. Otus oli heilauttanut pitkää lonkeroaan korkeassa kaaressa ja särkenyt järven jään avannosta aina rantaan saakka.
”Miten se on voinut kulkeutua järveen?” Godrick toisti kysymyksen, jota he kaikki neljä olivat toistelleet koko illan.
”Miten tänne nyt kulkeutuukaan kutsumattomia vieraita, lohikäärmeitä, räyhähenkiä… välillä tuntuu, että meillä on majatalo eikä koulu”, Rowena sanoi ja kumartui lähemmäs takkaa lämmittääkseen kylmiä käsiään. Godrickin kamarissa oli viileämpää kuin hänen omassaan, oli aina ollut.
”Onneksi jättiläiskalmarista ei ole vaaraa oppilaille tai meille”, Godrick huokaisi ja täytti tyhjentyneen pikarinsa hehkuviinillä. ”Tämä Helgan hehkuviini on todella hyvää.”
”Niin on. Siinä on jokin uusi maku, ehkä jokin villiyrtti. Pitää kysyä Helgalta”, Rowena sanoi ja ojensi Godrickin täytettäväksi omankin pikarinsa.
Hiljaisuus laskeutui kaksikon ylle. Vain tuli rätisi takassa ja jostakin etäältä kuului kulkusten kilinää. Ehkä Riesu on taas levittänyt Helgan käsityökorin sisällön pitkin linnaa, Rowena ajatteli raskaasti.
”Voisimmepa viettää joulun kahdestaan ja jossakin kaukana täältä”, Godrick sanoi yllättäen, ja Rowena kääntyi katsomaan häntä varovaisen torjuva ilme kasvoillaan. He olivat jo vuosia sitten päättäneet olla keskustelematta tuollaisista asioista.
”Muistatko ensi kohtaamisemme?” Godrick jatkoi itsepintaisesti, ja Rowena ei voinut estää pienen hymyn nousemista kasvoilleen. Kai sitä edes joulunaikaan saattoi antaa itselleen luvan ajatella hupsuja asioita.
”Muistan tietysti. Sinä tulit Kelppinotkoon vettä ja verta valuvana, ja minä pudotin kantamani halot varpailleni sinut nähdessäni.”
”Sinä päivänä opin, että Loch Nessin kelppi viihtyy omissa oloissaan, kuten ymmärtääkseni kaikki Kelppinotkon asukkaat”, Godrick sanoi vinosti hymyillen, ja Rowena nyökkäsi jatkamatta keskustelua.
Ulkona satoi taas lunta.
Kaksi yötä jouluaattoon”Noctis depelle nobulas, dirasque noctis tenebras”, Salazar hyräili Helgan lempijoululaulua kahlatessaan lumisen pihan poikki. Hän tiesi, että olisi yksinkertaisempaa loitsia lumeen käytävä kuin kahlata polviaan myöten, mutta yhtäkään sopivaa loitsua ei tullut hänen mieleensä. Hänen ei ollut aikaisemmin tarvinnut miettiä lumitöitä, Hankerton oli aina hoitanut ne.
Hankertonin ajatteleminen mustensi Salazarin mielen hetkeksi, mutta hän piristyi avatessaan tallin oven. Hevosten parissa hän unohti aina murheensa.
Kotvasta myöhemmin Salazar kiisi reellä pitkin aamu-uniaan nukkuvaa Tylyahoa. Kylän laidassa hän kuiskasi leijutusloitsun, ja valkoinen tamma kohosi ilmaan. Salazar ei voinut olla hihkaisematta ääneen kohotessaan lumipeitteisten puiden ylle. Hän oli lentänyt reellä lukemattomia kertoja, mutta aina se tuntui yhtä huimaavalta.
Salazar ohjasti tammansa kohti etelää, kohti Huitsuntaussuota. Se oli köyhä kylä, hänen kotikylänsä. Vuosikymmeniä Salazar oli vienyt joululahjat kylän lapsille.
”Vain jaettu leipä on kokonainen leipä”, tapasi Helga sanoa, ja vaikka Salazar ei asiaa tulisi koskaan myöntämään kenellekään, tuli siitä omituisen lämmin olo rintalastan alle.
Yksi yö jouluaattoon Nuotio rätisi ja hehkuviini tuoksui, kun neljä mahtivelhoa juhli lähestyvää keskitalven juhlaa hämärtyvässä illassa järven rannassa.
”Hehkuviini on tänä vuonna poikkeuksellisen hyvää. Mitä uutta tässä on?” Godrick kysyi ja Helga hymyili mielihyvästä.
”Se on tehty Laakson reseptillä. Lohikäärmejuuri on sen salaisuus. Kylvin sitä ensimmäisen kerran tänä keväänä, ja se antoi syksyllä ihan kelpo sadon.”
”Älä kutita nukkuvaa lohikäärmejuurta”, Rowena kikatti. Hänen päänsä kesti huonosti viiniä, vaikka hän ei suostunutkaan sitä myöntämään.
”Jaha, tänään oli se vuoden ainoa päivä, jona Rowena Korpinkynsi nauroi”, Salazar totesi heittäessään halon nuotioon. Helga hihitti, Godrick naurahti ja Rowena hikkasi.
Metsä heidän takanaan oli hiljainen. Lunta satoi pieninä hiutaleina, pakkanen nipisteli poskipäissä. Tähdet olivat niin kirkkaita, että jopa Salazar olisi saattanut osata ennustaa niistä.
Mutta se, mitä seuraavaksi tapahtui, ei ollut ennustettavissa. Kuului mahtava räsähdys, ja järveä peittänyt jää hajosi palasiksi, jotka sinkoilivat ympäriinsä. Vedestä rannalle hypähti kokoonsa nähden yllättävän ketterästi jättiläiskalmari. Se levitteli kymmentä lonkeroaan, ja sen ihmisen päätä suuremmat silmät pälyilivät ympäriinsä ja lukittuivat sitten Salazariin.
”No niin”, Salazar totesi asiallisesti. Hän oli nelikosta ainoa, joka oli jäänyt istumaan nuotion viereen. Muut olivat kompuroineet seisaalleen ja perääntyneet muutaman askeleen.
”Glög”, sanoi jättiläiskalmari.
”Glög”, Salazar vastasi kohteliaasti.
”Puhuuko kalmari kärmeskieltä?” Helga kysyi varovasti. Salazar huokasi ja tarttui hehkuviinipulloon täyttääkseen tyhjentyneen pikarinsa.
”Miten vaikeaa teille voi olla tunnistaa kärmeskieltä mitään tarkoittamattomasta ölinästä. Minä…
oh.”
Yksi kalmarin kymmenestä lonkerosta oli hivuttautunut vaivihkaisesti Salazarin luo ja tarttunut hehkuviinipulloon. Salazar päästi pullosta irti, ja nopeasti kalmari vetäisi lonkeronsa ja hehkuviinin luokseen. Sitten se perääntyi kohti lampea.
”Glög”, kalmari sanoi ja sukelsi suuren pärskähdyksen saattelemana. Jääkylmä vesi kasteli Salazarin ja sammutti nuotion.
”Perusta taikakoulu, sanoivat… Mainetta ja kunniaa… Minä olen yksin pitänyt tätä koulua pystyssä neljäkymmentä vuotta”, Salazar mutisi hampaat yhteen kalisten, kun Godrick kietoi paksun turkisviittansa hänen ympärilleen.
Ja tuosta illasta alkaen Laakson reseptillä tehtyä hehkuviiniä alettiin nimittää glögiksi.
JouluaattoYöllä alkoi lumimyrsky, joka peitti linnan valkoiseen vaippaan. Ikkunat olivat muurautuneet umpeen lumesta, ja tuuli vinkui nurkissa.
Mutta sisällä linnassa oli lämmintä ja kodikasta. Helga, Rowena, Godrick ja Salazar olivat kokoontuneet suureen saliin illalliselle. Keskelle salia Godrick oli tuonut ison joulukuusen, jonka Helga oli koristellut vaimeasti kilisevillä kulkusilla. Helga oli myös ripustanut rusetein koristeltuja havuköynnöksiä ikkunoiden päälle ja asetellut juhlapöytään kuivattuja eukalyptuksen oksia, jotka tuoksuivat kilpaa jouluherkkujen kanssa. Godrickin ympäri salia loitsimat lukuisat kynttilät loivat saliin kodikasta lämpöä.
”Nuo leijuvat kynttilät ovat upeita. Niitä voisi ruveta käyttämään arkenakin”, Rowena sanoi ripotellessaan kanelia riisipuuron päälle.
”Totta. Olen myös miettinyt, että kattoa voisi koristaa jotenkin. En vain ole vielä varma, miten”, Godrick vastasi leikatessaan kinkusta paksun siivun.
”Ne pahkasikapatsaat voisi myös vihdoin hoitaa porteille”, Salazar sanoi ja ojensi munuaispiirakkalautasta Helgalle.
Helga oli yhtä hymyä. Tällaista hän oli kaivannut! Yhdessä suunnittelua, yhdessä tulevaisuudesta puhumista! Ennen koulun perustamista he olivat jakaneet toistensa kanssa kaiken, mutta se oli jäänyt, kun oppilaat olivat tulleet. Ja silloin kaikki oli alkanut mennä pieleen. Koulua ei voinut johtaa keskustelematta.
”Oletteko muuten huomanneet, että Riesua ei ole näkynyt muutamaan päivään?” Helga kysyi. Salazar näytti yllättyneeltä ja Rowena rypisti kulmiaan (kuten aina, kun joku oli tajunnut jotain häntä aiemmin). Mutta Godrickin terävästä katseesta Helga tajusi miehen ajatelleen samaa kuin hän itse – räyhähenki oli syntynyt heidän keskinäisestä eripurastaan ja kadonnut, kun he olivat jälleen alkaneet aidosti keskustella toistensa kanssa.
”Olen. Se on ehdottomasti tämän joulun paras lahja. Tai osa sitä, parasta on ollut viettää aikaa teidän kanssanne”, Godrick sanoi ja hymyili.
”Ei siihen tarvittu kuin Hankertonin kuolema”, Salazar naurahti kolkosti, mutta Helga pudisti päätään:
”Siihen tarvittiin jättiläiskalmari. Se toi meidät takaisin yhteen.”
Godrick nousi seisomaan ja kohotti juhlallisesti glögipikariaan:
”Jättiläiskalmarin unionille! Olkaamme ystäviä aina! Ja hyvää joulua!”
”Hyvää joulua”, kaikki sanoivat yhteen ääneen ja kohottivat hymyillen pikareitaan.
Järvessä jättiläiskalmari herkutteli Hankertonin karvahatulla.
