Kaiken taakse jääneen kauneuden
(S • Irma/Unto • vanhusromantiikka, angst • 413 sanaa)
A/N: Ja seuraavaa tekstiä taas viedään... Kirjoitin tämän jo viime viikolla, mutta halusin lykätä julkaisua hieman. Idea lähti siitä, kun mietin, että vanhuksista tulee harvemmin kirjoitettua mitään ja siinä olisi mukavasti haastetta. Tämä osittain myös perustuu hieman omiin kokemuksiin muistisairaan, jo edesmenneen, sukulaisen kautta. Toivottavasti pidätte!
Tämä teksti osallistuu haasteseen
Ime kappale tyhjiin Mikko Harjun
Taikavoimia -biisillä.
Irma astui sisään tutuista ovista ja sydämeen hiipi kaihoisa, mutta odottava tunne. Muutama nuori hoitaja tuli häntä vastaan, tervehtien iloisesti, ja Irma väläytti osittain hampaattoman hymyn heille astellessaan kohti miehensä huonetta. Huoneen ovi oli tuttuun tapaan auki ja Unto istui penkillä pienen pöydän ääressä ja Irma pysähtyi hetkeksi oviaukkoon.
Unto tuijotti käsiään, jotka lepäsivät pöydällä, ja Irman suusta pakeni haikea houkaus ennen kuin hän meni sisään huoneeseen.
”Unto”, Irma sanoi, mutta ei saanut mieheltä reaktiota. Hän istuutui Untoa vastapäätä, laski kätensä miehen käsien päälle.
Unton katse siirtyi häneen, hämmästyksen häivähdys vilahti väsyneissä siniharmaissa silmissä.
”Kuka olet?” Unto kysyi ja Irman sydäntä alkoi puristaa, kyynelten meinatessa puskea silmiin.
”Olen vaimosi, Irma,” Irma vastasi ja sai tällä kertaa epäilevän katseen Untolta. Hetken kuluttua Unto pudisti päätään ja vetäisi kätensä pois pöydältä.
”Ei, ei. Vaimoni on pyykkituvalla,” Unto mumisi hieman epäselvästi ja Irma huokaisi syvään. Unto ei enää elänyt tässä päivässä – tai jos eli, niin vain hyvin pienen hetken – sillä sairaus oli vienyt häneltä kyvyn muistaa uusia asioita.
Kuusikymmentä vuotta.
Niin pitkään heillä oli takana yhteistä eloa – niin ruusuisia kuin risuisiakin aikoja oli mahtunut matkan varrelle, mutta tämä, Unton sairastuminen, oli ehdottomasti raskain risuista. Oli sydäntäsärkevää nähdä rakkaan ihmisen häviävän taistelun muistisairautta vastaan. Irma tiesi, ettei heillä olisi enää paljoa aikaa – irti päästäminen tulisi väistämättä eteen.
”Tiedätkös, vaimoni on niin kaunis”, Unto sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, ja Irma havahtui mietteistään, hymynkare kohosi hänen huulilleen.
”Pitkät vaaleat hiukset, tummat silmät, se vieno hymy – en ole nähnyt mitään kauniimpaa”, Unto jatkoi ja Irman sydän hypähti rinnassa, silmät alkoivat kostua ilon ja surun myllertäessä hänen sisällään.
”Vaimo piti aina huolen, että ruoka oli valmiina pöydässä odottamassa, kun saavuin kotiin peltotöistä.”
Unton huulille nousi hymy, aito ja onnellinen, ja hän käänsi katseensa Irmaan. Tällä kertaa tutut silmät loistivat ja Irma tunsi piston sydämessään. Silti hänen hymynsä ei kaikonnut. Yksinäinen kyynel vierähti hänen poskelleen ja hän pyyhkäisi sen nopeasti pois.
Hetken he vain katsoivat toisiaan ja Irma oli varma, että jos joku ulkopuolinen nyt katsoisi heitä, tämä ajattelisi, että siinä saman pöydän ääressä istuisi vain kaksi harmaahapsea, vanhaa rakastavaista, jotka elivät yhä onnellisina yhdessä.
Nyt tuon onnen yllä lepäsi tummanharmaa varjo, muistisairaus, joka vähitellen poisti palasia Unton ja heidän yhteisestä elämästä. Oli kuitenkin yksi asia, jota se ei koskaan tulisi poistamaan. Se oli vuosien saatossa muuttunut, poikennut polulta silloin tällöin, mutta aina löytänyt takaisin. Sen lanka oli neulonut heistä ison, lämpimän villapaidan, joka oli nyt jo hieman vanuttunut.
Se oli pysynyt mukana tuulissa ja tuiskuissa, vankistunut kuin vanha petäjä.
Heidän rakkautensa.
