Nimi: Syvälle maan alle - eli salaseuran ensimmäinen seikkailu
Kirjoittaja: hiddenben
Oikolukija: Kaarne
Ikäraja: S
Genre: seikkailun tuoma jännitys, ystävät, suklaakeksit ja amerikanpastillit
Hahmot: Sylvia, Konsta ja Aatos sekä yksi mörkö
Haasteet: FF1000 sanalla
etsivä ja Originaalikiipeily sanalla
aavistusYhteenveto:
Tänä iltapäivänä bunkkerin ovet aukeavat heille, joko kiltisti tai sitten pakottamalla, ja he ottavat selvää, mikä siellä piileskelevä hirviö oikein on.A/N: Tämä on suoraa jatkoa tarinalle
Mörköjä pimeydessä (S), mutta tämän pystyy lukemaan myös itsenäisenä tarinana. Tässä seikkailussa palataan jännittävän mysteerin äärelle bunkkerille, mutta onko hirviö oikea hirviö - vai onko sitä edes olemassa? Tästä tuli vähän vahingossa pisin Sylvia Rastas -tarinani, minkä takia julkaisenkin sen kahdessa osassa, mutta toivottavasti mysteerit maistuvat!
Syvälle maan alle
eli salaseuran ensimmäinen seikkailu
Osa 1
”Taskulamppu?”
”On.”
”Entä köysi?”
”Ainakin kymmenen metriä hyvää ja joustavaa.”
”Hyvä. Linkkuveitsi?”
”On.”
”Amerikanpastilleja? Suklaakeksejä? Vesipullo? Puhelin?”
”Ovatko suklaakeksit mielestäsi tärkeämpiä kuin puhelin?” Konsta kohottaa katseensa listasta ja rypistää otsaansa.
He istuvat kyykyssä salaseuran majan sisässä. Ulkona ujeltaa tuuli, mutta oksista rakennetut seinät pitävät viiman tiukasti ulkopuolella, oikein kieltävät sitä sujahtamasta niiden muutaman rakosen välistä, jotka ovat jääneet tukkimatta kangaspaloilla. Sylvia pyöräyttää silmiään.
”Ei siellä bunkkerissa kenttää ole. Ei me tehdä puhelimella mitään, kun päästään sinne. Ja jos satumme eksymään sen sokkeloisiin käytäviin, keksit ovat kymmenen kertaa tärkeämpiä kuin yksikään puhelin.”
”Ookoo”, Konsta mutisee ja tarkistaa makuualustan päälle levitetyt tavarat. ”Keksejä on, vettä on ja meillä kaikilla on puhelimet. Ja ostin amerikanpastilleja irtokarkkihyllystä viidellä eurolla. Näitä on melkein kilo” - Konsta kohottaa raskasta muovipussia, jonka sisällä on suuria vaaleita ja oransseja suklaanappeja - ”, joten ehkä me pärjätään. Missä Aatos on?”
”Tulossa”, Sylvia sanoo ja vilkaisee puhelintaan, mutta näytöllä ei ole yhtään uutta viesti-ilmoitusta. ”Aatoksella kestää yleensä aina hetki ennen kuin hän pääsee lähtemään.”
Konsta alkaa pakata tavaroita kangasreppuun, jonka hopeiset soljet kilahtavat, kun hän vetää ne tiukasti kiinni. Sylvia laittaa omaan reppuunsa vesipullon ja omat keksinsä (siltä varalta, jos he sattuisivat lähtemään bunkkerissa eri suuntiin, mitä toivottavasti ei tapahdu). Pienen linkkuveitsen hän sujauttaa taskuunsa.
Tänä iltapäivänä bunkkerin ovet aukeavat heille, joko kiltisti tai sitten pakottamalla, ja he ottavat selvää, mikä siellä piileskelevä hirviö oikein on.
On kulunut kolme päivää siitä, kun Aatos ja Sylvia olivat marssineet aavistuksen perässä metsään pimenevässä illassa ja kohdanneet jotain hiusjuuria nostattavan kauheaa. Bunkkerin ikkunan rikkonut hirviö oli yrittänyt pusertaa itsensä vapaaksi sen puristuksesta ja hyökätä heidän kimppuunsa. Sylvialla ei ole vaikeuksia palauttaa mieleensä olennon mustaa olemusta - ihoa, silmiä ja kieltä unohtamatta. Heidän onnekseen hirviö ei ollut päässyt ikkunasta ulos ennen kuin he olivat päässeet pakenemaan.
Sylvia ei usko, että oli koskaan juossut niin kovaa.
Mutta metsässä olikin tosi kyseessä.
Aavistus oli vienyt heidät sinne, ja nyt aavistus nykii heitä takaisin. Sylvia oli arvannut sen jo sinä iltana, kun Aatoksen isä oli antanut hänelle kyydin kotiin. Vaikka kotona käsissä ja hiuksissa oli vielä tuoksunut uunituoreiden kanelipullien makea täyte, vatsanpohjaa oli jo alkanut kutitella. Siksi hän oli heti seuraavana päivänä ehdottanut pojille uutta käyntiä bunkkerissa mahdollisimman pian.
”Ennen kuin se ehtii karata”, Sylvia oli korostanut pojille, jotka olivat molemmat katsoneet häntä epäröiden. Aatos siksi, että ei millään haluaisi kohdata hirviötä uudelleen, mikä on Sylvian mielestä hyvin ymmärrettävää, ja Konsta siksi, että hän ei oikein osannut uskoa koko seikkailua.
”Minusta vähän tuntuu, että pimeys teki teille tepposet”, Sylvia oli kuullut Konstan sanovan hiljaa Aatokselle välituntikellojen soidessa heidän kävellessä takaisin luokkiinsa. Ennen kuin Sylvia oli ehtinyt kääntyä ja alkaa väittää vastaan, Aatos oli vakuuttanut Konstan siitä, että he todella uskoivat olevansa oikeassa. Sen ansiosta Konstakin oli lopulta suostunut tulemaan mukaan ja Sylvia on siitä iloinen. Konstaa tarvittiin tällaisessa tehtävässä. Aavistuskin tuntuu olevan siitä hyvillään.
Reput pakattuina Sylvia ja Konsta istuvat makuualustoille odottamaan salaseuran kolmatta jäsentä. Lopulta kallioilta kuuluvat rivakat saappaiden äänet, ja Konsta nousee raottamaan majan ovea.
”Moi”, Aatos sanoo kumartuessaan hieman päästäkseen majaan. ”Oletteko te jo pakanneet kaiken?”
”Joo”, Sylvia vastaa ja tekee Aatokselle tilaa vieressään. ”Meillä on vesipullot ja keksejä. Tuossa on sinun. Sitten on myös taskulamppu, köyttä ja linkkuveitsi tiirikointia varten.”
”Hyvä idea”, Aatos hymyilee ja avaa oman reppunsa. ”Toin myös korvapuusteja. Ne ovat ehtinyt jo vähän kuivahtaa, mutta maistuvat varmaan pimeässä ihan hyvältä.”
Konstan silmät syttyvät pullan tuoksun kohotessa Aatoksen repusta. Heitä kaikkia naurattaa vähän.
”Tästä tulee mahtava seikkailu”, Sylvia julistaa. ”Mutta nyt lähdetään ennen kuin tulee liian pimeä.”
Mitä lähemmäs pururataa ja sen kuntolaitteita he pääsevät, sitä hitaammaksi heidän kävelynsä muuttuu ja keskustelu hiljenee. Yhtäkkiä tuntuu turhanpäiväiseltä puhua matikasta tai uskonnon tunneilla Sylviaa ärsyttävästä pojasta, jonka kanssa hän ajautuu jatkuvasti väittelemään milloin mistäkin asiasta, ihmisoikeuksista sotien käymiseen ja kirkkohistoriaan (mutta minkä hän sille voi, että Lipponen alkaa aina väittää hänelle vastaan, vaikka Sylvia
tietää olevansa oikeassa?).
Ärsyttävä luokkakaveri jää toiseksi bunkkerin hirviölle, kun he ovat kuntolaitteiden kohdalla ja pysähtyvät hetkeksi paikoilleen. Konsta katsoo kärsivällisesti ensin Sylviaa, sitten Aatosta, sitten jälleen Sylviaa.
”Minä en tiedä, missä se hirviö on, joten teidän pitää näyttää oikea polku”, Konsta lopulta sanoo kulmiaan kohottaen. ”Ettekö te haluakaan löytää sitä?”
”Jos olisit ollut paikalla, t-tietäisit kyllä, miksi me epäröidään”, Aatos sanoo hiljaisesti ja vilkaisee Sylviaa nopeasti. Aatos on ihan oikeassa, mutta Sylvia ei voi sietää Konstan epäilevää ilmatta, joten hän pyyhkäisee äidin letittämät ranskanletit olkansa yli ja lähtee marssimaan kohti metsää, sitä samaa polkua pitkin, jonne aavistus hänet viimeksi johdatti ja johdattaa jälleen.
”Nyt mennään eikä meinata”, Sylvia sanoo ääneen ja yrittää kuulostaa rohkealta. Hän ei ole ihan varma, miten onnistuu siinä, mutta Aatos ja Konsta seuraavat perässä ja se on tärkeintä.
Matka polkuja pitkin on lyhyempi kuin miltä se oli tuntunut pimeässä. Sylvia näkee väistää juurakkoja ja paksuja oksia, jotka vahva syystuuli on lennättänyt alas puista lokakuun aikana. Konsta ja Aatos juttelevat hänen takanaan liikuntatunneista, jotka ovat rinnakkaisluokkalaisilla pojilla yhteiset samoin kuin tytöillä. Jalkapallojutut menevät kuitenkin Sylvian korvien ohitse, kun hän yrittää muistaa, mitä on ehtinyt lukea metsään jääneistä bunkkereista, joita on sota-aikaan käytetty päämajoina tai tavaroiden säilytykseen. Hän oli kysynyt asiasta myös luokanopettajalta välitunnilla, että mitä metsässä olevat bunkkerit ovat. Opettaja oli vahvistanut Sylvian tiedot ja kertonut vielä lisäksi, että maan pinnalle näkyy vain pieni osa isoa rakennusta, joka on täynnä sokkeloisia, pitkiä käytäviä ja lukuisia huoneita, joihin voi eksyä, jos ei tiedä, mitä tekee tai minne on menossa (eksymisestä opettaja ei tosin ollut sanonut vaan se on Sylvian oma tulkinta kuulemastaan).
Bunkkerin sokkeloisuus antaa hirviölle etulyöntiaseman, Sylvia miettii kävellessään katse mäntyjen latvoihin suunnattuna. Varsinkin, jos se on ollut siellä pitkään ja tuntee piilopaikkansa. Mutta toisaalta heitä on kolme ja hirviötä vain yksi - se saattaa antaa
heille etulyöntiaseman.
Vai antaako sittenkään?
Pian bunkkeri kuitenkin kohoaa heidän edessään eikä Sylvia ehdi miettiä suunnitelmaansa enempää. Sylvia ja Aatos pysähtyvät molemmat paikoillaan edelliskerran pelon muistuessa mieleen. Pelko painaa jalat lyijyn lailla kiinni maahan. Konsta ei kuitenkaan osaa pelätä vaan jatkaa matkaa rohkeasti aivan bunkkerin viereen ja jää tutkimaan uteliaana sen seinämään kirjoitettuja tekstejä.
”Nämä ovat oikeastaan aika hienoja, jotkut näistä”, Konsta sanoo ääneen ja huomaa vasta sitten ystäviensä jääneen kauemmas. ”Äh, tulkaa nyt. Ei täällä mitään ole.”
”Niin mekin luultiin viime kerralla”, Sylvia huutaa takaisin, mutta vilkaisee Aatosta ennen kuin jatkaa kohti bunkkeria ja sanoo hiljaisemmin: ”Älä huoli, aavistus ei ole yhtä huono kuin viimeksi. Ehkä se tarkoittaa sitä, että hirviö ei ole enää siellä.”
”Tuo ei lohduta yhtään, koska missä se sitten on?” Aatos supattaa takaisin, mutta Sylvia kohauttaa olkapäitään. Kun he pääsevät Konstan luo, tämä näyttää heille erään erityisen hienon graffitin.
”Katsokaa tätä! Tämä on isoveljeni kaverin tunnus.”
”Oikeasti?” Aatos kysyy ja pelko tuntuu katoavan hänen olemuksestaan uteliaisuuden ottaessa vallan. Sylvia kurtistaa kulmiaan. Miksi pojat unohtavat niin helposti tärkeät, kesken olevat tehtävät ja harhautuvat ihailemaan jotain täysin turhanpäiväistä?
Kun pojat puhuvat graffitista ja ihailevat siihen käytettyjä värejä ja tekniikkaa, Sylvia kiertää bunkkerin toiselle puolelle katsomaan, onko ikkuna on edelleen rikki. Vaikka aavistus hänen vatsanpohjassaan on edelleen elävä ja iloinen siitä, että he ovat jälleen bunkkerilla, jokin Sylviassa on viime päivät pohtinut, onko kaikki kuitenkin vain kuvitelmaa. Oli kuitenkin lokakuu ja pimeää, aavemaista. Hän ja Aatos olisivat voineet kuvitella kaiken. Eivätkö olisikin?
Ovi on kuitenkin edelleen lukossa ja se, mitä ikkunasta on jäljellä, makaa sirpaleina maassa. Ikkunakehykseen jääneisiin teräviin reunoihin on tarttunut verta, joka on kuivunut rusehtavaksi. Sylviaa värisyttää. Tarkoittaako veri, että olento pääsi ikkunasta ulos vai ei?
Ikkuna on hieman liian korkealla, että hän näkisi sisälle. Hänen pitäisi päästä Konstan tai Aatoksen reppuselkään, jotta voisi kurkistaa, miltä bunkkerin sisällä näyttää. Sylvia huomaa pelkäävänsä - hänen lukemissaan kauhukirjoissa ikkunoista sisään kurkistaminen voi olla kohtalokas teko. On parempi avata bunkkerin lukko ja kulkea sisään sitä kautta. Silloin hänellä on ainakin pakoreitti.
Hän palaa takaisin metallisille kaksoisoville, joita uutuuttaan kiiltelevä hopeinen lukko pitelee kiinni. Kaikki on täällä kuten viimeksikin. Aatos ja Konsta puhuvat edelleen innokkaasti, vaikka puheenaihe onkin vaihtunut graffiteista jälleen jalkapalloon. Sylvia kuuntelee Konstan otteluselostusta puolella korvalla ottaessaan linkkuveitsen taskustaan, avaa siitä pienen veitsen ja ujuttaa sen lukkopesään. Hän ei ole ikinä tiirikoinut lukkoa, mutta on tätä varten katsonut netistä lukuisia videoita. Niissä lukoilla leikkiminen näyttää aika yksinkertaiselta ja ne avautuvat helposti oikeilla välineillä. Pitää vain osata keskittyä ja kuunnella. Sylvia huomaa ilokseen, että aavistuksesta on tällä kertaa enemmän hyötyä kuin haittaa: se värähtelee tietyllä tavalla, kun Sylvia tekee oikein ja jos hän tekee väärin, vatsaa vääntää. Hän ja aavistus tekevät yhteistyötä hiljaisuudessa, kun linkkuveitsi etsii oikeita liikahduksia lukkopesässä. Sylvia puree alahuulta ja keskittyy niin, että unohtaa kaiken muun ympärillään - myös oven toisella puolella odottavat kauheudet.
Lopulta aavistus värisee voimakkaammin kuin aikaisemmin ja lukko napsahtaa auki. Sylvia huudahtaa innosta ja ujuttaa avautuneen sangan irti oven kiinnikkeistä. Konsta ja Aatos kiirehtivät hänen luokseen.
”Onko kaikki hyvin?” Konsta kysyy. Sylvia näyttää kädessään olevaa auki olevaa lukkoa voitonriemuisesti.
”Tiirikoitko sinä sen jo?” Aatos kysyy ihailua äänessään ja Sylvia tuntee kasvavansa pituutta. Hän nyökkää.
”Aavistus auttoi löytämään oikeat kulmat ja lopullisen ratkaisun, mutta minä tein sen. Ensimmäinen lukko, jonka olen tiirikoinut!”
Hetken kaikki ovat edistymisestä innoissaan, mutta sitten he hiljenevät. Kun lukko on avattu, heillä ei ole enää syitä jäädä seisomaan metsään.
Heidän täytyy mennä sisälle.
Sylvia vilkaisee poikia, jotka katsovat häntä. Vaikka aavistus onkin innoissaan, Sylviaa jännittää ja jalat eivät millään tahdo liikkua.
”Syödäänkö korvapuustit ennen kuin mennään?” Aatos ehdottaa, ja Konsta nyökkää heti.
”Syödään vaan”, hän sanoo, salaa helpottuneena, ja ottaa repustaan vesipullon. Lukon ja linkkuveitsen hän ujuttaa takaisin taskuunsa. ”Pimeässä tulee helposti nälkä.”
Kanelin ja kardemumman suloinen tuoksu auttaa rauhoittamaan mieltä hetken verran. Ensin kukaan ei puhu mitään, mutta sitten Konsta rikkoo hiljaisuuden.
”Mitä te luulette, että tuolla sisällä on?”
”Toivottavasti ei mitään”, Sylvia aloittaa, mutta jää sitten miettimään sanojaan. ”Mutta toivottavasti kuitenkin jotain, mikä selittäisi sen, mitä me Aatoksen kanssa näimme.”
”Niin kuin mitä?”
”Mitä vain, mikä kertoo hirviöstä jotain. Miten se nukkuu tai mitä se syö tai tekee.”
Konsta näyttää epäileväiseltä. Sylviaa ärsyttää, vaikka hän tietääkin, että juuri tuollainen Konsta on. Hän ei usko helposti mitään ellei ole itse nähnyt sitä omin silmin tai saanut riittävän hyviä vastauksia kysymyksiinsä. Oikeastaan se on hyvä asia: se tekee Konstasta järkevän ja luotettavan. Siksi Sylvia yrittää niellä ärtymyksensä ja jatkaa:
”En tarkoita, että siellä olisi homeinen patja, jonka päällä on kulunut viltti ja puoliksi palanut kynttilä lattialla. En usko, että hirviö lukee
Harry Potteria päivisin ja odottaa lapsia pyörimään bunkkerin ympärillä öisin niin, että voi pelotella.”
Aatos hymähtää samalla, kun haukkaa suun täydeltä pullaa.
”Mitä sinä sitten uskot?” Konsta haastaa.
”Mistä minä tiedän!” Sylvia huudahtaa turhautuneena. ”Meidän pitää mennä katsomaan! Siellä voi olla mitä tahansa. Senhän takia me täällä ollaan, että otamme mysteeristä selvää.”
Konsta mulkoilee Sylviaa ja Sylvia tuijottaa silmät sirrissä takaisin. Lopulta Aatos heilauttaa kättään heidän välillään, rikkoen tuijotuskilpailun. ”Sitten meidän pitää varmaan vaan m-mennä.”
Sylvia katsoo Aatosta, jonka kasvoille on kohonnut päättäväinen, vaikkakin hermostunut ilme. Se valaa Sylviaan hieman uskoa ja hän nyökkää, varistaa sormistaan raesokerin ja pienet pullanmurut ja nousee seisomaan.
”Olet ihan oikeassa. Oletteko valmiita?”
”
Alltid redo”, Aatos sanoo ja nousee Konstan kanssa seisomaan.
Sylvia katsoo heitä hetken, ojentaa sitten oikean kätensä kämmenpuoli alaspäin heidän muodostaman kolmion keskelle . Hän odottaa, kunnes pojat laittavat omat kätensä hänen kätensä päälle ja sanoo sitten:
”Julistan salaseuran ensimmäisen seikkailun alkaneeksi.
Hii-op!”
”
Hii-op!” pojat toistavat hänen perässään ja he lennättävät kätensä korkealle ilmaan.
Kaikkien kolmen kasvoille kohoaa hymy, jota ei pidättele poissa erimielisyydet tai edes pelko hirviöstä.
Kun reput on pakattu ja taskulamput otettu esiin, Sylvia johtaa heidän pienen ryhmänsä ovelle. Hän sujauttaa sormensa toisen oven kiinnikkeen läpi ja yrittää vetää, mutta metallinen ovi on raskas eikä liikahda senttiäkään, vaikka hänen suustaan pääsee ärähdys yrityksen voimasta. Konsta tulee auttamaan ja he saavat vedettyä ovea sykäyksin auki niin, että lopulta kaikki kolme voivat tarttua oven reunaan ja vetää sen yhteisvoimin auki.
Iltapäivän pilvien välistä paistava aurinko valaisee bunkkerin sisäosaa hieman, mutta oven takana ei ole paljoakaan nähtävää. Heidän edessään on vain yksi pitkä käytävä, jota luonnonvalo ei valaise kuin muutaman metrin verran.
Kaikki kolme naksauttavat taskulamput päälle ja astuvat sisään.
Kaikkialla on hiljaista, mutta aivan eri tavalla kuin silloin, kun tulee yksin kotiin koulun jälkeen. Kotona ainakin on huriseva jääkaappi ja seinällä tikittävä kello, jotka tekevät kaikesta elävää. Bunkkerissa on kuitenkin aivan hiljaista, kuin kuollutta. Tajutessaan sen Sylviaa värisyttää. Hän tiukentaa otettaan taskulampusta, yskäisee kuivasti. Pojat hänen sivuillaan ovat aivan hiljaa. Aatos hengittää suun kautta.
Sylvia joutuu pakottamaan itsensä ottamaan ensimmäisen askeleen. Hän saa itsensä ottamaan yhden askeleen, pakottaa sitten vielä toisen. Kolmas askel on jo helpompi ja pian Sylvia on jo laskenut kymmeneen. Hän kääntyy katsomaan taakseen ja varmistaa, että bunkkerin ovi on vielä auki. Sen valo rauhoittaa hänen hakkaavaa sydäntään hiukan.
He kävelevät vielä kymmenen askelta lisää, mutta silloin Sylvia kavahtaa: ”Melkein unohdin! Ne amerikanpastillit. Konsta?”
Hänen huudahduksensa kaikuu pitkässä käytävässä oudolla, kummallisella tavalla. Sylviaa kaduttaa heti, ettei kuiskannut.
”Ai niin”, Konsta sanoo vaimeasti ja kääntää repun etupuolelle, avaa kilahtelevat soljet ja kaivaa repustaan rapisevan, raskaan muovipussin. Aatos valaisee pussia ja tuijottaa hetken ennen kuin hänen kasvoilleen kohoaa ymmärryksen valo.
”Merkitsemään reittiä?”
Sylvia nyökkää ja ojentaa kätensä Konstalle, joka nostaa pussista kourallisen amerikanpastilleja ja pudottaa ne hänen käteensä. Poikien jäädessä odottamaan Sylvia kävelee takaisin ovelle ja kääntyy takaisin, tiputtaen sopivin välein yhden pastillin maahan. Nyt he löytäisivät takaisin bunkkerin oviaukolle, jos sattuvat eksymään.
”Toivottavasti hirviö ei tykkää suklaasta”, Konsta kommentoi, kun Sylvia tulee takaisin. Sylvia yrittää nauraa, koska vitsi on oikeasti ihan hauska, mutta hän ei saa naurua tulemaan. Käytävässä on niin pimeää ja niin hiljaista, että edes aavistus ei voi vakuuttaa Sylviaa siitä, että tämä on hyvä idea.
Silti hän pakottaa itsensä jatkamaan eteenpäin.
Käytävä jatkuu pidemmälle kuin mitä taskulamput pystyvät heidän tietään valaisemaan. Kaikki on betonia: lattia heidän allaan, seinät heidän ympärillään, jopa katto, kun he ovat kulkeneet hieman eteenpäin. Käytävän molemmin puolin avautuu huoneita, joissa ei ole ovia vaan vain oviaukkoja korkealla betonikynnyksellä. Joka kerta, kun taskulamppu valaisee uutta huonetta, Sylvia pidättää hieman hengitystään, odottaen kohtaavansa lampun valossa mustan hahmon sen mustine silmineen ja inhoine äänineen. Huoneet ovat kuitenkin tyhjiä.
Sylvia tiputtaa maahan jälleen pastillin, tällä kertaa oranssin. Sen hehku erottuu soraisesta betonilattiasta rohkaisevana, ja he jatkavat matkaa.
On vaikea sanoa, kuinka kauan he ovat kävelleet käytävää pitkin. Tällaisessa hiljaisuudessa ja pimeydessä aika kulkee eri tavalla. Sylvia on kuitenkin melkein varma, että käytävä viettää jatkuvasti hieman alaspäin. Hän kysyy asiasta Konstalta, joka nyökkää. ”Ei paljon, mutta vähän. Alaspäin mennään.”
Ja vain vähän myöhemmin käytävä päättyy ja heidän edessään on valinta: he voivat joko mennä portaat alas tai jatkaa oikealle. Kolmikko seisoo hetken paikoillaan ja katsoo toisiaan.
”Missä hirviö todennäköisimmin asuisi?” Aatos kysyy avuliaasti, kun Sylvia nielaisee niin, että kuuluu.
”Alhaalla.”
Aavistus hymisee onnellisesti vatsanpohjassa.
”Sitten mennään sinne”, Konsta sanoo ja siirtyy joukon johtoon, mutta ennen kuin he ehtivät laskeutua yhtäkään rappusta alas, juuri sieltä
alhaalta
kuuluu
kirskahdus.