A/N: Laitanpas nyt vikan luvun ja epilogin pois alta. On viimein mahtavaa saada tää tarina pöytälaatikosta ulos!
16. luku
James ei saanut unta, vaikka päivä oli tuntunut tavattoman pitkältä. Hän oli tänään vieraillut rinnakkaisulottuvuudessa, kuullut kuolleen sikiön itkun, nähnyt kuinka sielunpala imettiin toisesta irti ja kaiken lisäksi rikkonut voimakkaan Pohjolan velhon sauvan.
Eniten hänen mielessään pyöri kuitenkin eräs tietty hopeahiuksinen nainen. Mitä Halla aikoi nyt tehdä? Ensin tämän täytyi tietysti palata takaisin maailmaan, josta oli tullut saadakseen sodan jumalan merkin pois sielustaan, mutta entä sitten? Halla oli sanonut, ettei menisi takaisin Pohjolaan, mutta toisaalta pystyisikö Halla elämään ilman jatkuvaa taistelua? Tämän elämässä oli niin paljon synkkyyttä ja kipua, että James ei ollut varma, kuinka helposti Halla pääsisi eroon menneestä.
Jamesin mieleen putkahti kammottava idea. Ei… ei Halla varmastikaan… Mutta entä jos?
James puki nopeasti päälleen ja suuntasi ulos rohkelikkotornista. Hän yritti väittää itselleen, että tämä oli ihan typerää, mutta saapuessaan takaisin sisäpihalle, hän näki juuri sen, mitä oli pelännyt. Halla keskellä maan piirrettyä loitsurinkiä, suorittamassa samaa loitsua, jota Kaihe yritti.
”Halla!” James huudahti.
Halla kääntyi nopeasti ympäri ja näytti yllättyneeltä siitä, että James oli tullut. Ja sitten vihaiselta Jamesille. ”Anteeksi. Lähde. Nyt.”
”Ei, et voi tehdä tätä!” James huudahti ja yritti tulla lähemmäs, mutta Halla loitsi hänet paikoilleen ja jatkoi sitten loitsuaan.
“Olen pahoillani James”, Halla sanoi kasvoillaan ristiriitainen ilme. “Mutta minun on todistettava äidilleni, että voin tehdä tämän. Että ansaitsen olla joku muukin kuin Pohjolan tytär. Muuten hän naittaa minut seuraavalle ehdokkaalle, joka tappaa minut tai muuttaa lokiksi kyllästyttyään.”
“On toinenkin vaihtoehto. Älä mene takaisin Pohjolaan. Jos sinä teet tämän, olet yhtä lailla äitisi pelinappula kuin ennenkin!” James huudahti. “Näytä äidillesi rikkomalla kahleesi häneen.”
”En osaa elää muuten”, Halla väitti pitäen silmänsä kiinni. ”Tämän minä tiedän. Tämän minä osaan.”
”Yritit kerran. Yritä uudestaan, ole kiltti… tässä on viattomien ihmisten henkiä vaarassa”, James huomautti. ”Minun ystävieni, minun sisarusteni.”
Se sai Hallan avaamaan silmänsä, joista paistoi surua. Hän epäröi, mutta lopetti viimein loitsun ja painoi otsansa uupuneena vasten sauvansa kristallia.
James pystyi taas liikkumaan. Hän kiirehti Hallan luokse ja kosketti tätä olkapäästä. Halla hengitti syvään ja nosti sitten päänsä pystyyn, pyyhkäisten poskeaan.
”En tiedä mitä teen”, Halla huokaisi väsyneenä. ”No, Beiran jälkeen. Ehkä olisi helpompi jos en…” selviäisi hengissä? Jamesin sisuksia kylmäsi.
”Voit aina tulla tänne. Kahdet aivot ovat aina paremmat kuin yhdet. Keksimme varmasti jotain tekemistä”, James ehdotti niin viattoman avoimesti, että Halla naurahti. ”Koska en minäkään tiedä mitä teen.”
”Tiedätkö… ehkä minä tulenkin”, Halla sanoi Jamesin yllätykseksi ja hipaisi viittansa reunaa. ”Ehkä olen saanut tarpeekseni kylmästä.”
”Hyvä. Nyt nukkumaan. Oikeasti.”
”Pitää vain kävellä parituhatta porrasta sinne torniin”, Halla mutisi uupuneena.
James hymyili ja hengähti syvään helpottuneena. Hän vilkaisi Hallan kättä ja ojensi hitaasti sormiaan toisen kättä kohti. Halla huomasi eleen ja antoi sormiensa nytkähtää kohti Jamesin kättä.
”Ei välttämättä”, James keksi ja lähti vetämään Hallaa mukanaan.
***
Tarvehuoneessa paloi lempeä takkatuli, joka vain lisäsi väsymyksen vaikutelmaa. Huone ei ollut erityisen kekseliäs, koska James ei ollut jaksanut ajatella kovin tarkasti mitä huoneelta toivoi. Vain sen, että siellä olisi kaksi suurta sänkyä. Siitä James oli ollut erittäin tarkka toivomuksessaan. Kaksi. ”Eipähän sinun tarvitse sietää Karenin kyräilyä”, James huomautti heidän kävellessään huoneeseen.
Halla hymähti ja istahti takkaa lähemmän sängyn laidalle, jolle hän sitten kellahti uupuneena. Routa kiemursi pois Hallan kaulan ympäriltä ja asettautui keräksi tyynylle. James veti kenkänsä pois ja sujahti omaan sänkyynsä, joka oli paljon pehmeämpi ja suurempi kuin hänen sänkynsä rohkelikkotornissa. Tänne hänen olisi alun perinkin pitänyt tulla nukkumaan.
Hän oli jo lähes nukahtamassa, kun hän tunsi peittonsa nousevan ja Hallan asettuvan toiselle puolelle sänkyä. James avasi silmänsä ja katsahti Hallaa, joka asetti päänsä tyynylle.
”Haittaako sinua?” Halla kuiskasi.
”Ei.”
Halla sulki silmänsä ja hengitti syvään. James hymyili ja katseli naisen kasvoja, jotka takassa leimuava tuli värjäsi valollaan. Kerrankin Halla näytti rauhalliselta. Jamesin sydämessä läikähtävä lämpö toi mukanaan myös kipua hänen tajutessaan, että huomenna he joutuisivat eroamaan.
***
Scorpius oli lähtenyt jo aamiaiselle ennen Albusta, mikä hieman ihmetytti Albusta. Yleensä he lähtivät aina samaan aikaan. Niinpä kun Albus aamiaisella istui Scorpiuksen viereen, hän ei tuntenut oloaan kovinkaan varmaksi sen suhteen, että oli viime illalla päättänyt, että kertoisi Scorpiukselle tunteistaan.
“Hei”, Albus sanoi epävarmasti.
“Hei”, Scorpius sanoi ja hymyili, joten ehkä se ei ollut ihan paha merkki. Ehkä Scorpius ei salaisesti vihannutkaan ja inhonnutkaan häntä niin kuin hän oli aamun aikana ehtinyt ajatella.
”Sinä lähdit aikaisin.”
”Joo, anteeksi. Tuli kauhea nälkä ja olin niin ajatuksissani, etten edes tajunnut”, Scorpius selitti pyöritellen lusikkaa kaakaossaan. ”En nukkunut paljoa.”
”Ah… jännititkö tämän päivän pimeyden voimilta suojautumisen S.U.P.E.R -koetta?”
”Hm? Ai, no itseasiassa mietin vähän muuta”, Scorpius myönsi.
”Tuota… mietitkö sinä ehkä sitä mitä minä sanoin.”
Scorpius vilkaisi Albusta ja hymyili hieman. ”Ehkä vähän.”
”Ai”, Albus sanoi. Hänen vatsaansa väänsi. ”No, tuota… jos se haittaa sinua, niin voisin vaikka unhoittaa sinut, niin minkään ei tarvitsisi muuttua”, Albus kaivoi housujensa taskusta taikasauvansa, “sitten asiat eivät olisi kiusallisia… älä huoli minä kyllä… tai siis ei meidän tarvitse lakata olemasta kavereita. Paitsi jos sinä haluat…”
Albuksen lauseen keskeytti Scorpiuksen sormi, joka painautui Albuksen huulien päälle.
“Albus”, Scorpius nauroi. ”Olet ihan tyhmä. En halua, että unhoitutat minut”, Scorpius sanoi hymyillen ja ennen kuin Albus ehti tehdä mitään, Scorpiuksen sormi vaihtui huuliin.
“Sinä suutelit minua”, Albus henkäisi hämmentyneenä ennen kuin suudelma oli edes kunnolla ohi.
Scorpius naurahti ja vetäytyi kauemmas. “Niin.”
“Mutta… miksi ihmeessä?” Albus ihmetteli. Hän ei ollut villeimmässä kuvitelmassaankaan ajatellut, että näin kävisi. Tai olihan hän tietysti toivonut sitä, mutta ei hän ollut ajatellut että se oikeasti tapahtuisi.
Scorpius hymähti ja sipaisi hiuksiaan. “Vau, sinä todella olet huono tässä. Miksi toisia yleensä suudellaan?”
“Mutta… sinäkö sitten pidät minusta? Ethän sinä edes tajunnut, että olen homo”, Albus huomautti.
“Niin, mutta no, ehkä minäkin aloin vähän sen jälkeen ajattelemaan juttuja”, Scorpius sanoi punastuen. ”Ja tajusin, että tykkään sinusta.”
Albus räpytteli silmiään.
”Voi ei”, Scorpius sanoi ja näytti kauhistuneelta. ”Et sinä tietenkään tykkää minusta sillä tavalla! Äh, olen ihan tyhmä! Tai siis, eiväthän homotkaan nyt kaikista pojista pidä, etkä sinä tietenkään – ”
”Ei, ei kyllä minä pidän!” Albus kiirehti sanomaan ja punastui kauttaaltaan. ”Tai siis se minun piti tänään sinulle kertoakin… Olen vain tosi huono tällaisessa.”
Scorpius naurahti helpottuneena ja tarttui sitten varovasti Albuksen käteen. ”Eli tämä on ookoo?”
”Erittäin ookoo”, Albus virnisti äärettömän onnellisena ja puristi pojan kättä.
Scorpius hymyili hänelle lämpimästi, mutta huomasi sitten jotain salin päädyssä, Albuksen olkapään yli. ”Hei, eikös tuo ole sinun isäsi?”
***
Kun James aamulla avasi silmänsä, Halla oli poissa. James oli tietysti pettynyt, mutta ei kovin yllättynyt. Hän puki salamannopeasti ylleen ja suuntasi aamiaissaliin toivoen löytävänsä naisen sieltä. Ilmeisesti turhaan, sillä Hallaa ei näkynyt siellä, mutta hän näki, kuinka salin päädyssä rehtorille puhui hänen isänsä ja muutama muu aurori. Kupu oli todella rikkoutunut! James suuntasi isänsä luokse.
”James”, isä tervehti helpottuneena ja halasi poikaansa. ”Olin huolissani, kun sinua ei näkynyt! Aaveet vain kertoivat, että saitte kirouksesta vastuussa olevan miehen kiinni ja sitten lähditte jonnekin.”
”Joo”, James selitti ja hieraisi hiuksiaan erottuaan isästään. Hän vilkaisi rehtoria. ”Anteeksi, ettemme tulleet heti päivittämään tilannetta. Olimme kovin väsyneitä päivän tapahtumista. Ette uskoisi puoliakaan”, hän selitti innostuneena vilkaisten isäänsä, joka hymyili hänelle ylpeästi, taputtaen hänen olkaansa.
Rehtori nyökkäsi varsin helpottuneen näköisenä. ”Oletko nähnyt Hallaa?”
”En ole tänään”, James vastasi totuudenmukaisesti. Totuus sai hänen vatsansa solmulle. Mitä jos Halla oli jo lähtenyt? Unohtanut lupauksensa? ”Miksi?”
”Haluaisimme hieman puhua hänelle”, isä selitti ympäripyöreästi, mutta James ymmärsi, ettei Hallaan vieläkään luotettu.
”Ongelma on ratkaistu ja se on pitkälti Hallan ansiota”, James puolusti. ”Ei teidän tarvitse kuulustella häntä.” Enemmänkin James pelkäsi sitä, että Halla antaisi itsestään varmasti melko huonon vaikutelman, sillä Halla ei tunnetusti pitänyt kysymyksistä.
”Mutta tässä on mukana jotain todella synkkää taikuutta, josta meidän pitäisi hieman kysellä ja selvittää asioita”, isä selitti. ”Tiedätkö missä hän voisi olla?”
”En. Anteeksi”, James sanoi, vaikka hänen mieleensä tuli heti yksi paikka. ”Ehkä teidän kannattaa kokeilla kellarista. Hän pitää kylmästä”, hän keksi, ihan vain, jotta saisi aurorit pois sieltä, minne oli itse menossa.
James ei ollut varma, kuinka kauan sitten Halla oli lähtenyt, mutta hän ei pitänyt yllä kauheasti toivoa suunnatessaan kohti Mustajärven rantaa. Sinne päästyään hän tähyili kohti Dumbledoren hautaa, mutta se oli sen verran kaukana, ettei hän oikein nähnyt oliko Halla siellä.
Ihmeekseen hän näki rannasta johtavan muutaman sentin veden alla olevan jääpolun. James koetti sitä ensin varovasti yhdellä jalalla, mutta kun se ei pettänyt, hän laski molemmat jalkansa sille ja alkoi kävellä jääpolkua pitkin kohti saarta. Nerokasta! Se ei näkynyt kauempaa, koska oli veden alla, mutta sen päällä saattoi kävellä. Näinköhän Halla oli kävellyt Tuonelan virrallakin?
James kiiruhti eteenpäin niin nopeasti kuin uskalsi ja toivoi, ettei kukaan linnasta tajunnut katsoa järven suuntaan ja näkisi häntä kävelemässä vetten päällä. Lievästi omituisen näköistä jopa velholle.
Viimein hän saapui saarelle, jossa Jamesin ihmeeksi Halla vielä oli. Jamesin sydän tykytti hurjasti. Jotenkin hän oli samaan aikaan huojentunut että jännittynyt. Hän oli jo ehtinyt pelätä, ettei näkisi Hallaa.
”Halla”, James äännähti lähestyessään tätä. Halla istui kiven päällä ajatuksissaan, tähtikarttana toimiva viitta levitettynä maahan. Tällä oli mukanaan laukku, jossa näytti olevan kirjastosta pihistettyjä kirjoja. Halla aikoi tosiaan pitää lupauksensa sodan jumalalle ja toimittaa tietoa tästä maailmasta. Mitäköhän se mahtaisi tarkoittaa heille?
Halla kohotti katseensa Jamesiin. ”Sinä tulit.”
”Odotitko minua?”
Halla laski katseensa taas viittaansa. ”En ole varma. Ehkä.”
Halla ei halunnut lähteä. Se sai Jamesin olon toiveikkaaksi hänen istuessaan naisen viereen kivelle. ”Ehkä voisit jäädä tänne hetkeksi ennen kuin menet. Ei tähän saarelle, mutta muualle. Voisit tulla mukaani, niin voisin näyttää sinulle paikkoja. Asun tällä hetkellä Viistokujalla pilapuodin yläkerrassa. Viistokujallakin on jo paljon nähtävää.”
Halla hymyili surullisesti. ”Kyllä minun on mentävä. Tunnen sodan jumalan merkin sielussani, enkä ole vapaa ennen kuin saan sen pois.”
”Miltä se tuntuu? Verrattuna Kaiheen?”
”Raa’alta… kuin suolattu ja venytetty, viileä raaka liha olisi levinnyt sieluni päälle odottamaan kuivumista. Mutta samalla siinä on jotain parempaa kuin Kaiheen merkissä. Merkki tuntuu tarkoituksenmukaiselta, niin kuin lihaa valmistellaan huolellisesti, jotta siitä tulee kuivalihaa. Kaihen merkki oli mätä kuin vanha ruho, joka heitetään haaskalinnuille.”
Hallan käyttämistä esimerkeistä huolimatta se tuntui Jamesista niin abstraktilta, ettei hän osannut täysin kuvitella miltä se todellisuudessa tuntui.
”Etkö tosiaan suostuisi ottamaan minua mukaan?” James kysyi.
Halla nytkäytti suupieltään. ”Minulle on parempi, jos en joudu ottamaan kuolemaasi harteilleni.”
James avasi suunsa, mutta ymmärsi sitten, ettei voinut väitellä tästä asiasta Hallan kanssa. Ei, jos hän halusi todella auttaa Hallaa. Niinpä hän nyökkäsi. ”Älä kuole, jooko?”
”Maailma ei pääse minusta niin helpolla”, Halla sanoi ja nousi ylös. Aika oli tullut. James nousi myös ylös ja yritti keksiä mitä kaikkea voisi keksiä viivyttääkseen toista. Hänen sydäntään kivisti tietää, ettei hän ehkä koskaan näkisi enää Hallaa. Miten hän voisi elää siinä epävarmuudessa? Tuntui että heidän tarinansa loppui ennen kuin se oli ehtinyt edes kunnolla alkaa. Hän ei tiennyt varmasti mitä tunsi Hallaa kohtaan tai mitä tämä tunsi häntä kohtaan.
”Halla…” James aloitti ja nielaisi. ”Saanko minä suudella sinua?”
Halla hymähti ja katseli Jamesia lähes lempeästi – mutta myös surullisesti. Hän käveli sitten hitaasti lähemmäs Jamesia ja painoi suukon Jamesin poskelle. ”Katsotaan…” hän aloitti ennen kuin vetäytyi kunnolla taaksepäin, ”sitten kun tulen takaisin.”
Niine sanoineen Halla asteli viittansa päälle ja laski sauvansa tukevasti maahan. Hän sulki silmänsä ja hengitti syvään ennen kuin alkoi lausumaan loitsua.
”Auko aikaa, laulu raikaa
anna mulle rajan taikaa.
Läpi päästä, käsi säästä,
Pähti päästä pälkähästä.
Anna kartta, avaa kantta
vuole vuono Vuokon maahan,
taian tyveen, saveen tai syteen
avaa reitti vanhaan pyteen.”
Viitta hänen allaan alkoi aaltoilemaan. Halla ehti juuri avaamaan silmänsä ja katsomaan Jamesia silmiin, ennen kuin viitta imaisi Hallan sisäänsä ja sekä Halla että viitta katosivat.
James jäi tuijottamaan kyseistä kohtaa pitkäksi aikaa.
