Fairy Tale: Saapi nähdä mistä ajasta nämä uudet tuttavuudet tupsahtivat
Kiva, että tarina kiinnostaa ja että pidät sen nimestä! Nostit esiin mielenkiintoisia juttuja, joihin varmasti saat vastauksia tarinan edetessä! Ficci on siis joo aika lailla valmis, mutta postailen tätä 1-2x viikossa kunhan ehdin kiireiltäni, varmaan joulukuun alkaessa vähän nopeammin. Kiitos kommentistasi ja tervetuloa seuraamaan!
3. luku James käyskenteli hitaasti kohti kirjastoa kädet tungettuina tummien housujen taskuihin. Hän ei erityisemmin halunnut mennä kirjastoon, koska hän oli varsin hidas lukemaan, eikä hänellä ollut kovinkaan suurta luottoa siihen, että hän löytäisi sieltä mitään, kun ei oikeastaan tiennyt edes mitä etsiä. Professori Lipetit oli arvellut naisen olevan shamaani ja James oli yrittänyt udella tältä tietoja, mutta professori oli antanut varsin suppean vastauksen ja kehottanut Jamesia etsimään lisää tietoa kirjastosta ennen kuin pyyhältänyt tiehensä valittaen kiirettä. James oli mennyt kirjastoon, muttei ollut löytänyt shamaaneista mitään tietoa muutamaa mainintaa enemmän.
James oli myös udellut rehtori McGarmiwalta, jospa hän voisi tehdä jotain, mutta tämä oli sanonut, ettei ollut mitään, mitä hän voisi tehdä ja sitten taas valittanut itse kiirettä. Jos kaikilla kerran oli niin kiire, miksei kukaan suostunut antamaan hänelle tekemistä?
James äkkäsi portaita pitkin laskeutuvan serkkujensa Roxannen ja Rosen ja päätti jäädä odottamaan heitä harhauttaakseen ajatuksiaan hieman.
“Kauhukaksikko”, James huikkasi serkkujensa päästessä portaiden päätyyn. Kauhukaksikko-nimi oli jäänyt elämään heidän lapsuudestaan, sillä Roxanne ja Rose olivat olleet kovia tekemään kepposia.
“Yhä täällä, sinä maleksija”, Rose tervehti ja kohotti kulmaansa. ”Luulin, että olisit ikävyyksissäsi käynyt kokeilemassa miltä vankilamme seinä tuntuu.”
“Isä antaa sinulle kohta potkut kun lintsaat töistä”, Roxanne virnuili.
James hymähti. “No, en voi väittää, etteikö se olisi käynyt mielessä”, hän sanoi Roselle ja vilkaisi sitten Roxannea. ”Lähtisin jos voisin, mutta kaipa George ymmärtää. Itseasiassa juuri siitä minun pitikin puhua. Oletko saanut häneen yhteyttä?” James sanoi.
Roxanne pudisti päätään. “Takoissa on kauhea jono.”
“Ai niin, tietysti”, James tajusi ja hieraisi hiuksiaan. Sitä ne kaikki oleskeluhuoneisiin kokoontuneet Rohkelikot siis tekivät, kun hän iltaisin saapui makuusaliin. Hän ei ollut viettänyt oleskeluhuoneessa paljoakaan aikaa, sillä viimeiset kolme päivää hän oli ollut enimmäkseen kirjastossa kiellettyjen kirjojen alueella, jotta voisi vältellä Karenia.
“Hei ihan totta James, älä ole huolissasi, varmasti George-setä ymmärtää”, Rose huomautti.
“Fredhän työskentelee siellä muutenkin kokoaikaisesti. Ei sinulle varmana ole – ” Roxanne pysäytti lauseensa ja puraisi huultaan, liikahtaen hieman vaivaantuneesti paikoillaan.
Tarvetta, James täytti lauseen mielessään. Kyllä hän sen tiesi. Työpaikka enon pilapuodissa oli enemmänkin palvelus kuin oikeasti tarve. Kesäisin häntä tarvittiin, sillä asiakkaat olivat enimmäkseen Tylypahkaikäisiä, mutta junan lähdettyä syyskuun ensimmäisenä King’s Crossin asemalta oli kaupassa ollut varsin hiljaista. Niin hiljaista, että Fred pärjäisi varsin hyvin työskennellessään kahdestaan isänsä kanssa.
“Tarkoitan, että...” Roxanne liikahti hermostuneesti ja yritti kierrellä sanoissaan, mutta ei näyttänyt keksivän miten sanoa asian Jamesia loukkaamatta.
“Tiedän kyllä mitä tarkoitat”, James naurahti tapaillen rentoa äänensävyä. “Ei minua siellä tarvita. En minä aikonutkaan olla siellä lopun ikääni, vain sen aikaa, että saan selville mitä haluan”, hän selitti.
“Entä se huispaajan ura?” Rose kysyi varovasti.
“En tiedä”, James sanoi omastakin mielestään vähän liian pirteästi, esittäen niin kuin asia ei vaivaisi häntä ollenkaan. Hän oli matkustanut kuluneen vuoden aikana useasti äidin mukana huispauspeleihin ja oli saanut nähdä minkälaista huispaajan elämä todella on. Majapaikat olivat pieniä ja useimmiten kolmen tähden alapuolella. Aikataulut olivat usein tiukkoja ja managerit ankaria. Fanien tapaaminen oli varmasti palkitsevaa, mutta aikaa vievää ja se nimikirjoitusten määrä, joita äiti oli joutunut kirjoittamaan, oli varmaan pysyvästi vahingoittanut hänen kättään. Jamesille huispaus oli hupia ja keino paeta kaikkea maankamaralla olevaa. Jos häneltä vietäisiin vapaus, siitä tulisi työtä, eikä se olisi enää hauskaa.
“No ei se mitään, kyllä sinä vielä keksit jotain”, Rose sanoi ja taputti serkkunsa olkaa lohduttavasti.
James nyökkäsi ja yritti näyttää huolettomalta, mutta totuus oli, että asia vaivasi häntä paljon ja sai vatsan aina solmulle. “Ehkä ryhdyn menninkäistenkarkottajaksi! Näittehän, miten taitavasti heittelin niitä viime kesänä”, hän vitsaili.
“Se on kyllä totta, siinä sinulla on lahjoja”, Rose myönteli.
“Kuka haluaa huispaajaksi, kun voi pelata menninkäispalloa”, Roxanne vitsaili. “Perustetaan oma liiga, vähän niin kuin sellainen jästien jalkapallo, mutta menninkäisillä!” hän innostui.
“Se olisi varmaan eläinrääkkäystä”, Rose huomautti.
“Höh, niin varmaan”, Roxanne sanoi harmistuen. “No mutta meidän pitää nopeasti viedä tutkielmat liemiluokkaan ennen muodonmuutoksia.”
“Älkää hukkuko patoihin matkalla, teidän liemenkeittotaidoissa kun ei ole kehumista”, James vitsaili hyvästiksi. Roxanne näytti hänelle kieltä ja Rose pyöräytti silmiään. James siirtyi hieman kauemmas aulan täyttävästä oppilastulvasta ja lähti kävelemään päämäärättömästi eteenpäin, tietämättä oikeastaan minne mennä.
James löysi itsensä kasvihuone kolmoselta, josta oppilaat parhaillaan valuivat ulos. Se oli ilmeisesti viitosluokkalaisten tunti, sillä oppilaiden joukossa olivat Lily ja Hugo.
“Kappas, James. Mikä sinut tänne eksytti?” Lily kysyi reippaasti hymyillen.
James vastasi hymyyn hieman vaisusti, sillä nyt edes hänen aurinkoisen pirteä siskonsa ei voinut häntä piristää. “Kuljinpahan ohi”, hän totesi.
“Me opiskeltiin äsken kirkunappareita, että jos olet menossa kasvihuoneeseen, varo törmäämästä pöytiin, tai ne alkavat taas huutamaan. Yksi Hugon tupalainen, ääliö Wilkens huudatti niitä ihan tahallaan”, Lily kertoi.
“Hän on vain kömpelö”, Hugo huomautti.
Lily katseli Hugoa
oikeastiko-ilmeellä. “Ei ole, hän teki sitä tahallaan. Hugo teissä puuskupuheissa on se huono puoli, että haluatte aina uskoa kaikista parasta”, Lily sanoi katsellen serkkuaan kulmiensa alta.
Hugo mutristi suutaan. “Teissä rohkelikoissa on se huono puoli, että otatte turhia riskejä”, hän sanoi ja antoi Lilylle katseen, joka selvästi kertoi tytölle paljon, mutta ei mitään Jamesille.
“Se onnistui!” Lily huomautti puolustellen, näyttäen unohtaen kokonaan Jamesin olemassaolon. “Minä sain ne siirrettyä ruukusta toiseen täydellisesti, eikä ne huutanut yhtään.”
“Mutta tönäisit samalla minun ruukkuani ja sait minun omani huutamaan”, Hugo huomautti ristien kädet rinnalleen. Lily yritti väittää vastaan, mutta Hugo puhui päälle kovemmalla äänellä. “Ja jos et olisi onnistunut, vaan tiputtanut ne matkalla pöydälle, olisit saanut kaikkien kasvit huutamaan tömäyksestä johtuen.”
“Se ei ollut turha riskinotto, vaan hyvin laskettu ja kannattava”, Lily vakuutti ylpeästi. “Joka tapauksessa”, hän sanoi kääntäen katseensa Jamesiin ja hymyili. “Olen pitämässä valistusta siitä, miten tupastereotypiat ovat vaarallisia identiteettimme kehitykseen. Haluatko mukaan kokoukseen?”
James naurahti aidosti. Hän oli selvästi aliarvioinut Lilyn piristystaidot. “Oletko oikeasti?”
“En, mutta voisin”, Lily tuumi ja alkoi selvästi tekemään muistiinpanoja mielessään, sillä niin lilymäisellä ilmeellä, kun hänen kulmansa kurtistuivat hieman ja kulmakarvojen väliin ilmestyi ryppy, jonka keskelle asettui täydellisesti yksi pisama.
“Ellei meillä sattuisi olemaan nyt loitsuja”, Hugo sanoi ja nyökkäsi päällään käytävää kohti.
“Ai niin joo”, Lily sanoi vilkaisten ensin käytävää ja sitten Jamesia. “Nähdään myöhemmin”, hän sanoi Jamesille.
“Hauskaa loitseilua”, James heitti. “Älä kiroa kenenkään nenää ikitukkoon.”
“Se oli yksi kerta! Lakatkaa muistuttamasta siitä”, Lily voihkaisi kävellessään poispäin.
James hekotti hieman itsekseen, mutta käytävän tyhjennettyä hymy häipyi nopeasti hänen kasvoiltaan ja tilalle palasi taas muistutus siitä, ettei hänellä ollut mitään järkevää tekemistä. Alkoiko hän kaivata tunneilla ravaamista? Johan nyt.
James huokaisi ja käveli hetken aikaa edestakaisin kasvihuoneen edessä osaamatta päättää mitä hän tosiasiassa halusi tehdä nyt. Viimein hän kurkkasi kasvihuoneen ovesta sisään ja nojasi ovenkarmiin.
“Kas, James”, professori Longbottom tervehti hymyillen viedessään yhden kirkunappariruukun huoneen keskellä olevalta pöydältä sivupöydälle.
“Tarvitsetko apua noiden kanssa, professori?” James kysyi.
“Siitä olisi iso apu”, professori sanoi Jamesin yllätykseksi. Hän oli puoliksi odottanut, että tämäkin passittaisi hänet tiehensä kiirettä valitellen.
James asteli hitaasti sisälle kasvihuoneeseen ja nappasi pöydälle unohtuneet hanskat käsiinsä ennen kuin alkoi varovasti nostelemaan ruukkuja.
“Unohdin tyystin sanoa oppilaille, että siirtäisivät ruukut pois, ennen kuin he olivat jo puolivälissä käytävää”, professori naurahti. “Kirkunappari aistivat niin herkästi taikuuden, ettei niitä oikein voi leijuttaa pois.”
“Muistan sen”, James virnisti, sillä omalla viitosluokan kirkunapparitunnillaan hän oli leijuttanut yhtä ja se oli kirkuen tippunut vahingossa yhden luihuisen niskaan. Ihan oikeasti
vahingossa, vaikka kukaan ei ollut suostunut uskomaan sitä.
“Sinun sietäisikin”, professori Longbottom naurahti, selvästi miettien samaa kohtausta. “En usko, että herra Wale koskaan uskoi sinun tehneen sen vahingossa.”
James asetti ruukun varovasti korkeimmalle hyllylle ja kääntyi katsomaan professoria. “Sinäkö uskoit?” hän kysyi hämmästyneenä.
Professori Longbottom laski ruukun Jamesin laskeman viereen ja pyyhkäisi epähuomiossa poskeaan multaisella käsineellä. “Olen oppinut näkemään milloin sinä olet tosissasi ja milloin et. Näytät kovasti isältäsi”, Longbottom sanoi ja pyyhki multaa pois ranteensyrjällään.
Isän mainitseminen sai heti Jamesin sisukset solmuun. Hän ehkä näytti isältään, mutta isänsä taitoja hänellä ei ollut.
“Ilmeisesti et ilahdu vertauksesta?” Longbottom kysyi huomaavaisesti.
James huokaisi ja naputteli hiljaa yhtä hyllykön pintaa. Hänen käsineistään jäi siihen multaa. “Minusta vain joskus tuntuu, että hänen kenkiään on hankala täyttää”, hän mutisi. “Elän ikuisesti hänen varjossaan. Olen vain Harry Potterin poika.”
“On luonnollista tuntea niin. Ei kukaan oleta sinun täyttävän hänen kenkiään.”
James äännähti tuskautuneesti ja nosti katseensa kasvihuoneen särisevään lamppuun. “Siinäpä se. Kukaan ei usko, että minä voisin saada aikaan jotain yhtä suurta. He toivoivat kyllä pitkään, että osoittaisin jotain ihmeellistä rohkeutta tai erikoislahjakkuutta, mutta arvosanani ovat aina olleet keskinkertaiset, enkä ole koskaan pelastanut kenenkään henkeä, joten olen suoraan sanottuna epäonnistunut”, hän sanoi naurahtaen, puoliksi vitsaillen. “Olenhan minä toki ihan hyvä huispaaja, mutta olenkin harjoitellut sitä pienestä pitäen.”
“Älä vähättele saavutuksiasi siksi, että olet joutunut tekemään niiden eteen paljon työtä. Olet erinomainen huispaaja”, professori Longbottom huomautti. “Harva on seppä syntyessään, eikä kukaan hallitse kaikkea, vaikka tälle planeetalle mahtuu muutama Hermione-tätisi kaltainen erikoisuus”, hän sanoi hymy suupielessä ja pyyhkäisi multaa alas hyllyköltä. “Varjoista nouseminen ei saavuta mitään, jos teet sen pelkästään noustaksesi varjoista. Siten et ainakaan ikinä löydä onnea.”
James pureskeli poskeaan ja piti katseensa pöydän pinnassa. Professorin sanoissa oli kyllä järkeä, mutta James ei tiennyt edes mistä aloittaa oman elämänsä kanssa.
Professori Longbottom käveli taas pitkän pöydän luo ja tarttui toiseen kirkunappariruukkuun. “Monet tapaavat kutsua sen ja tämän taidon kulkevan veressä, mutta lahjakkuuteen tarvitaan kaksi asiaa: into ja päättäväisyys”, hän kertoi nostaessaan ruukun hyllylle. “Eikä niitä voi periä geeneillä. Vanhempi voi toki tartuttaa innon mielenkiinnonkohteestaan jälkikasvuunsa, mutta lopulta on kyse yksilön omasta päätöksestä ja siitä mitä heidän sydämensä haluaa.”
“Mutta kun en tiedä mitä minä haluan”, James huokaisi.
Professori hymähti ja otti tukevamman otteen ruukusta saadakseen nostettua ruukun hyllylle. “Olen ollut samassa veneessä kanssasi ja siksi minä osaan kerrankin jaella hyviä neuvoja jostain.”
James naurahti viimein hivenen.
“Ei sitä tarvitsekaan tietää heti. Kyllä se joskus iskee”, professori jatkoi rauhallisesti työntäessään ruukkua paremmin hyllylle. ”Kokeile erilaisia asioita, niin saatat vahingossa löytää sellaisen, josta pidät.”
“Tällä hetkellä haluan vain olla hyödyllinen”, James huokaisi ja tajusi hakea toisen ruukun pöydältä. “Minulla olisi kerrankin mahdollisuus olla osallinen jotain seikkailua, jonkalaisia isäni ratkoi harva se vuosi omina kouluvuosinaan, mutta en edes tiedä mistä aloittaa.”
“Jos sinua lohduttaa, isälläsi olikin aina apua, eikä hänkään usein tiennyt mistä aloittaa. Vihjeitä kyllä ilmestyy aikanaan.”
James nyökkäsi. He siirsivät loput ruukut hyllyille hiljaisuudessa, joka ei ollut yhtään epämukava tai painostava, vaan sellainen, joka antoi Jamesille aikaa ajatella. Ehkä hänen pitäisi puhua professori Lipetitille ja rehtori McGarmiwalle painokkaammin ja vaatia saada olla avuksi. Luottaisivatko he kuitenkaan häneen? Laittaisivatko he hänet vain kuuraamaan vessoja tai jotain? No, sitten hän ei suostuisi vaan keksisi jotain itse. Intoa ja päättäväisyyttä.
Ruukut loppuivat ja James riisui hanskat kädestään ja ojensi ne professori Longbottomille. “Kiitos professori”, hän sanoi, tuntien olevansa täynnä uudenlaista puhtia. “Älä jooko kerro isälle tästä”, hän pyysi. “Hän huolestuisi turhaan.”
“Ei hätää, opettajan vaitiolovelvollisuus”, professori Longbottom hymyili ja taputti Jamesia olalle. “Voit piipahtaa teelle milloin tahansa.”
James nyökkäsi ja hymyili hyvästiksi, tuntien olonsa paljon paremmaksi kuin aiemmin. Käytävillä liikkui vielä jonkin verran tunneille kiiruhtavia oppilaita hänen kivutessaan aulan portaita ylöspäin aikomuksena suunnata rehtorin kansliaan.
“Olikohan tuo se mystinen veelanainen?” Jamesin ohitse juokseva pieni puuskupuh supatti kaverilleen.
“Pakko olla. En ole nähnyt ikinä ketään yhtä nättiä ja pelottavan näköistä. Hassua miten voi olla samaan aikaan nätti ja pelottava”, toinen puuskupuhpoika sanoi.
“Hei, missä näitte hänet? Sairaalasiivessäkö?” James huikkasi pojille. He kääntyivät katsomaan häntä.
“Ei kun ihan tuossa käytävällä”, poika sanoi ja osoitti taaksensa. “Hän oli menossa tyrmiä kohti”, hän sanoi ennen kuin pinkaisi taas juoksuun.
Jameskin pinkaisi juoksuun, tosin päinvastaiseen suuntaan. Ilman puuskupuhien ohjeitakaan ei olisi ollut vaikea päätellä mihin suuntaan nainen oli mennyt, sillä kaikki tyrmien suunnasta tulevat ensi- tai toisluokkalaiset, joiden tunti oli venähtänyt pitemmäksi, vilkuilivat taaksensa ja supattivat veelanaisesta.
Muutaman mutkan jälkeen James näki viimein ripakasti eteenpäin kävelevän naisen, jonka tummansininen ja hopeapilkullinen viitta hulmusi askeleiden jäljessä. Viitan toinen kulma oli yhä tummunut kirouksen osuttua siihen. Nainen pälyili koko ajan ympärilleen jotain etsien, saaden suorat hopeiset hiukset liehumaan liikkeiden tahdissa.
“Hei”, James huikkasi ja otti muutaman juoksuaskeleen kiriäkseen naisen kiinni. Tämä pysähtyi ja kääntyi katsomaan häntä. “Olet hereillä”, James sanoi eikä voinut olla hätkähtämättä siitä, miten jäänsiniset naisen silmät olivat, kun hän ei ollut nähnyt naista silmät auki moniin päiviin. Silmät toivat esiin hiusten vaaleamman hopeisia raitoja.
“Sinä”, nainen tokaisi tarkastellen Jamesia päästä varpaisiin. Naisen kaulan ympärille kietoutunut käärme sihisi äänekkäästi. James kurtisti sille kulmiaan. Hän oli luullut, että heistä oli tullut ystävät. Nainen silitti käärmeen leukaa, jolloin se lopetti sihisemisen ja laski päänsä naisen olkapäälle, josta mustan, nahkaisen miehustan yläpuolelta lähtivät tummansiniset hihat. Kiireisestä kävelystä huolimatta nainen oli ainakin vaihtanut vaatteensa. Nahkahousut, nahkapaita ja paksu viitta valkoisine turkiskauluksineen toi taas naisen olemukseen samanlaista yliyliluonnollisuutta, joka oli hätkähdyttänyt Jamesin heidän ensitapaamisellaan. Eniten vaikutelmaa toi kuitenkin tiukka katse naisen kasvoilla, joka oli samaan aikaan kiivas että auktoriteettisen tyyni. Nuoresta ulkonäöstään huolimatta naisesta huokui jonkinlainen kokemus. Hän vaikutti henkilöltä, joka oli nähnyt jo niin paljon, ettei hätkähtänyt enää mistään.
“Nimeni on James Pot – ”
“Tarvitsen sauvani, missä se on?” nainen tivasi teräväaksenttisella englannilla.
“ – ter, vau et juurikaan tuhlaa aikaasi kohteliaisuuksiin, vai mitä”, James huomasi. “Voisitko viimein kertoa nimesi?” hän yritti.
Naisen katse ei pehmentynyt. “Sauvani”, hän sanoi uudestaan.
James virnisti. “Erikoinen nimi.”
Nainen astui askeleen lähemmäs ja katsoi Jamesia kylmän haastavasti, ei vihaisesti, vaan enemmän niin kuin hän aikoisi tehdä juuri niin kuin sanoi, eikä kenelläkään ollut siihen mitään sanomista. Nainen näytti siltä niin kuin hän saattaisi vetää Jamesin kurkun auki pelkällä katseellaan ihan huvin vuoksi. Jamesin iholle nousivat kylmänväreet eikä kyse ollut vain siitä, että naisen viitta hohkasi kylmää. Hänen mieleensä palasi ajatus siitä, ettei haluaisi tuota naista vihollisekseen. Hän ei ollut muuttanut mieltään sen suhteen.
“Nimelläni ei ole väliä, otan sauvani ja lähden”, nainen sanoi hyvin selvästi artikuloiden, eikä James uskonut sen johtuvan siitä, ettei englanti ollut tämän äidinkieli.
“Se on hieno suunnitelma, paitsi ettei oikeastaan ole”, James sanoi ääntäen sanansa yhtä selvästi, mutta hän ei saanut ääntään kuulostamaan yhtä auktoriteettiselta, joten hän jätti matkimisyritykset sikseen. “Etkö muista? Tylypahkan ympärillä on jokin suojakupu, joka antaa tajuttoman sähkärin jokaiselle, joka yrittää lähteä.”
Nainen siristi silmiään hämmentyneesti ja hieraisi päätään niin kuin olisi menettänyt muistinsa tapahtumasta. “Kaihe…” hän sanoi hiljaa ja naurahti vihaisesti.
“Häntä ei ole näkynyt. Oletimme, että hän ehti karkuun ennen sitä kupua”, James kertoi. Ainakin hän oli olettanut, ei hän tiennyt muista, koska kukaan ei suostunut kommunikoimaan hänen kanssaan näistä asioista.
“Ei ehtinyt”, nainen sanoi Jamesia katsomatta. “Hän on täällä.”
“Mistä tiedät?”
“Tiedänpähän vain”, nainen tokaisi ja käänsi vaativan katseensa Jamesiin. “Missä on sauvani?”
Siitä James ei ollut täysin varma, hän muisti vain, että professori Longbottom oli kertonut vievänsä sen rehtorille. “Kerron, kun kerrot nimesi”, James ehdotti.
Naisen silmät siristyivät ja hän astui vielä yhden askeleen lähemmäs Jamesia ja käänsi päätään hivenen vasemmalle, katsellen hänen kasvojaan tarkasti, niin kuin pitäisi sitä yksinkertaista kysymystä liian tungettelevana. “Miksi se kiinnostaa sinua niin?”
Jamesin otsa kurtistui. “Koska on kohteliasta kertoa nimensä? Olen kyllästynyt ajattelemaan sinua hopeahiuksisena naisena. Ehkä voisit olla jäänainen, sinun koko tyylisi ja luonteesi on aika kylmä”, James sanoi ja heilautti kättään naisen viittaa kohti.
“Sopii minulle”, nainen tokaisi.
James kohotti kulmaansa. Siinäpä oli itsepäinen nainen. “Se ei ole kovin ytimekäs nimi”, hän huomautti, eikä kerta kaikkiaan ymmärtänyt, miten niin yksinkertainen kysymys sai naisen niin puolustuskannalle. “Tämä nimiasia taitaa olla sinulle arka paikka?”
Nainen mulkaisi Jamesia eikä vieläkään vastannut heti, katseli vain ympärilleen vihaisesti. “
Halla”, hän murahti.
“Mitä?”
“Voit kutsua
Hallaksi”, nainen tokaisi selvemmin ja käänsi hitaasti jäisen katseensa Jamesiin. “Nyt. Sauvani.”
“Halla…” James kysyi, odottaen, että nainen täydentäisi lauseeseen sukunimensä, mutta nainen ei suonut sitä hänelle, tuijotti vain tiukasti. “Onko sinulla sukunimeä”, hän kysyi viimein kohottaen kulmiaan.
“Ei”, nainen töksäytti. “Sauvani.”
James huokaisi ja pudisteli päätään. “Olkoon sitten,
Halla”, James sanoi ja lähti kävelemään rehtorin kanslian suuntaan. “Seuraa minua.”
He lähtivät kävelemään selvästi hitaammin kuin Halla halusi, sillä tämä joutui jatkuvasti hidastamaan askeliaan. James ei ollut ikinä käsittänyt itseään keskivertomiestä pitemmäksi ja vaikka Halla olikin vain muutaman sentin pitempi kuin hän, tämän normaali kävelyvauhti oli selvästi nopeampi kuin hänen.
“Entäpä tuo luikerteleva kaverisi”, James sanoi vilkaistessaan sivusilmällä käärmettä, joka ei ollut moksiskaan heidän nopeasta kävelytahdistaan. “Onko sillä nimeä, vai onko senkin tiedusteleminen epäkohteliasta?”
Halla pysyi hetken hiljaa. “Routa”, hän kuitenkin vastasi.
“Se ei poistunut luotasi kertaakaan, kun oli tajuton. Jouduin tuomaan sille hiiriä, jottei se olisi näännyttänyt itseään nälkään”, James kertoi, koska Halla ei selvästikään aikonut pitää keskustelua yllä.
Halla vilkaisi Jamesia sivusilmällä. “Se ei olisi kuollut, mutta kiitos. Kai”, hän tokaisi.
Vai että ihan
kai. Se vähän vähätteli kiitosta. “Miksei olisi?”
Halla oli hetken vaiti, ja James luuli jo, ettei tämä aikonut vastata hänen kysymykseensä, mutta viimein tämä puhui. “Routa on minun
Lievoni. Se tarkoittaa… hmm… miten sen kääntäisi… apuolentoa”, Halla kertoi pitäen katseensa koko ajan edessään. Ilmeisesti tämä ei välittänyt suuremmin katsekontaktista muuten kuin pelotellakseen. “Hän on sidoksissa minuun, eikä voi kuolla niin kauan kuin minä olen elossa. Tai päinvastaisesti.”
“Kuulostaa vähän hirnyrkiltä”, James huomautti ajatukset Voldemortin käärmehirnyrkistä, josta hänen isänsä oli kertonut tarinoita.
Nainen ei vastannut. Joko tämä ei tiennyt mikä hirnyrkki oli, tai James oli osunut oikeaan. Varmaan ensimmäinen, mutta tämä oli liian ylpeä kysyäkseen selventävää kysymystä.
“Ja mikähän se sinun kielesi on? Puhut ihan hyvää englantia”, James sanoi. He saapuivat nyt lumotuille portaille ja joutuivat hetken aikaa odottamaan oikeiden portaiden asettumista. Tunnit olivat alkaneet, joten käytävät olivat tyhjiä, onneksi, koska muuten he epäilemättä joutuisivat oppilaiden kysymystulvan kohteeksi. Halla katseli portaiden liikkumista kasvoillaan viimein pientä kiinnostusta ja ehkä hieman arvostusta.
“Suomi”, Halla vastasi unohtuessaan katselemaan heidän portaidensa lähestymistä.
“Suomi…” James toisti ja astui viimein pysähtyneille portaille. Halla astui ensimmäiselle askelmalle vasta varmistettuaan, että se kesti laittamalla yhdelle jalalle hieman painoa. “Se on Skandinaviassa”, James muisteli.
Halla vilkaisi Jamesia pikaisesti ja lähti sitten kävelemään nopeasti portaita ylös. “Niin”, hän vastasi äänessään nyt taas varautuneisuutta.
“Onko siellä velhokoulua?” James uteli kiinnostuneena.
“On tietysti”, Halla sanoi niin kuin se olisi itsestään selvää.
“Miksi se Kaihe sitten tuli tänne?”
Siihen Halla ei enää vastannut. James katsahti ärtyneesti hänen edelleen kiirehtineen naisen selkää. Taas hänet yritettiin sulkea ulkopuolelle.
Into ja päättäväisyys.
James kiri Hallan ohi ja painoi kätensä kaidetta vasten estäen naisen etenemisen.
“Kuule, et voi pitää tietojasi enää itselläsi, koska tämä on kaikkien ongelma nyt”, James selitti vaativasti. “Minun ei edes pitäisi olla täällä. En ole koulun oppilas tai henkilökuntaa, joten täällä kykkiminen haittaa elämääni”, hän sanoi.
Halla tuijotti Jamesia pistävän sinisillä silmillään vaivautumatta ottamaan tämän sanoja ollenkaan tosissaan äänensävystä huolimatta. “Se on harmillista. Yritän korjata asian”, hän lupasi neutraalisti ja otti yhden askeleen ylemmäs, mutta James ei vieläkään suostunut väistymään.
“Tämä on vähän sinun taitojesi yläpuolella nyt”, James sanoi tiukasti. “Koko opettajakunta ja ministeriö ovat yrittäneet murtaa suojausta turhaan.”
Halla tuijotti Jamesia ja hymyili. Ei kuitenkaan herttaisesti, vaan silmissään kuolettava kylmyys ja pisteliäisyys. “Sinä et tiedäkään kuka minä olen ja mihin minä pystyn”, hän sanoi hitaasti uhkaavan pehmeällä äänellä nousten tiellä olevasta kädestä huolimatta Jamesin kanssa samalle portaalle, jolloin he seisoivat nyt lähes kiinni toisissaan.
James tuijotti naista itsepäisesti takaisin, suostumatta väistymään, vaikka naisen viitan helmat hipoivat hänen vartaloaan ja kaiteesta kiinni pitävä käsi painautui vasten naisen kylkeä. Hallasta hohkava kylmyys sai Jamesin ihon kananlihalle.
“Kerro sitten”, James yllytti ja kohotti kulmaansa.
Hallan suupieli nytkähti ilkeän oloisesti ylöspäin, niin kuin hän olisi odottanut niitä sanoja. Halla tarttui salamannopeasti siihen Jamesin käteen, joka oli tarttunut kaiteeseen, väänsi sen miehen selän taakse niin, että James horjahti. Jamesin vatsa painautui vasten kaidetta niin, että hän roikkui puoliksi tyhjän päällä.
“Olen parempi näyttämisessä”, Halla kuiskasi Jamesin korvaan, pidellen häntä tyhjän päällä vielä hetken ja päästi sitten irti.
Ilmavirta kutitti yhä Jamesin korvalehteä, kun hän työnsi itsensä sydän lujaa hakaten kauemmas kaiteesta. Halla oli ehtinyt jo portaiden päähän ja katseli ympärilleen yrittäen arvata mihin suuntaan kannattaisi lähteä. James kiiruhti nopeasti ylös, ennen kuin portaat ehtisivät kääntymään. Samaan aikaan hän oli sekä vaikuttunut että pelästynyt, eikä hän osannut sanoa arvostiko vai pelkäsikö hän naista enemmän.
“Tule sitten,
neiti näyttäjä”, James rykäisi lähtiessään oikealle, suoristaen hieman valkoista kauluspaitaansa, joka oli rypistynyt vatsan kohdalta. “En malta odottaa, että näen sinun purkavan sen pirun sähkökentän.”
He kävelivät eteenpäin hiljaisuudessa nopeuttaen kävelytahtia. James vilkuili silmäkulmastaan Hallaa. Hän ei saanut mielestään pois sitä vaikutelmaa, että Halla vaikutti ihan joltain salamurhaajalta, joka saattaisi oikeasti vain vääntää hänen niskansa nurin, jos hän ärsyttäisi tätä liikaa. Samaan aikaan vaikutelma oli ihmeellisen kiehtova.
He pysähtyivät rehtorin kansliaa vartioivan aarnikotkan luokse, jolloin James viimein tajusi, ettei tiennyt tunnussanaa.
James vilkuili ympärilleen, mutta kukaan ei luultavasti kävelisi ohi siihen aikaan. James vilkaisi kivistä aarnikotkaa, jolta ei yleensä herunut yhtään sympatiaa. “Tuota, voisitko päästää meidät ylös”, hän yritti kuitenkin.
“En ilman salasanaa”, aarnikotka vastasi matalalla äänellään.
“No voisitko ilmoittaa, rehtorille, että hän heräsi viimein”, James sanoi viittoen Hallaa, “ja tarvitsee sauvansa poistaakseen koulun ympärillä olevan esteen.”
“Näytänkö siltä, että pääsen lehahtamaan tästä tieheni”, aarnikotka tokaisi.
Kamalan epäkätevää. James huokaisi ja vilkaisi Hallaa. “Sori, tuonne ei nyt pääse, joudutaan odottamaan opettajaa. Voisin käydä katsomassa, onko opettajanhuoneessa – ”
“Minä olen kohdannut pahempia portinvartijoita kuin kivinen kotka”, Halla tokaisi ja marssi suoraan portaille, jotka eivät suostuneet lähtemään liikkeelle. Kanslia häämötti neljän metrin korkeudessa, jonne ei ihan noin vain kiivettäisi.
Niin James ainakin luuli.
Jotenkin ihmeessä Halla onnistui ponnistamaan tarpeeksi voimaa seinästä hypätäkseen vastapäistä seinää vasten ja sitä kautta hän ylsi tarttumaan reunasta kiinni ja punnertamaan itsensä ylös. Kapeasta vartalostaan huolimatta hänestä löytyi voimaa.
“Hei! Autatko minut ylös?” James huusi Hallan perään, mutta Halla ei suonut hänelle vilaustakaan, vaan käveli kohti ovia.
