Nimi: 13. joulukuuta
Kirjoittaja: Kupla
Beta: Tezu
Genre: Drama
Paritukset: viittaukset DM/AG, LM/NM
Ikäraja: S // Scarlett muokkasi ikärajan vastaamaan uusia sääntöjä
VV eli vapausvastuu: En omista tässä mainittuja paikkoja, hahmoja tai asioita eikä minulla ole mitään oikeuksia käyttää niitä.
Tiivistelmä: 13. joulukuuta
A/N: Osallistuu FanFic100:an. Okei, tämä on vähän lyhyt ja muutenkin kenties kummallinen, mutta nuo kursivoidut pätkät ovat pyörineet päässäni jo viikon ja jotenkin ne oli saatava paperille.
Sana: 067. Lumi.
13. joulukuuta
Draco näki edessään ne horjuvalla käsialalla raapustetut muutamat sanat. Tasan viisi sanaa, sanoja, jotka muuttivat hänen elämäänsä heti niiden osuessa hänen silmiinsä. Sanat olivat raapustettuina repaleiseen lautasliinaan, ja se kertoi, kuinka erilainen se hetki oli muihin verrattuina. Yleensä kaikki kirjeet tuosta lähteestä olivat kauniilla, kiehkuraisella käsialalla kirjoitettuja, sileälle kirjepaperille. Mutta nyt valkoinen lautasliina oli imenyt osan sulkakynän musteesta, tahrinut sen – ja mukana ollut sormus ei kuulunut hänelle. Sormus, tarkemmin sanottuna naisen vihkisormus, oli porttiavain lähelle hänen määränpäätään.
Kun Draco astui varoen läpi sumusta tehdyn portin, hän tuskin huomasi lumihiutaleita, suuria ja täydellisen muotoisia, jotka leijailivat kuin höyhenet hänen ylleen. Ne putosivat puhtaan valkoisina hänen mustalle kaulaliinalleen, vaaleille hiuksilleen, kaavun olkapäille. Lumihiutaleet sulivat hänen päälleen, hänen iholleen, mutta hän ei huomannut, hän askelsi lumihangessa kohti kotiaan. Tai sitä paikkaa, jota oli kutsunut kodikseen vielä viisi vuotta sitten. Sen jälkeen hän ei ollut uhrannut ajatustakaan koko kartanolle, huolimatta siitä, että oli perivä sen jonakin päivänä.
Draco tunsi halvaannuttavan kylmyyden sisällään. Jokainen askel tuntui kilometriltä, ja edellistä raskaammalta. Hän saattoi olla myöhässä elämänsä tärkeimmästä tapaamisesta. Ajatus, jonka hän torjui mielestään, sai hänet kuitenkin kiristämään kävelyvauhtia. Toisaalta, mitä jos hän olisi etuajassa – jos kaikki olisi vain hulvatonta pilaa? Draco ei tiennyt mitä tehdä, jos kaikki ei menisi juuri niin kuin hän toivoi. Jos hän olisi saanut päättää, tätä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Silloin hän olisi yhä kotonaan Lontoossa, ja kiroaisi elämäänsä ja vaimoaan Asteriaa, joka osasi käyttäytyä juuri niin ärsyttävästi kuin vain halusi. Joinakin päivinä Asteria oli maailman paras vaimo ja joinakin taas puolestaan kuin suoraan helvetistä.
Draco pakeni mietteitään vilkaisemalla horisonttiin. Viidessä vuodessa paikka oli muuttunut täysin. Ulkoseinät näyttivät rapistuneen, ja puutarha lumen alla kuolleelta. Hämmästyksekseen Draco huomasi, että pari alakerran ikkunaruutua oli rikki ja korjattu pahvinpalalla. Tietä ei ollut aurattu pariin päivään, ja kiireessään Draco oli lähtenyt ilman taikasauvaansa. Hän ei voinut edes taikoa tietä lumettomaksi, ja jouduttaa saapumistaan etuovelle.
13. joulukuuta
Hän ei ollut edes kertonut Asterialle, minne oli menossa. Scorpius oli onneksi Tylypahkassa, joten häntä ei tarvitsisi informoida, ellei mitään lopullista sattuisi. Asteria oli jäänyt vihaisena hänen taakseen, kun Draco oli hakenut takkinsa ja kaulaliinansa ja lähtenyt porttiavaimena toimivan sormuksen kanssa. Asteria kyllä ymmärtäisi, hän ymmärtäisi liiankin hyvin. Luulisi ymmärtävänsä. Hän hukuttaisi Dracon myötätuntoisiin suudelmiin ja tunkisi aivan liian lähelle, vaikka Draco haluaisi olla vain yksin. Kotiinpaluu viiden vuoden jälkeen oli Dracolle liikaa. Viisi vuotta oli kulunut aivan liian nopeasti, ja mieluiten Draco olisi odottanut vielä toiset viisi vuotta. Ja kauemmin. Totta puhuen hän ei olisi halunnut palata enää ollenkaan. Viisi vuotta sitten oli sanottu aivan liikaa.
Draco oli tiennyt koko sen päivän, että hänen isällään oli jotain mielessään. Isä oli vilkuillut häntä koko päivän ja oli selvästikin metsästänyt hetkeä, jolloin hän jäisi kahden tämän kanssa huoneeseen. Nyt tilaisuus oli tullut, äiti oli mennyt ohjeistamaan kotitonttuja päivällisen kanssa, ja isä ja Draco istuivat työhuoneessa vastakkaisissa nojatuoleissa.
”Minusta sinä voisit muuttaa tänne hoitamaan kartanoa”, isä sanoi hymyillen omituisen lauhkeana. Draco tuhahti ajatukselle.
”Entäpä Asteria ja Scorpius?”
”He muuttaisivat kanssasi, tietenkin”, isä vastasi ja nojautui taaksepäin nojatuolissaan.
”Minulla on talo, ura, ja perhe”, Draco lausui painokkaasti. ”Miksi minä muuttaisin tänne, kauas kaikesta?”
Draco nousi seisomaan puhuessaan. Myös hänen isänsä nousi – luultavimminkin sen takia, ettei Draco voisi katsella häntä alaspäin.
”Draco, sinä perit kartanon jonakin päivänä, ja se on sinun velvollisuutesi. Minä ja äitisi vanhenemme päivä päivältä, ja Scorpius-”
”-On ainoa lapsenlapsenne”, Draco jatkoi ivallisena silmät kaveten. ”Älä jaksa. Tiedän kyllä, että välität vain siitä, että pidän Malfoyn lippua korkealla. Minä olen kyllästynyt sinuun ja tähän kaikkeen. Ja suoraan sanoen, en välitä tippaakaan perinteistä tai tästä kartanosta.”
Isä tuijotti häntä, silmät kylmentyen entistäkin hopeaisiksemmiksi.
”Minä vihaan tätä paikkaa”, Draco sylkäisi viimeiset sanat suustaan. Isän käsi viuhahti nopeasti ja osui läjähtäen Dracon suupieleen. Sormus raapaisi siihen haavan, ja kokeillen Draco nosti sormensa punaiseen verivanaan.
”Minun tuntemani isä nosti taas päätään”, Draco nauroi silmät kylmästä vihasta ja satuttamisen halusta tummina. Draco kääntyi pois huoneesta, pois isänsä luota, pois kodistaan. Pois kaikesta.
Ja tänään Draco joutui palaamaan kotiinsa. Hän teki sen, mitä oli halveksinut, pelännyt ja toisaalta toivonut viimeisen viiden vuoden ajan. Jokainen uusi askel vei hänet entistä lähemmäs isäänsä, miestä, jota oli onnistuneesti vältellyt viisi pitkää vuotta. Jokaisena päivänä ensimmäisen vuoden aikana hän oli saanut kirjeen, jossa häntä oli pyydetty palaamaan kotiin, antamaan anteeksi, mutta kirjeet oli aina kirjoittanut äiti. Draco oli tavannut äitinsä muutaman kerran, mutta isäänsä hän ei halunnut nähdä enää koskaan. Eikä Scorpiuksenkaan välttämättä pitänyt tavata isää, mutta pari kertaa hän oli ollut kartanossa vierailulla ja tuskin isä oli malttanut pysyä pois tieltä. Jonkunhan piti pitää Malfoyn sukua hengissä. Draco ei kuitenkaan tainnut olla siihen tehtävään sopiva. Dracon suu vääntyi katkeraan hymyyn, ja hän pyyhkäisi kosteutta kasvoiltaan. Sulanut lumi oli luonut juonteita hänen kasvoilleen.
Hetkeksi Dracon mielessä välähti ajatus siitä, että hän voisi kääntyä ympäri ja kävellä pois. Hän voisi teeskennellä, ettei saanut viestiä. Tai myöntää, ettei hänen oikeastaan edes tehnyt mieli mennä kartanoon. Hän ei kuitenkaan voinut kieltäytyä tästä kyseenalaisesta kunniasta, mistä tuo äidin viesti oli kertonut.
”Tule heti. Isäsi on sairas.”
13. joulukuuta lumi satoi takaisin taivaaseen
Draco oli menossa isänsä kuolinvuoteen ääreen.
