Ficin nimi: Today is another day to find you
Kirjoittaja: Subbe93
Ikäraja: S
Fandom: Salapoliisi Conan
Hahmot: Ran (ja Shinichi)
Summary: Ran on kyllästynyt siihen, ettei Shinichi koskaan kerro, missä on.
Tyylilaji/Genre: Draama
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat Gosho Aoyamalle
Haasteet: Ime kappale tyhjiin (
A-ha – Take on me)
Sisarficit - Mitä ne ovat?, ficille:
I'll be coming for your love, okay?Today is another day to find you
Ran tuijotti porttien takana seisovaa omakotitaloa. Yhdestäkään ikkunasta ei loistanut valoa, ja jos rehellisiä oltiin, niin missään ei näkynyt merkkiäkään siitä, että se olisi asuttu. Ainoastaan portin pielessä sukunimi ”Kudo” paljasti, että talo kuului jollekin. Ja jos Ran ei tietäisi paremmin, niin hänkin varmasti epäilisi, että talo oli hylätty.
Mutta Ran tiesi, että Shinichi Kudo asui tässä talossa. Montako kertaa hän oli astellut kyseisestä portista sisään leikkiäkseen lapsuudenystävän kanssa? Lopulta leikit olivat muuttuneet yhteisiksi läksyjentekohetkiksi, myöhemmin kuvioihin oli tullut leffaillat ja pian Ran oli löytänyt itsensä myös auttamasta Shinichia siivoamisessa tai tekemässä ruokaa pojalle, joka usein unohti syödä kunnolla. Ja vaikka siitä oli jo muutama kuukausi, kun lukiolaisetsivä oli kadonnut mystisesti omille teilleen, Ran ei ollut silti pystynyt pysymään poissa. Aina hän oli kävellyt ohi salaa toivoen, että näkisi jossain ikkunassa valon – merkin siitä, että Shinichi oli tullut takaisin.
Mutta turhaan. Ran puristi käsissään avainta, jonka oli aikaa sitten saanut professori Agasalta, jotta hän, Conan ja Sonoko olivat päässeet Shinichin pyynnöstä hieman siivoamaan pölyjä pois. Hän ei ollut koskaan palauttanut sitä, mutta eipä kukaan ollut sitä pyytänytkään. Ja hän tiesi, että juuri nyt hän oli käyttämässä niin Shinichin kuin professorin luottamusta hyväkseen. Se oli ainoa syy, mikä sai hänet epäröimään tekoaan…
Mutta mitä muutakaan hän voisi enää tehdä? Oliko se niin väärin, että hän kovasti halusi tietää, missä hänen lapsuudenystävänsä tällä hetkellä oli? Oliko se väärin, että hän halusi nähdä tämän ja todeta itse, että kaikki oli oikeasti hyvin? Olisiko väärin, jos hän olisi vaikkapa halukas antamaan auttavan kätensä Shinichille, mikäli tuo sitä tarvitsisi?
Shinichi ei koskaan kertonut mitään. Ran oli kysellyt ja kysellyt, ja sen sijaan tuo aina vain puhui jostain kinkkisestä keikasta ja vaihtoi puheenaihetta. Ja jos Ran yrittikin tivata vastausta, niin Shinichille tuli yhtäkkiä kiire lopettaa puhelu. Hän ei saanut pojasta irti vastauksen vastaustakaan.
Professori Agasa oli toinen. Kuinka monta kertaa hän oli joko varta vasten kävellyt tuon kiltin miehen luokse tai Conanin hakemisen yhteydessä yrittänyt joko tivata tai huomaamattomasti kysyä, tiesikö mies Shinichin olinpaikan. Ja Ran ei voinut sille mitään, mutta hänellä oli sellainen tunne, että professori tiesi enemmän kuin kertoi. Niin paljon kuin hän pitikin professorista, hän kyllä näki, miten tuo aina hitusen verran vaivaantui ja sanoi, ettei tiennyt mitään. Kaikki päätyi aina siihen, että ”Kyllä se Shinichi varmasti vielä kotiin tulee”, ja viimeistään sen jälkeen aina jollain verukkeella pidettiin huoli siitä, ettei Ran päässyt jatkamaan aiheesta.
Ran oli jopa vajonnut niinkin alas, että oli yrittänyt kysellä luokkakavereiltaan. Ehkä Shinichi olisi jollekin toiselle ystävälleen puhunut asiasta. Mutta turhaan. Kukaan ei tiennyt, ja sen jälkeen perään naurettiin, että jos joku tietäisi, niin eikö sen pitäisi olla Ran. Ranin isä puolestaan ei liikauttanut eväänsäkään paikantaakseen Shinichia. Ran oli jopa yrittänyt poliiseilta kysellä aina sopivan tilaisuuksien tullen, olihan Shinichi auttanut ainakin tarkastaja Takagia pariin otteeseen. Mutta kukaan ei tiennyt yhtään sen enempää kuin Ran.
Joten Ranilla oli hyvin vähissä vaihtoehdot, joista voisi saada vastaukset. Hän avasi nyrkkinsä ja katsoi avainta hetken ennen kuin nosti katseensa autioon taloon. Hän ei ollut mikään etsivä, ja totuus oli, että he olivat Tropical Landin jälkeen käynyt muutamia kertoja siivoamassa. Surullisinta oli, että hän oli saattanut huomaamattaan itse hävittää mahdollisia johtolankoja, mitä Shinichi oli jättänyt jälkeensä. Sitä paitsi Shinichi oli etsivä. Mikäli tuo halusi, ettei häntä löydetä, hän varmasti osasi peittää jälkensä. Mutta silti Ran toivoi, että poika oli käynyt kotona ja toivon mukaan jättänyt jotain jälkiä itsestään. Jonkun, jonka Ran löytäisi, ja jota voisi seurata.
Hänen oli pakko yrittää!
Soitettuaan muutaman kerran vielä ovikelloa varmistaakseen, ettei ketään tosiaankaan ollut kotona, hän laittoi avaimen portin lukkoon ja sujahti pihan puolelle. Tyttö tunsi itsensä murtovarkaaksi, olihan hän tietyllä tavalla täällä ilman lupaa. Hän todellakin toivoi, että jos naapurit sattuivat katselemaan, niin he tunnistaisivat hänet vielä ilta-auringon rippeiden keskeltä. Olisi aika noloa, jos he soittaisivat poliisit paikalle.
Reippaasti hän asteli piha poikki ja lukon avattuaan astui sisään eteiseen. Ovi naksahti takaisin lukkoon hänen takanaan. Katse kiersi hämärää eteistä, ja Ranin oli pakko myöntää, että hengettömyys masensi häntä. Hän ei muistanut, että olisi milloinkaan Kudoille tullessaan tuntenut itsensä niin yksinäiseksi ja hylätyksi. Täällä oli aina ollut lämmin vastaanotto.
”Shinichi?” Ran huhuili. Hän odotti pitkän tovin, mutta mistään ei kuulunut minkäänlaista vastausta. Tottumuksesta hän kaivoi esiin lipokkaat, jotka vaihtoi jalkaansa. Hän astui peremmälle. ”Shinichi? Oletko kotona?”
Talo huokui hiljaisuutta. Ei ovien kolahdusta, ei askelia, ei natinaa… Ei mitään. Oli vain Ran, joka seisoi portaikon alapäässä katsellen ympärilleen ja odottaen, että joku ilmoittaisi olevansa kotona. Hän ei tiennyt, tunsiko helpotusta vai itsensä entistä enemmän varkaaksi, mutta sen hän tiesi, että nyt kun hän oli kerran tänne tullut, niin hän myös tekisi sen, minkä vuoksi oli tullutkin.
Hän aloitti suosiolla keittiöstä. Siellä ei ollut mitään, mikä olisi kertonut, että joku olisi käynyt. Oikeastaan se näytti olevan samassa kunnossa, mihin Ran oli sen viimeksi lähtiessään jättänyt. Tiskiallas oli kuiva, astioita ei ollut käytetty. Roskikset olivat tyhjiä ja jääkaappi tervehti ainoastaan valollaan. Ran yritti epätoivoisesti kiinnittää olemattomiin asioihin huomiota, sillä kuka tiesi, joskus nekin saattoivat kätkeä sisälleen vastauksen.
Ran kävi läpi myös olohuoneen, kirjaston ja kaikki muutkin alakerran huoneet, mutta hänen oli myönnettävä, ettei ollut löytänyt vihjeen vihjettäkään. Ei ollut minkäänlaista jälkeä asukkaista, saati johtolankaa, minne Shinichi oli lähtenyt. Ran asteli yläkertaan ja komppasi myös siellä jokaisen huoneen. Hyvä on, Shinichin vanhempien makuuhuonetta hän ei tohtinut käydä kovinkaan tarkkaan läpi. Mutta Ran uskoi, että jos jostain löytyisi vihje, niin se olisi Shinichin oma huone! Vaikka hammasharja oli vieläkin kököttänyt vessassa yksinäisyyttään, niin tyttö uskoi kovasti, että poika oli varmasti ottanut jotain mukaansa ennen lähtöä! Pakko!
Säälimättömästi Ran käänsi koko huoneen nurin. Hyvä on, hän kyllä piti huolen, että kaikki jäisi siististi paikoilleen, mutta hän penkoi joka kolkan, ja törkeästi käänsi jokaisen paperinkin, josko vaikka vahingossa johonkin olisi kirjoitettu jonkinlainen vihje. Hän tonki jokaisen laatikon, joka aukesi, konttasi sängynalusen läpi ja kävipä vielä vaatehuoneen nuuskimassa. Hän meni jopa niinkin pitkälle, että tutki päiväpeiton ja peiton aluset, mutta vaikka hän kuinka kävi läpi jokaisenkin pölyhiukkasen, niin hän ei löytänyt mitään. Ei niin mitään. Tuntui kuin koko Shinichia ei olisi edes olemassa. Ihan kuin tuo lukiolaispoika olisi ollut vain Ranin mielikuvitusystävä, joka oli vain kadonnut olemattomiin.
Raskas huokaus pääsi tytön huulten lomasta, kun tuo istahti alas sängylle ja peitti kasvot käsiinsä. Ikävä ja huoli painoi rinnassa, turhautuneisuus jylläsi ja kyyneleet polttelivat jo silmäkulmissa. Missä ihmeessä se idiootti oikein oli? Minne hän oli oikein mennyt? Miksei Shinichi edes käynyt kotona? Oliko se ihan liikaa vaadittu, että hän kävisi aina silloin tällöin näyttämässä, että oli kunnossa? Tai miksei Ran ollut syntynyt yhtä päteväksi etsiväksi kuin Shinichi? Häntä turhautti jo pelkkä ajatus, että jos hän olisi kadonnut ja Shinichi etsisi häntä, niin todennäköisesti se poika olisi jo löytänyt kaikki mahdolliset vihjeet pelkästä pölyhiukkasesta, ja osaisi kertoa, minne Ran oli karannut. Mutta ei! Vaikka Ran kuinka mulkoilisi talon jokaista pientä pölyhiukkasta, kunnes nuo tutisisivat, niin mikään ei siltikään kertonut hänelle muuta kuin sen, että pian olisi taas aika tulla pyyhkimään pölyt.
Ehkei Shinichi halunnut tulla löydetyksi. Mutta miksi ei? Hän kuitenkin piti häneen ja professoriin yhteyttä. Miksi hän tekisi niin, mikäli tahtoi päästä heistä eroon? Kenties hän oli sekaantunut johonkin vieläkin vakavampaan. Mutta tuskin kukaan, jonka henki olisi vaarassa, soittelisi niin rentoja puheluita mitä Shinichi oli soitellut. Ja kai Shinichi sentään kertoisi, jos jotain oikein vakavaa olisi kyseessä? Eikö?
Ran hätkähti yllättävään ääneen. Hetken hän katseli ympärilleen kuin odottaen, että joku astuisi esiin, mutta sitten hän tajusi, että se oli hänen puhelimensa, joka soi. Hän kaivoi puhelimen taskustaan ja avasin läpän. Ah, siinä paha missä mainitaan.
”Shinichi?”
”Hei, Ran! Miten menee?” Ran pyyhi kyyneleitä nopeasti silmäkulmistaan ja katseli pikaisesti ympärilleen. Hassua, että Shinichi osasi soittaa juuri nyt, kun hän istui tuon huoneen sängyn päällä. Sattumaako? Ran hieman epäili.
”Hah, enpä tiedä, viitsinkö kertoa”, Ran mutisi ja vilkaisi olkansa yli ikkunaa. Oliko Shinichi kenties professorin luona katsomassa ikkunasta suoraan omaan huoneeseensa? ”Minulla on sellainen olo, että jotenkin tiedät jo.”
Puhelimen toisessa päässä oli hetken hiljaista. Ran alkoi epäillä, ettei Shinichi ehkä sittenkään tiennyt…
”Onko sinulla kaikki hyvin?” ”Loistavasti.”
”Ei millään pahalla, Ran, mutta kuulostat kauhean pistävältä tytöksi, jolla on kaikki loistavasti”, Shinichi sanoi lopulta.
Ran mulkaisi puhelinta, vaikkakin turhaan, sillä Shinichille se katse ei tulisi välittymään. Miten niin pistävältä? Miksi ihmeessä hän olisi mitenkään pistävä? Ei hän ollut!
”No sitten voit kertoa minulle, missä olet.”
”Ran…” ”Olen tosissani, Shinichi!” Ran kivahti ja nousi ylös pelkästä raivosta, vaikka hän tiesi, ettei se tulisi helpottamaan mitään, vaikka hän yrittäisikin talloa huoneen lattialle urat puhelun aikana. ”Lakkaa pelleilemästä ja ala kuulua!” Hän vilkaisi ikkunasta ulos, josta näkyi nyt paremmin professori Agasan talo, jonka sisäpuolella oli elämää – ainakin valoista päätellen. Hetken hän oli jo valmis ryntäämään ikkunalle vain katsoakseen toisen talon ikkunoita, mutta tajutessaan, millaisen mielihyvän hän pojalle antaisi, hän päätti pitää itsensä tiukasti paikoillaan.
”Senkö takia murtauduit kotiini?” Ran ei ollut varma, punastuiko kiukusta vai häpeästä, että oli jäänyt kiinni. ”Hah, siinäs näet! Olet jossakin lähistöllä katselemassa ja nauramassa minulle, etkö vain?” Hän mulkaisi jälleen ikkunaa. ”Professorin talosta on varmaan hyvät näkymät tänne.”
”En minä nauraisi sinulle, Ran”, Shinichi sanoi pehmeästi, ja Ran inhosi sitä, koska se sai hänen kiukkunsa sulamaan. Ei, hän ei saisi! Hän oli luvannut itselleen selvittää Shinichin olinpaikan, maksoi mitä maksoi, ja jos hän saisi sen uhkailemalla esille, niin sekin kävisi.
”Oikeastaan professori soitti minulle ja kysyi, että oletko se sinä, joka sytyttelet valoja kotonani. Lupasi soittaa poliisit, mikäli se et ole sinä.” Ran tunsi, miten kaikki hänen ponnistelunsa valuivat hukkaan. Aina se meni niin, että hän kuvitteli jo hetken saaneensa tuon etsivän ansaan, ja sitten hän saikin kuulla jotain, mikä heitti kaikki hänen johtolankansa roskiin. Hän tunsi itsensä niin voimattomaksi.
”Saanko kysyä, mitä sinä sieltä oikein etsit, neiti Watson?” ”Johtolankoja sinusta”, Ran huokaisi ja istuutui takaisin Shinichin sängyn reunalle. Turha sitä oli kieltää. ”Luokkakaverit eivät tiedä sinusta sen enempää kuin minäkään. Isä ei suostu lähtemään jäljillesi ja professori joko tietää, muttei suostu kertomaan tai sitten hän ei oikeasti tiedä, mutta epäilen ensimmäistä.” Ran nosti katseensa kattoon. ”Ja poliiseja en voi lähettää perääsi, koska he kuitenkin soittavat sinulle ja toteavat, että olet hengissä, joten se on turhaa. Joten ajattelin, että jos todella käyt kotona, niin jättäisit jotain jälkiä. Ehkä olisin voinut niiden avulla lähteä metsästämään olinpaikkaasi.”
Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus. Sitten Shinichi avasi suunsa.
”No, löysitkö?” Ran ei voinut olla irvistämättä. ”Voit olla ylpeä itsestäsi, kun sanon, että en.” Sitten hän ei voinut enää pidätellä sitä patoutunutta huolta, jota hänen sisällään oli kertynyt. ”Miksi sinä et voi kertoa? Etkö tajua, että olen huolissani sinusta?”
”Älä ole”, Shinichi vastasi.
”Olen jo sanonut sinulle monta kertaa, ettei sinun tarvitse huolehtia minusta.” ”No tule sitten edes käymään”, Ran kivahti. ”Onko se muka liikaa pyydetty, että näkisin naamasi ja voisin itse todeta, että kaikki on hyvin?”
”En voi jättää tätä tapausta kesken. Ei murhaajat ota lomaa, jos itse poistun paikalta. Kyllä sinä sen tiedät.” ”No minä tulen sitten käymään siellä. Ei sillä ole väliä.”
”Olisit vain tiellä.” Ran tunsi sydämensä muljahtavan ikävästi. Tietysti hän vain olisi mahtavan Shinichi Kudon tiellä. Ei hänestä mihinkään muuhun sitten ollutkaan. ”Minusta voisi olla apuakin”, hän mutisi ja yritti pitää pahan mielensä itsellään. ”Voisin auttaa sinua. Sitten voisit tulla takaisin kotiin.”
”Siksi en haluakaan, että tulet tänne”, Shinichi vastasi ja sai Ranin vain entistä surullisemmaksi.
”En halua sinun sekaantuvan tähän. Tämä on muutenkin todella ikävä tapaus.” ”Ihan kuin välittäisin”, Ran kivahti.
”No minä välitän!” Shinichi kivahti takaisin.
”En halua, että sekaannut tähän mitenkään. Minulla on nytkin kädet täynnä tämän kanssa, en halua joutui vielä huolehtimaan sinun turvallisuudestasi. On parempi, että olet siellä kotona turvassa.” ”Tiedätkö, ettei tuo helpota minun oloani yhtään?” Ran kysyi. ”Kuka sinun selustaasi turvaa?”
”En ole yksin tämän kanssa, Ran. Joten… älä ole huolissasi.” ”Shinichi…”
”Tulen kotiin heti kun saan tämän tapauksen hoidettua. Lupaan.” Ran puri huultaan ja yritti kaikkensa, ettei alkaisi taas itkeä. Miksi Shinichi teki tästä niin vaikeaa? Osasi hänkin pitää huolta itsestään. Hän osasi sentään karatea! Ja oli hänkin joskus jonkun muutaman vihjeen löytänyt, joka oli auttanut. Ja ehkei murhien näkeminen ollut mitenkään nättiä, eikä motiivit kovinkaan mukavia, mutta jos hän vain saisi olla Shinichin kanssa…
Mutta kai hänen oli tähän tyydyttävä.
”Hyvä on, minä yritän”, hän lupasi lopulta huokaisten.
”Enempää en voi pyytääkään”, Shinichi vastasi. Sitten tapansa mukaisesti poika vaihtoi puheenaihetta. He vaihtoivat pikaisesti kuulumiset koulusta, tapauksista, mitä vapaa-ajalla oli tehty, ja hetkeksi Ran jo ehti unohtamaan omat murheensa. Vaikka hän olisikin antanut mitä tahansa, että olisi saanut Shinichin vierelleen istumaan ja kuuntelemaan, niin pelkästään jo äänen kuuleminen tuntui hyvältä. Se oli kuitenkin vahva todiste, että Shinichi oli elossa ja hänellä oli ainakin jotenkin asiat hyvin.
Sitten koetti se karu todellisuus, kun Shinichi ilmoitti, että hänen olisi lähdettävä jatkamaan tutkimuksia. Todellisuus valahti Ranin hartioille yllättävän raskaasti.
”Ai niin, ja yksi juttu vielä!” ”Niin?”
”Äiti ja isä ilmoittivat, että ovat huomenna tulossa kotiin muutamaksi viikoksi. Käskivät kertoa myös sinulle, ettet ihmettele, mikäli kävelet ohi. Ja… ihan senkin puolesta, ettei sinun tarvitse käydä katsomassa, että kaikki on ok.” ”Ai…” Ran vastasi ja hymyili. Shinichin vanhemmat olivat todella mukavia. ”Eikö heitä harmita, ettet tule käymään?”
Shinichi oli hiljaa, ja Ran saattoi kuvitella, että jos he keskustelisivat kasvotusten, hän voisi nähdä, miten Shinichi kohauttaisi olkiaan.
”Ei kai. Kyllä he varmasti ymmärtävät.” Ran hymähti. ”Niin kai.”
”Mutta nyt on pakko mennä! Soitellaan taas! Äläkä murehdi minusta!” ”Kunhan lupaat olla varovainen.”
”Lupaan!” Se lupaus tuli vähän turhan huolettomasti Ranin mieleen, mutta siihen hänen oli tyydyttävä, kun linja lopulta katkesi. Ran laski puhelimensa ja tuijotti sitä. Milloinkohan hän kuulisi lapsuudenystävästään seuraavan kerran? Hänellä oli nyt jo ikävä…
Ran huokaisi ja nousi ylös sulkien puhelimensa. Eipä se tästä auttanut. Hän ei ollut saanut vastauksia, ei Shinichiltä eikä oman tutkimustyönsä ansiosta. Ehkä hänen pitäisi vain jättää etsivätyöt paremmille ja tyytyä vain kohtaloonsa ja odottaa, että Shinichi tulisi takaisin, kuten oli luvannut.
Hän vilkaisi vielä kerran huoneen läpi ennen kuin sammutti valot ja palasi takaisin alakertaan. Hän tarkisti, ettei ollut jättänyt minnekään valoja päälle ennen kuin suuntasi ovelle, vaihtoi lipokkaat kenkiinsä ja pisti lipokkaat sinne, mistä oli ne ottanutkin. Hän tarttui oven kahvaan.
Hetkinen! Mitä se Shinichi olikaan sanonut puhelimessa? Että hänen vanhempansa olisivat tulossa huomenna kotiin?
Ran alkoi hymyillä ja tuijotti voitonriemuisesti kahvaa, jota piti tiukasti kiinni.
Tämä ei jää tähän, Shinichi! Huomenna on uusi päivä löytää sinut!
