Kuiskaus kuin huuto, Sirius/Remus, angst, romance & Lie low at Lupin’s -ficlet (K-11)

[Thelina]

Ficin nimi: Kuiskaus kuin huuto
Kirjoittaja: Thelina
Tyylilaji: angst, hurt/comfort, romance, Lie low at Lupin’s
Ikäraja: K-11
Paritus: Sirius/Remus
Yhteenveto: Remus hytisee ovensuussa ohuessa t-paidassaan, eikä Siriuksella ole aavistustakaan siitä, kuinka kauan tämä on seissyt siinä.
Vastuunvapautus: Kunnia kaikesta J.K. Rowlingin luomasta kuuluu hänelle.

A/N: Hyvää syntymäpäivää, Sisilja! Toivoit Kelmejä, angstia ja romantiikkaa, joten tässäpä kaikkia niitä itselleni rakkaimman kelmiparituksen, eli Sirius/Remuksen muodossa ♥ Teksti osallistuu myös Puhutaan rakkaudesta -haasteeseen. Kaarnelle kiitokset esiluvusta ♥


Kuiskaus kuin huuto


"Tulisit sisälle. Pian alkaa kai sataa."

Sirius havahtuu ajatuksistaan ja katsahtaa taakseen. Remus hytisee ovensuussa ohuessa t-paidassaan, eikä Siriuksella ole aavistustakaan siitä, kuinka kauan tämä on seissyt siinä. Ilma on synkkä ja kolea kuin myöhäissyksyllä, mutta Sirius ei tunne kylmyyttä istuessaan huteralla puutarhatuolilla takapihan sammaloituneen nurmikon laidalla. Ehkä se johtuu ajatusten muurista, joka on taas hetkeksi noussut erottamaan hänet maailmasta. Tai ehkä Remuksen vanhasta villapaidasta, joka on niin suuri, että Siriuksen kuihtunut keho on hukkua siihen.

Remus tulee lähemmäksi, ottaa Siriuksen kädestä filtteriin asti tuhkaantuneen tupakan ja heittää sen pois. Remuksen sormet ovat niin lämpimät nykyisin, kosketus aivan toisenlainen kuin ne kylmät ja arat hipaisut vuosia sitten, kun kumpikin heistä vielä oli pelkkä koulupoika, autuaan tietämätön sodista ja tulevasta. Sirius värähtää.

"Tule", Remus sanoo ja katsoo suoraan silmiin. Sirius vastaa katseeseen, vaikka Remuksen meripihkaisten silmien lempeys tuntuu melkein satuttavan häntä. Aika ajoin pehmeyden takana välähtää jotakin liiankin tuttua: terävää pelkoa ja tuskaa, huolestuneisuutta, jonka hän tietää kohdistuvan pääasiassa itseensä, vaikkei haluaisi. Ehkä siinä on muutakin, Sirius uskottelee itselleen ja nousee ylös.

Sisällä Remus pakottaa hänet keittiön pöydän ääreen syömään ja juomaan. Haarukallinen muhennosta ja kulaus kurpitsamehua, vuorotellen kumpaakin kunnes kulho on tyhjä ja kertaalleen täytetyn lasin pohjalle jää enää vain kellertävä sakka.

"Kiitos", Sirius sanoo, kun Remus leijuttaa astiat ennestäänkin pursuilevaan tiskialtaaseen. "Ja anteeksi."

"Ei ole mitään anteeksipyydettävää", Remus sanoo, istuu taas paikalleen ja ottaa hänen kätensä omaansa, niin kuin se olisi maailman yksinkertaisin asia. Sirius puristaa Remuksen kättä, tunnustellen sen karheaa ihoa ja vanhaa arpea, joka kulkee peukalonjuuresta ranteeseen leveänä ja valkoisena. He katsovat toisiaan ääneti: kumpikin muistaa arven syntymäyön, kun kuu oli niin lähellä, ettei Anturajalasta ollut pidättelemään sutta, eikä kumpikaan heistä jälkikäteen tiennyt, kumman hampaista haava oli saanut alkunsa. Eikä sillä ollut mitään merkitystäkään, sillä aamun valjettua Sirius oli loitsinut ihon ehjäksi, painanut huulensa röpelöiselle arvelle ja jokaiselle jäljelle Remuksen kehossa, jokaiselle pisamalle tämän kalpeilla kasvoilla. Ja Remus oli pidellyt häntä viileillä sormillaan, kunnes ne olivat lämmenneet, ja jäljelle jäi vain Siriuksen tihenevä hengitys ja –

"Muistatko sinä?" Sirius kysyy yhtäkkiä, kiskaisten itsensä ajatusmuurin läpi ja pitäen katseensa arvessa, jonka yli hän kuljettaa peukaloaan uudestaan ja uudestaan.

"Muistan", Remus sanoo hiljaa, niin karheasti, että Siriuksen kurkkua kuristaa. Hänen sydämensä on pakahtua siitä, että hänkin muistaa edelleen – edes ankeuttajat eivät kyenneet imemään pois sellaista iloa, johon sekoittui niin paljon jännitystä ja kaipausta, pelkoa ja halua, niin syvää rakkautta, että se teki jo kipeää.

"Tiedäthän sinä, etten minä koskaan lakannut…" Sirius sanoo, muttei saa lausetta loppuun.

"Tiedän. Sisimmässäni olen aina tiennyt."

Sirius antaa kyyneleittensä valua, kunnes Remus lopulta nousee ja vetää hänet ylös, aivan lähelleen. Siriuksen sormissa on yhä jäljellä vankilavuosien tärinää, mutta Remus hymyilee, ja kosketuksen kirvoittama kuiskaus kaikuu Siriuksen korvissa kuin huuto.

"Minäkin rakastan sinua", hän vastaa hiljaa ja antaa Remuksen suudella kyyneleet kasvoiltaan.

[hiddenben]

Oh, mikä synkän tunnelmallinen (ja samalla riipaisevan romanttinen!) teksti tämä olikaan näin aamupäivällä luettavaksi! Tässä oli riutumista, kaipausta, surua ja kivuliaita muistoja, mutta samalla kaikkea synkkää pehmentää tuo vuosien ja kokemuksien yli kantanut rakkaus toista kohtaan (kosketus aivan toisenlainen kuin ne kylmät ja arat hipaisut vuosia sitten ♥) - olet tavoittanut sen aivan erinomaisen hyvin tässä! Ja lie low at Lupin's on täynnä erinomaisia aineksia tällaiseen hurt/comfortiin.

Pidän hurjasti siitä, kuinka paljon tässä ficletissä sanotaan asioita ilman, että puhutaan. Kosketukset, katseet ja liikkeet - niihin sisältyy niin paljon tunnetta ja ajatuksia, joita voi lukea sanojen ja rivien välistä. Se on todella hienoa ja kaunista, koska lukijana pääsen ikään kuin seuraamaan Siriuksen ja Remuksen väliseen äänetöntä dialogia. Taitosi kutoa tekstiin mukaan lukuisia tunnelmallisia yksityiskohtia tulee myös hienosti esiin, ja tällä kertaa suosikeiksi nousivat tämä:

Tai ehkä Remuksen vanhasta villapaidasta, joka on niin suuri, että Siriuksen kuihtunut keho on hukkua siihen.

(okei, oikeastaan koko tuo kappale, jossa Sirius istuu ulkona on upea)

ja tämä:

Haarukallinen muhennosta ja kulaus kurpitsamehua, vuorotellen kumpaakin kunnes kulho on tyhjä ja kertaalleen täytetyn lasin pohjalle jää enää vain kellertävä sakka.

Tässä aistii myös vuodenaikojen muutoksen, tai oikeastaan syksyn päättymisen alun - kylmän, kostean, vihmovan tuulen ja luihin ja ytimiin tunkeutuvan terävän sateen. Samalla on kuitenkin olemassa lämmintä muhennosta, toisen iso villapaita ja syli, josta etsiä turvaa ♥ Tämä on hurt/comfortia parhaimmillaan, kiitos tästä hienosta tekstistä!

[Sisilja]

Hänen sydämensä on pakahtua siitä, että hänkin muistaa edelleen

Niin on pakahtua minunkin sydämeni, oih ja voih! Ja minäkin muistan edelleen, kuinka ihania nämä tyypit on! Voi kiitos kiitos kovasti tästä ficistä, aivan ihana synttärilahja! <3

Ihan tässä tunsi itse asiassa nuortuvansa tätä ficciä lukiessa, sillä tässä oli monta mahtavan nostalgista juttua, joista tykkäsin jo vuosia ja vuosia sitten (voi kai puhua jo vuosikymmenestä, kyllä voi!), niin kuin Remuksen meripihkasilmät, arpien hellä tutkiskelu ja tunnustelu, sekä (ai kamala) Siriuksen tupakanpoltto! Itkevät hahmot ovat myös suuri heikkouteni, kiitos siis herkästä ja rikkinäisestä Siriuksesta. On muuten jotenkin helpompaa myöntää että pitää itkukuvauksista kuin tupakoivista hahmoista...

Tämän tekstin tunnelma oli upea! Kaihoisa, varovainen, odottava ja oih, niin niin romanttinen että sydämeni sekä pakahtuu että menee onnelliselle sykkyrälle! Mua ihastuttaa erityisesti, että tässä tuntuu olevan vuodenajallisesti ajateltuna kylmää ja viimaista, mutta sitten tunnetasolla roihuaa niin ettei olla kylmää nähtykään. Oih! Pidin hiddenbenin tapaan siitä, että romantiikka on silti suurelta osin hiljaista, se on olemassa (ja painavana onkin) mutta sitä ei sanoiteta kuin vasta lopussa. Ja kun se sitten sanoitetaan, se sanoitetaan ihanan suoraan! Mahtava haaste tuo Puhutaan rakkaudesta. Rakkaudesta kelpaakin puhua. <3

Ihastuttava yksityiskohta tuo Remuksen sormien ja kosketuksen vuosien mittaan vaihtunut lämpötila! Kertoo huikaisevan paljon.

edes ankeuttajat eivät kyenneet imemään pois sellaista iloa, johon sekoittui niin paljon jännitystä ja kaipausta, pelkoa ja halua, niin syvää rakkautta, että se teki jo kipeää.

"Tiedäthän sinä, etten minä koskaan lakannut…" Sirius sanoo, muttei saa lausetta loppuun.

"Tiedän. Sisimmässäni olen aina tiennyt."

Tykkään valtavasti tällaisesta kuvauksesta. Että on niin syvää rakkautta, että se säilyy ja pysyy vaikka sen pitäisi olla ankeuttajien pois otettavissa, mutta se ei ole, koska se on myös kipeää. Ja tämä syvä yhteys, toisen ymmärtäminen puolesta lauseesta, aah. <3

Kyyneleiden suuteleminen pois kasvoilta oli täydellinen lopetus! Ihana, tunnetta täynnä oleva ficci, värisyttävä lukukokemus! Tällä tekstillä on myös kuvaava ja kaunis nimi!

Pitää vielä paljastaa tuosta Lie Low at Lupin'sista sen verran, että olen tajunnut vasta tänä vuonna, mistä se nimitys tiettyyn aikaan sijoittuville Sirius/Remus-ficeille tulee. Olen lukenut Liekehtivän pikarin vain suomeksi ja siinä olevasta Dumbledoren replasta sain aikoinaan aivan väärän käsityksen ja luulin aina tähän vuoteen asti, että canonissa Lupinin luona on kämpännyt koko konkkaronkka, Mundungus, rouva Figg, Sirius ja varmaan pari muutakin! Valaistuminen oli melkoinen, kun törmäsin englanninkieliseen replaan tumblrissa!

[Thelina]

hiddenben: Tästä tuli tosiaan aika syksyinen teksti, vaikka Lie low at Lupin's kuuluisi kai ennemminkin kesään... vaikka tietysti kesäänkin mahtuu kylmiä päiviä, joten sovitaan että tarkka vuodenaika jää lukijan päätettäväksi Ihanaa kuulla, että kaikki se rivien väliin kätketty tunne tulee esiin lukijallekin. Tykkään itsekin lukea vastaavia kipeän romanttisia tekstejä, joten on mukavaa kuulla, että se oli tässä onnistunutta. On myös aina ihana kuulla poimintoja lemppariyksityiskohdista ja muista jutuista ♥ Kiitos taas ihanasta kommentista, olin kauhean itsekriittinen tämän tekstin suhteen, joten ilahduttaa tosi paljon kuulla, että se kumminkin onnistui ja pidit siitä!

Sisilja: Voih, olen niin kovin onnellinen, että tykkäsit tästä! Minulla varmasti vilisee teksteissä kaikenlaisia nostalgisia ja kliseisiäkin juttuja, koska pääsin vasta reilu vuosi sitten kunnolla ficcaamisen makuun (ja aloin uskaltaa jotakin julkaistakin, kun sain rekisteröidyttyä takaisin Finiin), niin on vielä paljon ihania asioita, joista en ole päässyt kirjoittamaan! Ja vaikka olen hurahtanut taas moneen muuhunkin paritukseen, niin kyllä Sirius ja Remus ovat jotenkin ihan erikoisen rakkaita aina vaan ♥

Onpa ihanaa kuulla, että tykkäsit tämän tunnelmasta ja tuollaisesta hiljaisesta, rivien välistä välittyvästä rakkaudesta, koska tykkään itsekin sellaisesta todella, todella paljon. Siriuksen tupakanpoltosta täytyy sanoa, että jostakin syystä pidän siitä, miten hyvin surumieliset tupakoivat miehet sopivat tällaisiin teksteihin, vaikka oikeasti tietenkin inhoan koko keksintöä Mutta rikkinäinen Sirius on tosiaan on ihana, sellaisena hän esiintyy joissakin muissakin ficeissäni ♥ Oikeastaan minullekin selvisi tuo Lie low at Lupin'sin merkitys verrattain myöhään, ehkä juuri viimeisen vuoden aikana, kun törmäsin siihen jossain ja ihmettelin, mistä tuollainen oma genre oikein tulee! Tuo on kyllä ihan totta, että suomenkielisestä versiosta sai ihan eri käsityksen Mutta ehdottomasti tämä oikea versio tarjoaa enemmän ja parempaa inspistä ficcaamiseen Kiitos kovasti ihanasta kommentista, lämmitti pientä sydäntäni todella paljon!

[Vendela]

Kiitos kun kommentoit viime viikolla kommenttiarpajaisissa tekstiäni, tässä lupaamani kommentti takaisin

Tämä teksti on kokonaan livahtanut ohi silmieni! Mutta onneksi bongasin tuolta listauksestasi, niin pääsin lukemaan ja nauttimaan Ensinnäkin tällä on tosi ihana nimi ja toiseksi tässä on ihana paritus! Lie low at Lupin'sia olen lukenut aivan liian vähän ja tämän perusteella pitäisi kyllä lukea enemmänkin. Mutta ongelma taitaa olla vain se, että suomeksi sitä kirjoitetaan verrattain vähän ja AO3 on sellainen musta-aukko, että siltä on vaikea löytää mitään ellei joku suosittele.

Tässä oli kyllä sellaiset tunnetilat että huh sentään! Remuksen huolenpito, nuo muistot ja lopun rakkaudentunnustukset, hurjan hienoa! Se, kuinka hyviin vähällä kuvauksella kerroit mitä on tapahtunut on hienoa ja tykkäsin, että sain itse ajatella ja kuvitella "puuttuvat" asiat tai ne joita ei ääneen tässä sanottu.

Kiitos tästä, olipa upea!

Vendela

[Thelina]

Vendela, kommenttisi oli iloinen yllätys ♥ Lie low at Lupin's voi tosiaan olla englanninkielisissä ficeissä suositumpi alalaji, eikä omaan makuun sopivia ficcejä ole aina helppo löytää sieltä kaiken muun seasta. Enpä muista, olenko lukenut tästä genrestä itsekään muuta kuin pari suomenkielistä toyhton ficciä täältä Finistä Ihanaa kuulla, että tykkäsit otsikosta ja tunnelmista ja rivien väliin voi tosiaan jokainen kuvitella sen verran kuin itse tahtoo. Kiitos kommentista ♥

[Waulish]

Samaistun kovasti ajatusmuuriin, joka tempaisee irti todellisuudesta ja pitää otteessaan niin, että ajankulukin hämärtyy ja olo alkaa tuntua epätodelliselta. Sirius on kokenut kovia, ja vaikka kaikki olisikin nyt paremmin ja hän saa olla turvassa Remuksen luona, on hyvin ymmärrettävää, ettei menneisyys päästä kokonaan otteestaan. Tässä tarinassa on sellaista inhimillistä kipua ja vaikeutta, ja tämä käy suoraan sydämeen. ♥

Remuksen huolenpito lämmittää sydäntä, kun hän luotsaa Siriuksen takaisin sisälle pakoon koleaa ilmaa ja lähestyvää sadetta ja pakottaa tämän syömään. Minusta tuntuu, että tässä on meneillään pidempi paranemisprosessi, jonka aikana molemmat hahmot pääsevät rakentamaan suhdettaan uudestaan, uudelle pohjalle. Vaikka se pohja osittain perustuisikin vanhalle ja kaikelle sille, mitä teinipoikina koulussa tapahtui, sen on toivottavasti mahdollista levätä vakaammilla perustuksilla nyt, kun molemmat ovat jo aikuisia ja paljosta selvinneitä ja kaiken sodan ja hävityksen takaa voi ehkä parhaina päivinä nähdä kajastavan tulevaisuuden. Siihen on varmasti vielä matkaa ja monia ylämäkiä, mutta jotenkin minusta tuntuu, että se matka on jo aloitettu.

Remuksen arpi ja se, kuinka Siriuksen sormet hakeutuvat sille melkein kuin itsestään, toimii mielenkiintoisena ankkurina menneeseen. Siihen kiteytyy niin paljon: se, mistä kaikki heidän osaltaan alkoi, ja se, miten se on kantanut heidän sydämissään tänne asti ja kantaa vastaisuudessakin. Melkein herkistyn miettiessäni, millainen ilo Siriuksen sisällä on täytynyt piillä, kun ankeuttajatkaan eivät ole sitä pystyneet imemään pois.

"Tiedäthän sinä, etten minä koskaan lakannut…" Sirius sanoo, muttei saa lausetta loppuun.

"Tiedän. Sisimmässäni olen aina tiennyt."

Oi ja voi! Ei siihen tarvita edes kokonaista virkettä, kun kertoo, miten paljon toinen merkitsee - ei, jos takana on pitkä yhteinen historia ja syvä yhteisymmärrys. Silloin kuiskauskin voi olla kuin huuto.

Vavahduttavan upea ja koskettava teksti, kiitos! -Walle

[Thelina]

Walle, tämä kuvaa kyllä hyvin sitä ajatusta, joka minulla oli tätä kirjoittaessa: tässä on meneillään pidempi paranemisprosessi, jonka aikana molemmat hahmot pääsevät rakentamaan suhdettaan uudestaan, uudelle pohjalle. Pidän kovasti sellaisista kohdista, joissa hahmot ymmärtävät toisiaan jo puolesta sanasta, joten oli ihanaa huomata, että poimit juuri sen kohdan tuolta esiin ♥ Ihanaa, että tämä kosketti, kiitos kommentista ♥