Ikäraja: K-11
Tyylilaji: katkeransuloinen draama
Paritus: Aatu/Mika
Haasteet: FinFanFun1000 (600. nelikulmio), Originaalikiipeily (142. petos) ja Sana/kuva/lause10 #2 (kyyneliin kätkeytyy muutakin kuin surua.)
Aiemmat shotit:
Kun polku katoaa, K-11
Kaksi viimeistä mammuttia, K-15
A/N: En tiedä, seuraako kukaan tätä Aatu/Mika -saagaa, mutta tässäpä on taas uusi osa siihen, tällä kertaa Mikan näkökulmasta.
Vastakerättyä norsunluuta
Aatu on lentopalloharjoituksissa vielä seuraavat kaksi tuntia ja Mikalla on raastavan kova ikävä lempi-ihmistään. Mika kutisee ja kihisee halusta jutella ja kiehnätä, mutta puhelin pysyy vaiti. Aika valuu yhtä verkkaan kuin purkin pohjalle jähmettynyt hunaja. Mika vaeltaa ympäri kämppää osaamatta asettua aloilleen. Koti tuntuu aivan liian kolkolta ja tyhjältä ilman Aatun eloisaa läsnäoloa. Mika ei osaa olla siellä, mutta ei hänellä ole muutakaan paikkaa, minne mennä. Ahdistus kasvaa. Koska Mika ei voi saada Aatua lähelleen, ympärilleen, iholleen, hän valitsee toisiksi parhaimman vaihtoehdon: Aatun huoneen. Sen lempeiden seinien sisällä on hyvä rauhoittua.
Heidän asuntonsa muistuttaa opiskelija-asuntoa – pohjapiirroksessa on kaksi makuuhuonetta, kylppäri ja keittiö, mutta ei olohuonetta – vaikka se onkin yksityiseltä vuokrattu. Mikasta on silti aina tuntunut, että hänellä on kaksi huonetta yhden sijaan, koska hänellä on täysi etuoikeus Aatun tilaan. Mika saa olla siellä miten haluaa eikä yksikään kaappi tai laatikko ole liian yksityinen hänen silmilleen. Ovi on auki, niin kuin aina, ja Mika kävelee sisään valkoiseen huoneeseen.
Aatun tila on ihan erilainen kuin hänen omansa. Se on siisti, pelkistetty ja pehmeillä väreillä sisustettu. Huone on lämmin ja valoisa. Seinät ovat valkoiset – norsunluutapas, sanoisi Aatu kärkkäästi – ja samaa sävyä on myös raskas, paksu päiväpeitto. Läpikuultavat korallinpunaiset verhot ovat isoin väriläiskä muuten niin pehmeänvalkoisessa huoneessa, mutta niidenkin sävy on hyvin hailakka ja hienostunut. Työpöytä on lämmintä, tyylikästä puuta ja jokainen tavara on tismalleen omalla paikallaan. Vaaleanharmaa työtuoli on ergonominen ja jollain ihmeellä – ehkä Aatu pulitti siitä sielunsa – myös esteettisesti miellyttävä.
Seinällä on iso, pyöreä ja roikkuva peili ja muutama ruuvattu hylly, joissa on kirjoja ja sieviä viherkasveja. Aatun huoliteltu huone on kuin suoraan Ikean katalogista. Huoneen ainoa henkilökohtainen elementti on sängyn yläpuolelle ripustetut polaroidkuvat. Ne muodostavat nelikulmaisen geometrisen kuvion. Mika kiipeää sängylle katsomaan kuvia. Niissä on Aatulle tärkeitä maisemia, hetkiä ja ihmisiä. Mika itse on monessa. Rinnassa roihahtava lämpö leviää ja kihelmöi hänen kylmiin sormenpäihinsä. Kuvissa on kiistaton todiste siitä, että Mika on tärkeä ja merkittävä osa Aatun elämää. Se tuntuu hyvältä.
Mikan huomio kiinnittyy uuteen kuvaan, jonka Aatu on ottanut ihan muutama päivä sitten. Hän muistaa sen hetken lämmön ja intiimiyden. He nauroivat ja pelleilivät keskenään. Kamera tuntui silloin vaarattomalta. Nyt Mika näkee kaiken toisin. Kuva on heistä kahdesta. Mika punastuu rajusti, kun hän tajuaa, että he ovat kumpikin siinä
alasti. Kuva on röyhkeä ja ylimielinen. Sitä ei saisi edes olla olemassa. Miten Aatu on saattanut noin vain ripustaa kuvan seinälleen kenen tahansa nähtäväksi? Eikä se edes kysynyt Mikalta lupaa.
Mika irrottaa kuvan. Se jättää jälkeensä huomiota herättävän valkoisen aukon, mutta Mikalla on suunnitelma. Hän etsii käsiinsä Aatun polaroidrasian ja selaa sen sisältöä etsien irrottamalleen kuvalle sopivaa korvaajaa. Alastonkuvia on muitakin, siis Aatun entisistä poikaystävistä ja säädöistä. Mikan silmiin osuu kuva kameralle poseeraavasta kiharatukkaisesta ja kaunisvartaloisesta miehestä. Sen tyypin hän muistaa – bulgarialainen vaihto-opiskelija Milko – jota Aatu tapaili joitakin kuukausia ensimmäisenä yliopistovuotenaan. Mika tietää, että hän on pikkumainen ja röyhkeä kiinnittäessään juuri tämän kuvan heidän kuvansa tilalle, mutta häntä vituttaa, ja siksi se tuntuu oikeutetulta.
Kun Milko on seinällä, Mikan katse jumittuu heidän kuvaansa. Mika on vihainen siitä, että hänen petoksestaan on olemassa fyysinen todiste. Kuva on kaikin tavoin luvaton, ei siksi, etteikö Mika olisi antanut lupaa – hän antoi – vaan siksi, etteivät he saisi olla sillä tavalla toistensa kanssa. Mikalla on virallisesti yhä poikaystävä, jolle hänen pitäisi kertoa pettämisestään. Ajatus kuitenkin kammottaa Mikaa niin paljon, ettei hän ole vieläkään saanut sitä tehdyksi. Petjan suuttumus pelottaa, mutta miehen sydänsuru se varsinaisesti nostaa syyllisyyden kyyneleet Mikan silmiin. Ei Mika voi tehdä sitä, vaikka oikeasti hän teki jo. Mika on jo pettänyt, valehdellut ja loukannut ihmistä, jota hän uskoi rakastaneensa. Petja ei vain tiedä sitä. Petja on muutaman sanan päässä murskaavasta tuskasta, jonka Mika on hänelle aiheuttanut. Sen ajatteleminen saa Mikan voimaan pahoin. Tämä rooli ei istu hänelle, se tuntuu väärältä ja likaiselta. Mika ei kestä katsoa kuvaa hänestä ja Aatusta. Hänen tekee mieli repiä se.
Mika tarttuu kuvan reunoihin. Hänen sormensa vapisevat. Mikan kädet putoavat voimattomina. Ei hän voi sitä repiä, koska ei teko muuttaisi mitään. Aatukin vain loukkaantuisi. Mika pitelee kuvaa. Hän katsoo Aatun onnellisia kasvoja ja itkee, koska on tehnyt viime aikoina aivan liian monta petollista ja pelkurimaista valintaa. Mika laskee kuvan norsunluunvalkoiselle peitolle, joka esittää uskottavasti viatonta, paljon paremmin kuin hän itse. Kuva näyttää väärältä jopa kankaan säännönmukaisia kirjailuja vasten. Mika hautaa kasvot käsiinsä ja nyyhkyttää. Kaikki on niin perusteellisesti päin helvettiä, mutta se muuttuu yhä pahemmaksi, mitä kauemmin hän odottaa. Mika
tietää sen, ja silti hän antaa sen tapahtua. Mikalle on niin vaikeaa kohdata itsensä ja omat kamalat tekonsa, etenkin, kun hän tietää, ettei voi edes puolustautua.
Syyllisyys maistuu karvaalta ja happamalta hänen suussaan. Mika itkee ja valittaa hiljaa, vaikka hän tietää olevansa halveksittava. Kukaan ei ole hänen puolellaan tässä hirveässä tilanteessa ja miksi olisikaan? Edes Mika ei ole itsensä puolella. Hän vihaa sitä, että on tehnyt näin ja joutuu nyt elämään sen kanssa. Miten hän ja Aatu voivat edes olla lopulta yhdessä, kun heidän suhteensa alku on tahrattu tällä tavalla? Kun Mika katsookin tätä kuvaa heistä, ainoa asia, mitä siitä tulee mieleen, on ruma petos. Mikalla kestää hävettävän kauan koota itsensä. Pelkkä tämä tunteenpurkauksin tuntuu rujolta ja likaiselta Aatun valkoisessa ja puhtaassa huoneessa. Mika ottaa kuvan ja vie sen valosta pimeyteen. Hän piilottaa sen rojukaappinsa takimmaiselle hyllylle ja toivoo, ettei hänen enää koskaan tarvitse katsoa sitä.
Mikan huone on asunnon viihdekeskus. Hänellä on mukava sohva, iso telkkari, hyvät stereot ja kaksi pelikonsolia: Nintendo Switch ja PlayStation 4. Tv-tason laatikot on täynnä leffoja ja pelejä. Seinät ovat julisteiden peitossa. Hyllyillä on kaikenlaista fanitavaraa Pottereista Zeldaan. Mikan imperiumi on niin kaoottinen ja räjähtänyt Aatun hillittyyn ja sivistyneeseen valtakuntaan verrattuna, että häntä hävettää. Se on keskenkasvuisen nörttipojan huone roskia ja vaatekasoja myöten. Huone tuntuu vastenmieliseltä toisestakin syystä. Se muistuttaa häntä liikaa Petjasta. Mika tahtoo pois.
Hän pyörii keittiössä, mutta siellä on vain tiskejä, leivänmuruja pöytätasoilla ja kaksi mustaa banaania. Mika palaa Aatun huoneeseen. Huoneen pehmeys hellii hänen kirveleviä silmiään. Tämä on hänen turvapaikkansa kaaoksen keskellä. Mika ottaa kaapista ison viltin ja sulkee kaihtimet. Hän käpertyy lämpimänvalkoiselle päiväpeitolle, joka tuoksuu Aatulta. Mika voi melkein kuvitella miehen viereensä. Aatu silittäisi hänen hiuksiaan. Aatun lämmin hengitys värisyttäisi Mikan niskaa, kun tämä painautuisi hänen selkäänsä vasten. Mika miettii sitä, Aatua, sen käsiä, lämpöä ja läheisyyttä ja nukahtaa.
Mika herää siihen, että hänellä on kamalan kuuma ja tukala olla. Hän on hämillään ja tokkurainen. Kestää kauan tajuta, miksi hän on niin läkähdyksissään. Lopulta Mika tajuaa, että Aatu on tullut treeneistä ja pitelee häntä sylissään. Hellyys säkenöi Mikan rintakehässä. Hikisyydestä huolimatta tämä on ehdottomasti paras paikka herätä.
”Nukutko sä?” Mika kähisee unesta tukkoisella äänellä. Aatu liikahtaa ja halaa häntä tiukemmin innostuen vilpittömästi siitä, että Mika on herännyt. Mikaa naurattaa. On ihanaa olla kaivattu.
”En”, Aatu sanoo ja suikkaa kihelmöivän suudelman hänen niskaansa. ”Kuuntelin vain sun suloista tuhinaa.”
”Karmivaa.”
”Söpöäpäs.”
”Just. Auta mut tästä peitosta.”
Aatu vetäytyy ja purkaa Mikan ympärille kietoutuneen peittosotkun. Kipakka, staattinen sähkö saa heidät säpsähtämään. Aatu nauraa. Mika kääntyy suoraan sen kauniille huulille. Aatu ottaa hänestä napakasti kiinni. Sydän lyö, lyö, lyö. Mika ei muista, miten hengitetään. Hän vie sormensa Aatun vaaleisiin kiharoihin ja tukistaa. Huulissa polttaa kaipuu ja mielihyvä. Se on liikaa, mutta ei ole siltikään tarpeeksi. Se on väärin, ja se on oikein. Ristiriidat repivät hänet riekaleiksi. Mika vapisee lujaa, kunnes Aatu painaa käden hänen niskalleen ja puristaa. Se rauhoittaa hänet välittömästi. Mika avaa silmänsä.
Aika tuntuu hetkeksi pysähtyneen. Aatu näyttää sydäntä vihlovan kauniilta. Hämärä huone muuttaa sen herkät piirteet lähes unenomaisiksi. Aatun vaaleanruskeissa silmissä hohkaa rakkaus, jota Mika ei ansaitse.
”Mitä mietit, kulta?” Aatu kuiskaa ja hyväilee hänen kasvojaan. Aatu näyttää onnelliselta ja tyytyväiseltä, kun se saa olla siinä Mikan kanssa ja koskettaa häntä näin. Aivan kuin Aatu olisi jo unohtanut, että Petja on yhä kuvioissa.
”Petjaa”, Mika kuiskaa. Samassa Aatun sirot kasvot synkkenevät. Suu tiukentuu. Käsi nousee Mikan iholta kuin se tuntisi kipua. Hiljainen kiihtymys kipunoi Aatun silmissä. Aatu ei tykkää siitä, että tosiasiat heitetään tällä tavoilla sen kasvoille.
”Aiotko viimein kertoa sille?” Aatun ääni on kireä ja vaativa.
”Mun on pakko.”
”Hyvä.”
Aatun närkästys suututtaa Mikaa, koska Aatu ei ole tehnyt tätä tilannetta yhtään sen helpommaksi. Aatu jätti huomiotta ne samat rajat ja säännöt kuin hänkin. Sen lisäksi Aatu vielä otti alastonkuvia heistä ja ripusti seinälle, josta kuka tahansa – esimerkiksi Petja – voisi ne nähdä. Aatu ei ole kieltänyt tai puhunut hänelle järkeä sillä tavalla kuin parhaiden ystävien voisi olettaa tekevän. Aatulla ei ole siis mitään oikeutta suuttua hänelle nyt, kun tilanteen epäreiluus on ollut alusta asti hyvin selvä.
”Mikset sä torjunut mua?” Mika kysyy lähes syyttäen viitaten parin viikon takaiseen baari-iltaan, jolloin he ensimmäisen kerran tanssivat, suutelivat ja panivat. Aatun kulmat kohoavat epäuskosta.
”Munko olisi pitänyt torjua sut?” Aatu ärähtää. ”
Sun ei olisi pitänyt edes lähennellä mua!”
”Kyllä mä sen tiedän.” Mika puristaa hampaita yhteen, jotta ei huutaisi. ”Mutta ihan hyvin sä olisit voinut sanoa mulle, että mitään ei voi tapahtua meidän välillä ennen kuin selvitän asiat Petjan kanssa.”
”Aikuisen ihmisen pitäisi tajuta tollaset ihan itse!” Aatu huutaa eikä se vaivaudu hillitsemään omaa mielenkuohuaan, mutta tämä onkin aina ollut heistä kahdesta se temperamenttisempi luonne. ”Yritätkö sä ihan totta vierittää syyt omasta paskamaisuudestasi mun niskoille?”
”En!” Mika kiivastuu. ”Mä oon paska, tiedän ja myönnän sen. Haluun vaan, että säkin myönnät, että sulla on osasi tässä – tässä petoksessa! Sä aloit ihan tietoisesti ja epäröimättä säätää varatun jätkän kanssa.”
”Säätää?” Aatu toistaa. Sen äänessä on myrkkyä, mutta silmissä näkyy kirveltävää mielipahaa. ”Säätöä, sitäkö tää sulle on? Sitäkö
mä sulle olen?”
Vavahteleva tuska Aatun äänessä saa Mikan hätääntymään. Mikan on korjattava tilanne ja vakuutettava Aatu siitä, ettei hän sitä tarkoittanut.
”Et, et tietenkään”, Mika voihkaisee ja silittää sanojen vakuudeksi Aatun kasvoja. ”Typerä sanavalinta se vaan oli, ei muuta...”
He ovat hiljaa. Tilanteen tulehtuneisuutta on mahdotonta enää peitellä. Mikaa ahdistaa ja pelottaa. Mitä jos Aatu ei enää tahdokaan olla hänen kanssaan? Ehkä se vihdoin näkee Mikan todelliset kasvot ja kavahtaa pois hänen luotaan.
Aatu ei tee niin. Se koskettaa Mikan hiuksia ja näyttää väsyneeltä ja tuskaiselta.
”Vastuu on myös mun”, Aatu myöntää hiljaa. ”Oot oikeassa. Mut mä en – en osaa ajatella fiksusti, kun on kyse susta...”
”Tiedän”, Mika huokaa. Hänestä tuntuu ihan samalta. Nytkin, kun he ovat tässä, Mikan on koko ajan yhä vaikeampi pitää kiinni Petjasta. Hän näkee vain Aatun. Miehen läheisyys ja vetovoima täyttävät hänen kaikki aistinsa. Sydämessä jytisee. Ajatukset ovat usvaa ja omatunto ryöstettyä norsunluuta. Mika ei muista sitä hetkeä, milloin Aatu muuttui ystävästä rakastetuksi. Se tapahtui vaivihkaa, kauan ennen ensimmäisiä varastettuja suudelmia. Se hiipi sydämeen yhteisen arjen huomaavaisista eleistä. Se vakiinnutti asemansa niinä hetkinä, kun Aatu lohdutti onnetonta Mikaa ja piteli häntä lähellään. Aatu on ollut hänen kumppaninsa jo kauan, ja ehkä siksi tämä tuntuukin niin oikealta ja luontevalta. Petja varmasti vaistosi muutoksen, koska tämä on viime aikoina vihjaillut aivan erityisen ahkeraan Aatun ja Mikan ”luonnottomista” väleistä. Petja on tietysti oikeassa.
”Mä kerron Petjalle. Heti huomenna”, Mika sanoo ääneen.
”Niin on varmasti paras”, Aatu myöntelee ja osoittaa jälleen kerran horjumattoman tukensa. Mikan silmät kyyneltyvät liikutuksesta. Aatu pyyhkäisee suolapisarat hänen silmäkulmistaan ja houkuttelee Mikan hymyilemään. ”Nyt et ala ulista, senkin rutjake.”
Mika tyrskähtää. Aatu hymyilee silmät tähtivaloa tuikkien ja suukottaa häntä kevyesti. Mika ei mahda itselleen mitään, kun hän painautuu Aatua vasten saadakseen lisää hellyyttä ja rakkautta. Aatu ei kiellä sitä häneltä. Se suutelee häntä syvään, halaa ja silittää. Halu puskee luvatta iholle. Mikan kehoa kiristää. Aistimukset ovat teräviä ja juovuttavia.
”Mika”, Aatu hengähtää äänessään niin paljon tunnetta, että Mika ähkäisee. Aatusta tuntuu samalta. He heijastavat ja vahvistavat toistensa tunteita. Niin on ollut aina.
”Tiedän, mutta –”
Mika ei tiedä, mitä pidättäytyminen enää tässä vaiheessa auttaa. Sillä on mahdoton hyvittää tapahtunutta. Ajatus seksin harrastamisesta ei kuitenkaan tunnu hyvältä nyt, ei, kun he ovat vihdoin puhuneet asiasta ja todenneet, että he kumpikin toimivat paskasti.
”Joo”, Aatu myöntelee ja kiepsahtaa hänestä kauemmas. ”Taidetaan nukkua eri sängyissäkin ens yö, vai mitä?”
”Joo, eiköhän, mutta –” Mika empii. Aatu katsoo häneen lempeästi. Mika rohkaistuu. Aatulle on lupa sanoa ihan mitä tahansa. ”Voisinko mä nukkua täällä? Mun oma huone tuntuu nyt niin – se on liian – en halua olla siellä.”
”Totta kai”, Aatu sanoo epäröimättä. Mika hymyilee. Hänen tekisi mieli ottaa Aatua kädestä, mutta hän tietää, ettei toisen koskettaminen olisi nyt viisasta.
”Kiitos.”
Aatu hymähtää hiljaa ja nousee. Kaikki Mikassa tahtoo kurottaa Aatua kohti, mutta hän pakottautuu olemaan liikkumatta. Huomenna. Huomenna Mika voisi olla Aatun sylissä vailla syyllisyyttä.
”Mitä helvettiä?”
Aatun huomio on kiinnittynyt valkoiseen seinään, ei vaan siihen kiinnitettyihin valokuviin. Mikan vatsassa muljahtaa ikävästi, kun hän muistaa, mitä tuli aiemmin tehneeksi. Mika yrittää tekeytyä mahdollisimman huomaamattomaksi.
”Miksi sä olet vaihtanut tän kuvan?” Aatu kysyy ja irrottaa polaroidin seinältä. Mika katsoo Aatua, mutta tämä tuskin edes vilkaisee alastonta Milkoa. Milko ei näytä kiinnostavan Aatua ollenkaan. Salaa Mika on siitä hyvillään.
”Musta seinä ei ole oikea paikka sille”, Mika mutisee Aatun päiväpeittoon. ”Kaduttaa, että ees annoin sun ottaa sen kuvan...”
”Et kai sä tuhonnut sitä?” Aatu sanoo terävästi. ”Mika!”
”En tuhonnut. Oota.” Mika nousee nöyränä. Mikaa kaduttaa aiempi lapsellisuutensa, vaikka hän onkin edelleen sitä mieltä, että on Aatulta todella mautonta ja ajattelematonta kiinnittää alastonkuva heistä kaiken kansan nähtäville. Mika käy hakemassa kuvan huoneestaan. Hän ei edes vilkaise siihen ojentaessaan sen Aatulle.
”Pliis, säilytä se jatkossa jossain muualla kuin seinällä, jooko? Jos kuvassa oisit vain sä, voisit tehdä sille mitä haluat, mutta mäkin olen siinä ja vieläpä alasti – niin että – no, musta tuntuisi mukavammalta, jos keksisit sille vähän yksityisemmän säilytyspaikan.”
Aatu tuijottaa kuvaa eikä sano mitään pitkään aikaa. Mikaa hermostuttaa se, mitä Aatu lopulta sanoo.
”Joo, okei”, Aatu myöntyy. ”Kai mä laitoin sen seinälle vaan sen takia, että uskoisin kaiken olevan totta. Että sä ja mä oikeasti – tarvitsin todisteen, että me ollaan oikeasti me. Plus sä näytät tässä ihan helvetin hyvältä.”
Mikaa punastuttaa. Aatun halun ja rakkauden kohteena oleminen on käsittämättömän järisyttävää.
”Me ollaan oikeasti me”, hän vakuuttaa kompuroidessaan kuumottavien kehujen ylitse. ”En mä kadu sitä, mitä meidän välillä on tapahtunut. Mua kaduttaa vaan nää olosuhteet ja mun oma pelkuruus.”
Aatu vaikuttaa helpottuneelta. Mikan sydän rusentuu, kun hän tajuaa, miten paljon Aatua on pelottanut se, etteivät hänen tunteensa ehkä olisikaan vilpittömiä. Mikaa itkettää taas, vaikka ihan turha
hänen on tässä ulista. Mika painaa kasvonsa päiväpeittoon ja yrittää koota itsensä. Aatu kätkee kuvan ja istuu taas Mikan viereen.
”Kaikki järjestyy kyllä”, Aatu vakuuttaa ja taputtaa kevyesti hänen selkäänsä. ”Sä oot tehnyt nyt päätöksen. Mä varmistan, että sä pysyt siinä.”
Mika ynähtää surkeasti eikä hänellä ole yhtään parempi olo. Hän on auttamattoman myöhässä eikä mikään voi muuttaa sitä.
”En uskonut olevani tällainen”, Mika tunnustaa hiljaa, häpeissään.
”Sä oot yhä sä, ja tää virhe on meidän molempien. Älä anna sille liikaa valtaa”, Aatu sanoo lempeästi. Se kumartuu suukottamaan Mikan päälakea. Hillitty hellyydenosoitus saa Mikan melkein ulvomaan, koska hän tahtoo niin paljon enemmän. Toisaalta Mika on hyvin kiitollinen siitä, että Aatu asettaa hänelle rajoja, joissa pysyä. Se tuntuu turvalliselta.
”Mä alan nyt tekemään meille sapuskaa. Tuutko jeesimään?”
”Kohta”, Mika sanoo. ”Haluun olla hetken yksin.”
”Oukkidoukki.” Aatu nousee ja lähtee hyräillen keittiöön. Sävelmä on tuttu, mutta Mika ei saa kappaletta mieleensä. Ääni on kuitenkin lohdullinen. Mika sulkee silmänsä ja hengittää tukahduttavasta syyllisyydestä huolimatta. Hän ei mieti mitään. Mika pysyy siinä, kunnes hän viimein uskoo olevansa tarpeeksi vahva ääneen lausuttua totuutta varten.
