Ikäraja: K-11
Genre: angstia ja romantiikkaa
Fandom: BBC!Sherlock
Paritukset: Sherlock/John
Yhteenveto: Haluan leikata tämän aivoistani niin kuin hän deletoi tietoa kovalevyltään.Vastuuvapaus: En omista mitään enkä saa rahnaa.
A/N: Nyt on kuulkaa niin, että olen hypännyt uuteen fandomiin. Tai olen kyllä ollut katsojana ja lukijana mukana jo pitkään, mutta tämä on ensimmäinen ficcini. Jännittää! Kaikesta tästä on kiittäminen
Sisiljaa, joka ensinnäkin tempaisi mut mukaan vähän yllättävään ja kovin intensiiviseen Sherlock-huumaan ja toisekseen varsin päättäväisesti kannusti kirjoittamaan Johnlockia. Kiitos, tämä on sulle.
Angstia, kuolemaa ja kohti haparointia, my kind of romance.
Setripuumetsän pojat
Aivoni ovat kovalevy, hän sanoo. Ykkösiä ja nollia, ei muuta. Minun on vaikea käsittää sellaista, mielen järjestäytymistä pelkästään käyttötarkoituksensa mukaan. Minulle tieto kieppuu hallitsemattomana pyörteenä, sekoittuu muistoihin ja tunteisiin ja toiveisiin, kaikkeen siihen mitä hän kutsuu tavanomaisuudeksi ja sentimentaalisuudeksi. Mitä yleisesti kai kutsutaan ihmisyydeksi. Ei sellaisesta vyyhdistä voi tarkoituksella leikata mitään irti.
Ellei sitten kohtaa jotakin joka on unohdettava. Jonka aivot katsovat parhaaksi poistaa. Suojellakseen. Silloinkin saa olla onnekas, jos aivot armahtavat ja siirtävät koetun sivuun. Useimmat elävät kaiken näkemänsä kanssa.
Ykkösiä ja nollia, joista rakentuu palatsi. Eikö siihen palatsiin olisi mahtunut joitakin yksinkertaisia faktoja aurinkokunnasta, minä kysyn uudestaan ja uudestaan. Hän katsoo minua tavalla joka kertoo että hän toivoisi minulta enemmän, että minä aina tuotan hänelle jollakin tasolla pettymyksen.
Ja samaan aikaan tiedän jo tämän: hän pitää minut kiinnittyneenä itseensä (miten sen voisi sanoa? elämäänsä, työhönsä, niin, itseensä) juuri siksi että olen tällainen.
Hän seisoo ikkunan edessä ja soittaa. Ajatellakseen, niin hän kertoo. Minun ajatukseni hänen soittonsa hiljentää. Voin istua tässä tuolissa ja pidellä teekuppia tai kirjaa ja olla ajattelematta mitään, kunhan vain viulu soittaa Tšaikovskia tai Bachia tai mistä hitosta minä tiedän.
Jousi pysähtyy kesken sävelkulun. Teekuppi on kuuma käsissäni.
”John”, hän sanoo. Hän liikuttaa jousta ilmassa kuin etsisi kadottamiaan nuotteja. Ajatus on naurettava, hän ei kadota mitään mitä ei halua kadottaa. ”Jos kertoisit aurinkokunnasta henkilölle, joka ei tiedä siitä mitään, mitä kertoisit?”
”Wikipedia”, mutisen teekuppiin. ”Katso Wikipediasta.”
Hän kallistaa päätään, vetää suutaan kapeammaksi viivaksi. Ehkä tämä on testi.
”No”, minä sanon. ”Planeettoja on yhdeksän. Odota, niin, kyllä. Yhdeksän, nyt kun Pluto on luokiteltu kääpiöplaneetaksi.”
Hän laskee viulun hellin käsin koppaansa, jousen sen viereen. Suoristautuu, pyyhkäisee näkymättömän pölyn tai ehkä ne nuotit housuiltaan, istuutuu tuoliinsa.
”Hm”, hän sanoo. ”Ja mitä ne tarkoittavat sinulle? Planeetat? Mitä sinä teet sillä tiedolla, että Pluto on joskus luokiteltu planeetaksi ja nyt, syystä tai toisesta, kääpiöplaneetaksi?”
”Monet asiat nyt vain jäävät päähän, kun ne on kerran kuullut.”
”Et sinä muista kaikkea”, hän sanoo. ”Unohdat jatkuvasti kaikenlaista. Unohdat eilisen uutiset ja varmasti 78 prosenttia asioista joita olet lääketieteellisestä luetellut ulkomuistista.”
Hymyilen niin kuin teen aina, kun hän kertoo muistavansa kuka olen.
”En minä niin huono lääkäri ole”, puolustaudun. ”Ja mikä sitten pitäisi muistaa?”
”Kaikki tärkeä”, hän sanoo ja ajattelee jo jotakin muuta.
Katselen teetä, maito pyörii siinä yhä kuin olisin vasta kaatanut sen.
Hän luettelee ulkomuistista metropysäkit, ne kaikki. Tämäkö sitten on säilyttämisen arvoista? Tätä sinä kannat mukanasi? En tiedä sanonko mitään ääneen, nojaan tuolini selkänojaan ja painan silmäni kiinni. Lewisham, Elverson Road, Deptford Bridge, Greenwich, Cutty Shark, Island Gardens… South Tottenham, Blackhorse Road, Walthamstow Queen’s Road... Hänen äänensä on matala ja peittelee minut uneen.
Taksissa matkalla murhapaikalle tai todistajan kotiin tai murtautumaan uhrin sisarentyttären opiskelija-asuntoon hän sanoo: ”Tieto on ainoa mitä meillä on. Ilman sitä olemme avuttomia, vastasyntyneitä. Sitä on hellittävä, John, ymmärrettävä sen merkitys meille.”
Katson ulos taksin ikkunasta, Lontoo pyörii ympärillämme, tutut kadunkulmat, sitten vieraat.
”Välillä ajattelen, että sinä et tiedä mitään”, sanon. Hän katsoo minuun yllättyneenä, naurahtaa sitten. Tämä on helppoa. Saan sanoilla hänen huomionsa, hän hymyilee, veri kohisee minussa.
”Ja mitä sinä tiedät, John?”
Tällaisten hetkien on helppo antaa virrata ohitse. Yleensä annankin. Nyt minä sanon: ”Tiedän minä sen miten Afganistanissa maa muuttuu keskipäivällä niin kuumaksi, että siinä voi paistaa kananmunan.”
Afganistan, hän sanoo äänettömästi, itsekseen.
Afganistanissa maa on kuuma ja pölyinen, tuuli heittää hiekkapatsaita ilmaan ja liikuttaa matalaa kasvustoa. Saappaani jättävät maahan kevyet painaumat. Kävelen hitain askelin, vielä kymmenen metriä aidalle, jonka ulkopuolelle lähdemme vain silloin, kun olemme valmiita tappamaan. Kymmenen, kahdeksan, kuusi –
Näen lapset ennen kuin he näkevät minua. He liikkuvat aidan toisella puolella kumarassa, vilkuilevat ympärilleen, ja kun he astuvat aidanpylvään takaa esiin näen heidän säikyt kasvonsa. Mutta heidän liikkeensä keveys kertoo minulle että he ovat lapsia vasta.
Tämän maan lapset. Ajattelen heitä usein. Ajattelen heitä silloin kun etsin syitä.
Katselen heidän liikettään, he astuvat varjosta valoon ja taas takaisin. Takanani kuulen tukikohdan liput, tuuli repii ja heittää kangasta. Taivas on auringon polttama, melkein valkoinen.
Järvi on matala mutta tumma. Rannan korkea ruoho muuttuu vesikasvillisuudeksi kuin raja ei olisi ihan tarkka, kuin järvi ei osaisi päättää missä sen rantaviiva kulkee. Kartalla sen muoto on selkeä ja täsmällinen, ihmisen piirtämä. Seison polviani myöten vedessä. Varpaani vajoavat pehmeästi mutapohjaan, pinnalla lumpeet keinahtelevat kauemmaksi.
Hän kahlaa hieman lähempänä rantaa, mittailee katseellaan, katsoo ylös, alas, pysähtyy. Joskus ajattelen, että se on esitystä. Että silloinkin, kun hänellä ei ole aavistustakaan siitä miten yksityiskohdat kietoutuvat toisiinsa ja muodostavat selityksen, sittenkin hän liikehtii kuin olisi vain sekunnin päässä läpimurrosta.
Ruumis on järvessä, hän ilmoitti matkalla. Tyynesti, melkein ilottomasti.
”John”, hän sanoo ja kääntyy. En tiedä mihin katsoa. Hän ei näytä itseltään nyt kun takki, kauluspaita ja suorat housut on viikattu rantanurmelle. Hän katsoo minuun ilmeellä, joka minun on helppo tulkita huvittuneeksi. ”Tiedät varmaan, miksi kahlaat perässäni mutavellissä?”
”Tietenkin”, minä sanon. ”Etsimme ruumista.”
”Niin, hienoa. Miksi tästä järvestä?”
Kohotan hänelle kulmakarvojani.
”Varmaankin kunnioitat minua tietojesi jakamisella hetkenä minä hyvänsä.”
Hän lähtee kahlaamaan minua kohti, aloittaa laiskasti: ”Ah John. Ajattelin, että aurinkokunnan suurena ystävänä olisit jo keksinyt vastauksen.” Tumma vesi keinuu hänen edestään. ”Neptunus, murhaajamme kekseliäs salanimi, on yhdeksäs planeetta. Ja tämä tässä, Victoria-paran viimeinen leposija, on mereltä päin laskettuna yhdeksäs viktoriaaninen tekojärvi, johon Thamesin tulvavettä ohjattiin. Nyt se on jo hylätty, ja kuten näet, annettu rämettyä.”
”Ja tämä yhteys on ilmeinen, koska…?”
”John”, hän sanoo, ei enää kovin kaukana minusta. ”Neptunus on roomalaisten veden jumala. Alkujaan erityisesti makean veden, jos täsmällisiä ollaan, ja me toki olemme.”
Pudistan päätäni. ”Roomalaiset jumalat, niistä en ole väittänyt tietäväni mitään.”
Hän hymyilee, lyhyesti.
”Meidän pitää päästä syvemmälle”, hän sanoo.
Olen jo niin syvällä kuin voin ilman että ylleni jättämäni vaatteet kastuvat. Seuraavaksi on uitava. Katson häneen, hän katsoo minuun. Astun vielä syvemmälle. Ajattelen, miten ruumis ui tummassa vedessä minua vastaan, miten sen hiukset kietoutuvat käsivarsieni ympärille tai täyttävät suun. Vedän syvään henkeä.
”Tietysti me soitamme sukeltajat”, hän sanoo takaani ja kääntyy.
Rannalla hän katsoo minuun, keskittyy. Ehkä hän tarkkailee, miten juuri tämän järven vesi valuu ihmisen iholla. Ehkä hän katselee järvestä ihokarvoihini tarttuneita pieneliöitä, ehkä jotain muuta. Kohta hänen huomionsa varmasti lipeää ja lennähtää muualle, toisiin asioihin.
Hän ei käännä katsettaan.
Katselen heidän liikettään, he astuvat varjosta valoon ja taas takaisin. Takanani kuulen tukikohdan liput, tuuli repii ja heittää kangasta. Taivas on auringon polttama, melkein valkoinen. Kun keskipäivän paahde hiipuisi iltapäivän kuluessa ja tultaisiin iltaan, pimeä valahtaisi maan ylle niin kuin uni tai kuolema, viime hetkeen asti vaikeana kuvitella. Tähdet ovat täältäpäin katsottuna toiset.
Lapset huomaavat minut nyt ja syöksyvät maahan. Hetken on hiljaista (vain lippujen liike tuulessa), sitten kuulen heidän naurunsa. Astun muutaman askeleen lähemmäksi, niin että näen heidät metalliaidan takana. He makaavat hiekassa, kaksi poikaa, tuskin kolmentoista, katsovat toisiaan posket maan pölyssä ja yrittävät saada toisiaan hiljentymään. Mutta nauru purkautuu heistä silti, heidän ruumiinsa vavahtelevat sen tahtiin. Kävelen vielä lähemmäksi, armeija varisee minusta, ryhtini pehmenee, askeleeni lyhenee niin että kun olen vain muutaman metrin päässä heistä olen lähinnä ihminen. He kääntävät tummat silmänsä minuun.
Minun pitäisi tehdä hälytys, se on selvää. Mutta he nauravat kasvot hiekan tuhrimina ja katsovat minua silmiin.
Kun hän humaltuu, hänen kasvojensa hallittu ilme pehmenee niin hitaasti ettei sitä meinaa huomata. Yhtäkkiä hän hymyilee itsekseen, hänen katseensa harhailee, hänen naurunsa on tuhlailevaa, kuin hän ei ajattelisi mitään. Näin ei käy usein, hyvin harvoin hän ottaa tarjoamani oluen tai viskilasin, vielä harvemmin toisen. Vain toisinaan, kun olemme käyneet riittävän lähellä kuolemaa ja hän on oman nokkeluutensa huumaama, me avaamme viinipullon ja juomme sen.
Hän nojaa tuolinsa selkänojaan ja katsoo kattoa, ja hänen kaulansa on paljas. Katselen kaulan kaarta. Tällaisina hetkinä minun olisi noustava ja lähdettävä pois. Ystävyys välillämme on vankka ja leveä ja omalakinen, peittää alleen kaiken sen mikä voisi olla mahdollista. Mistä vitsaillaankin, kyllä, miten ihmeellistä että se mikä on vitsien ja epäilyjen aiheena on sittenkin täysin saavuttamatonta. Lasken viinilasin lattialle ja nousen lähteäkseni. Hän katselee minua ja näyttää nuoremmalta kuin on koskaan ollutkaan.
Minun pitäisi tehdä hälytys, se on selvää. Mutta he nauravat kasvot hiekan tuhrimina ja katsovat minua silmiin. He eivät pelkää minua. Uteliaisuus on kantanut heidät tänne asti, tai ehkä välinpitämättömyys kuolemasta. Ehkä kumpikin olisi halunnut kääntyä jo kauan sitten, mutta toisen päättäväiset askeleet ovat estäneet. Toinen, vähän vaaleampi, nousee ensimmäisenä seisomaan, vetää ystävänsä mukanaan ylös. He seisovat suorin selin ja katselevat minua.
Menkää, minä kuiskaan heille. Nyt äkkiä helvettiin täältä.
Vaaleampi poika sanoo jotakin, toinen tönäisee häntä, he liikahtelevat ja tönivät toisiaan ja nauravat taas. Sitten he kääntyvät ja lähtevät juoksemaan, maasto viettää loivasti alaspäin, ja samalla kun he etenevät kohti sadan metrin päässä häämöttävien setripuiden suojaa, kuulen takanani askeleita, ääniä. Löydän ryhdin ja itseni.
Kahden minuutin kuluttua setripuumetsä räjähtää. Se palaa punaisena pätsinä ja savuttaa auringonpolttaman taivaan mustaksi.
Hän on laskenut kätensä ranteelleni. On aamu, teevesi on kiehunut, pöydällä rouva Hudsonin tuomaa tuoretta leipää. Aurinko paistaa sisään keittiöön. Katselen hänen kättään ranteeni ympärillä. Ehkä hän tunnustelee pulssiani. Varmasti hän tunnustelee pulssiani. Mutta hänen silmänsä ovat tummat, sellaiset jotka harvoin hänellä näen.
”Lopullista selvyyttä ei saatu”, sanon. ”Sattumaa, ehkä. Miina joka sattui olemaan heidän reitillään. Melkein kaikki uskoivat, että räjähteet olivat heissä. Että he olivat jänistäneet tukikohdan luona ja jokin oli sitten mennyt kuitenkin vikaan. En tiedä. Heidän silmänsä… eivät he näyttäneet siltä.”
”John.” Hän suoristaa sormensa ja päästää ranteestani. ”Tätäkö sinä valvot. Niitä poikia?”
Haluan hymyillä. Haluan nauraa tämän pois, haluan unohtaa tämän, haluan leikata tämän aivoistani niin kuin hän deletoi tietoa kovalevyltään. Haluan päästä niin syvään uneen etten muista kuka olen. Haluan naida naisia ja ilmeisesti myös miehiä jotta kaikki muu edes hetkeksi hiljenisi.
Haluan että hän vie minut lähelle kuolemaa ja takaisin niin monta kertaa että unohdan.
Hän tekee niin kuin toivon. Minut melkein ammutaan, poltetaan, hukutetaan, myrkytetään. Aina hän ehtii, aina hän ratkaisee mysteerin juuri ajoissa niin että me selviämme. Otamme taksin kotikadulle, nousemme portaat, järkytys varisee yltämme ja muuttuu hilpeydeksi, yhtäkkiä olemme taas kaiken yläpuolella.
Painan asunnon oven kiinni selkäni takana. Hän on heittänyt takkinsa sohvan käsinojalle, lennähtää olohuoneen poikki, totuuden selviäminen ja oikeassa oleminen tekevät hänen liikkeistään ilmavia. Nojaan oveen, katselen häntä. Toisinaan väsyn ja päästän irti, ilman olutta tai viiniäkin minun on toisinaan katsottava hänen vartaloaan ja kasvonpiirteitään ja myönnettävä itselleni –
”John.” Hän katselee minua keittiön ovelta. Lukee minua. Sen on pakko olla hiton vaikeaa, koska en osaa tehdä sitä itsekään. Vai tietääkö itsestään sittenkin vähiten, onko kaikkea ympäröivää helpompi tulkita kuin itseään.
”Tiedätkö”, hän aloittaa, keskeyttää. Miten harvoin hän korjaa itseään. ”Vaikeinta kokonaiskuvan muodostaminen on silloin, kun itse toivoo jotakin. Kun siihen liittyy”, hän irvistää, ”tunteita.”
”Harvinaista sinulle.”
”Harvinaista mutta ei ennenkuulumatonta.” Hän puhuu seinätapeteille ja ovenkarmeille. ”Sitä joko lukee vihjeitä omien halujensa ja toiveidensa mukaisesti. Tai sitten jättää ne huomiotta juuri siksi, että pelkää oman halunsa vahvistavan ja vääristävän johtolankoja.”
Olen hiljaa. Sen verran jo tiedän elämästä, että tällaisina hetkinä minun on parempi olla hiljaa.
”Siksi en osaa enää tulkita sinua, John. En tiedä mitä pulssisi, vaatteesi, hiuksesi, katseesi sanovat.”
Hän nyökkää kuin olisi päässyt loppupäätelmään, ja ehkä hän onkin.
En tiedä mitä sanoa. Sanon: ”Siis – sinun halusi?”
Hän hymisee vastaukseksi. Matka hänen luokseen on ylittämätön, selkäni on kiinni ulko-ovessa, kaikki on sumeaa kuin olisi juuri sukeltanut rämejärveen.
”Joten”, hän sanoo sanojaan punniten. ”Sinun on kerrottava minulle. Jos… jos. Kerrot niin kuin kerroit niistä pojista.”
Setripuumetsään juosseet pojat katsoivat minua silmiin ja puhuivat minulle vierasta kieltä. Ja se riitti, sen avulla minä uskon heihin. Heidän vilpittömyyteensä. Ei aina tarvita sanoja. Aina ei voi käyttää sanoja.
”Ehkä minä vain”, aloitan, minä joka jatkuvasti korjaan itseäni. Kävelen hitain askelin häntä kohti, ryhtini pehmenee, askeleeni lyhenee, niin että kun olen vain muutaman sentin päässä hänestä olen lähinnä ihminen. ”Ehkä nyt on parasta vain… tiedäthän.”
”En”, hän sanoo, vakavana. ”Juuri sitä minä en tiedä.”
Painan huuleni hänen kaulalleen, se kaartuu kosketuksestani.
”Voit luottaa havainnointikykyysi, Sherlock”, mutisen. ”Se on oikeassa, ainahan se on.”
”Ah”, hän sanoo ja laskee kasvonsa lähemmäksi.
Hänen suutelemisensa hiljentää kaiken, hetkeksi, niin kuin melkein kuoleminen tai viulun kuunteleminen. Ja vaikka se ei poista mitään, ei leikkaa mennyttä pois, se lisää kerroksia menneen päälle. Ensin pehmeitä ja varovaisia, kohta jo tahmaisia, hikisiä. Sormieni alla hän hellittää ja huokaa.
Kerrokset kasautuvat.
