Ficin nimi: Sinistä savua
Kirjoittaja: Thelina
Fandom: True Detective (1. tuotantokausi)
Tyylilaji: Angst, haikea romance
Ikäraja: S
Paritus: Marty Hart/Rust Cohle
Yhteenveto: Tungen sytkärin taskuuni ja vedän tupakasta pitkän, värisevän henkosen.Vastuunvapautus: Kunnia kaikesta sarjaan liittyvästä kuuluu sen tekijöille.
A/N: Tätä inspiroi randomilla arvotut inpissanat
sinistä sumua (jotka tosin vaihdoin muotoon
sinistä savua) sekä tämä ihana
giffi, jonka
Lauchuo sai
Etydikirppikseltä (saatoin vähän vakoilla muidenkin etydejä omani lisäksi, kiitos ja anteeksi :'D). Kokeilin ekaa kertaa kirjoittaa Rustin näkökulmasta, se on aika vaikeaa! Kiitos kommenteista
Rosmariini ja
jossujb ♥
Sinistä savuaTakapihalla on paljon viileämpää kuin osasin odottaa. Ujutan nuhruisesta Camel-askista yhden tupakan, pujotan sen huulieni väliin ja istahdan kuluneelle penkille. Kuperran käteni tupakan suojaksi, kun kostea tuuli uhkaa puhaltaa sytkärin liekin sammuksiin. Pian savukkeen hehkuvasta päädystä nousee ohut, kitkeränhajuinen savuvana. Se näyttää pilvisessä säässä melkein sinertävältä.
Tungen sytkärin taskuuni ja vedän tupakasta pitkän, värisevän henkosen. Minun on vähän kylmä pelkässä hihattomassa paidassa, mutta en viitsi lähteä hakemaan takkia sisältä. Suljen kylmyyden mielestäni — on samantekevää, mitä ruumiini tuntee, sillä se joutuu altistumaan sään armoille vain tämän yhden savukkeen verran, yhden ohikiitävän hetken.
Kuulen takaoven saranoiden vinkaisevan hiljaa, kun Marty tulee seurakseni pihalle.
"Ruoho pitäisi taas leikata", sanon hänelle ja nyökkään kohti edessämme taipuilevaa, rikkakasvien peittämää vihertävää kaistaletta. Marty istuu viereeni karhealle penkille. Vasta nyt huomaan, että hän pitelee kädessään jotakin, joka näyttää värikkäältä postikortilta. Erotan sen kulmassa keltaisen aurinkovarjon ja palasen hiekkarantaa: ikkunan toiseen maailmaan, jossa ei ole sadetta, ei sumua eikä tuulta. Eikä surua.
"Voit lainata meiltä ruohonleikkuria. Maggie tuskin pahastuu, sillä hän ei ole kotona", Marty sanoo, ojentaen kortin minulle. Se on leimattu Floridassa - siksi siis ranta-aihe - ja takapuoli on täynnä pyöreitä, lapsekkaita kirjaimia. Allekirjoituksena on kaksi nimeä: Audrey ja Maisie.
"Hän on vienyt tytöt lomailemaan. Kahdeksi viikoksi", Marty sanoo, vilkaisten minuun.
Aistin katseessa surua ja ikävää, syyllisyyttä siitä, ettei Marty onnistunut pitämään perhettään kasassa niin, että voisi nyt olla se hyvä isä, joka vie lapsensa rannalle ja Disney Worldiin. Puhallan tupakansavua olkani yli. En osaa lohduttaa Martya tässä asiassa: hänellä sentään vielä on tyttärensä, vaikka perhe onkin hajonnut. Kahden viikon jälkeen tytöt palaisivat ruskeina ja hymyilevinä kotiin, kipuaisivat Martyn syliin kertomaan uintireissuista ja Ruususesta ja ripustaisivat pienet kätensä hänen kaulaansa niin kuin eivät olisi poissa olleetkaan.
En myöskään osaa olla pahoillani siitä, että Martyn ja Maggien hauraaksi kulunut liitto päättyi eroon, saamatta edes mahdollisuutta vahvistua jälleen ehjäksi. Se, että voin koskettaa Martya vapaasti ja hän koskettaa minua takaisin, merkitsee minulle enemmän kuin edes uskallan itselleni myöntää.
Lasken kortin viereeni penkille ja puristan Martyn polvea kevyesti vasemmalla kädelläni.
"Olen miettinyt, miten pääsemme tapauksessa eteenpäin", sanon hänelle. "Kahdessa viikossa nappaamme tappajan ja sitten sinulla on aikaa selvittää asiasi Maggien kanssa ja tavata tytöt."
Marty hymyilee. Hän laskee kätensä omani päälle ja pujottaa lämpimät sormensa sormieni lomaan.
"Rust", hän sanoo, enkä melkein pysty katsomaan häntä. "Ei minulla ole Maggien kanssa enää mitään selvitettävää. Mutta tytöt… heitä minulla on ikävä."
"Tiedän", vastaan hänelle.
Marty painautuu minua vasten penkillä, pidellen yhä kättäni. Annan hänen nojata olkaani, kun puhallan ilmaan viimeisen, sinisen savuvanan.
"Mennään sisälle, Marty", sanon hiljaa.
Nousemme penkiltä yhtä aikaa. Seuraan Martya sisälle, suljen oven jäljessäni ja kuuntelen, kuinka ensimmäiset sadepisarat osuvat kattoon yläpuolellamme.
Marty kietoo kätensä ympärilleni ja minä painan kasvoni hänen tukkaansa, enkä ajattele enää mitään.