Nimi: Välittämisestä ja muista virheistä
Kirjoittaja: Illa
Ikäraja: S
A/N: Osallistuu haasteeseen
Etydikirpputori tekstiä ennen olevalla lainauksella Anne Michaelsilta.
“We give to save ourselves. We forgive to save ourselves.”
”Teen kaikkeni pelastaakseni meidät”, sanoi äiti sinä yhtenä aamuna. Me olimme juuri kuulleet, ketkä olivat kuolleet, keitä oli pettureina keskusaukiolla teloitettu. Veljeni olivat kuunnelleet silmät pyöreinä, vaaleat hiukset vielä unen jäljiltä pörrössä. Minä olin ollut hereillä jo aiemmin, ehkä aistien aavistuksen siitä mitä olisi tulossa, siltä ainakin jälkeenpäin tuntui. Ne nimet, pettureiden, mainittiin viimeisen kerran sinä aamuna ja äiti kiharsi hiuksensa kuten joka aamu, silmissä ei välähtänyt mitään. Äiti jatkoi päiväänsä kuin mikään siitä ei olisi koskettanut meitä. Vaikka totuus oli, että valtakunta oli vihdoin tulvinut rajojensa yli, lähettänyt sotilaansa kaikkiin ilmansuuntiin, saavuttanut lopulta meidätkin. Kylässämme ei ollut tarvittu kuin muutama laukaus keskusaukiolla ja me olimme hiljaa. Me annoimme kaiken, valittamatta, itkemättä. Silmissämme ei ollut sankareita, oli vain eläviä ja kuolleita.
Me halusimme olla elävien puolella, joten me annoimme ruokamme käskettäessä. Annoimme heidän nukkua taloissamme. Annoimme heidän tulla pyhättöihimme ja repiä maalaukset alas. Kumarsimme sitä jumalaa, jota he halusivat meidän kumartavan. Ehkä me häpesimme, salaa ja yksin, mutta me kumarsimme. Ne, jotka eivät sitä kestäneet, lähtivät, joko pakotettuina tai halussaan löytää jostain oikeutta.
Äiti antoi katseensa kääntyä, kun ihmisiä vietiin pois ja minä olin tarpeeksi vanha tehdäkseni samoin. Veljeni olivat tarpeeksi vanhoja vain olemaan hiljaa. He katsoivat ja ehkä siksi he olivat vihaisia vielä myöhemminkin, vuosien päästä, kun mitään siitä ei ollut enää. En jakanut heidän vihaansa. Ethän käsitä väärin, en tarkoita, että se olisi asettanut meitä mihinkään järjestykseen. Minä vain olin äitini tytär, eikä sydämessäni silloin ollut tilaa tunteille, joilla olisi tullut muuttaa maailma.
Eräänä pitkistä illoista ovemme takana oli naapurin kiharatukkainen tyttö. Äiti ajoi hänet pois sanomatta sanaakaan. Tiesin, etten näkisi häntä enää ja minä itkin. En oikeastaan tyttöä vielä silloin, vaan itseäni, jaettuja iltoja peiton alla, lainassa olevia lettinauhoja, joita en koskaan saisi takaisin. Äiti läimäytti minua, sillä itkeminen oli välittämistä ja välittäminen petturuutta. Vain silloin minä muistan tunteneeni häivähdyksen veljieni vihasta, silloin, kun ystävistäni tuli vihollisia.
Äiti antoi veljieni vihata itseään, se piti heidät turvassa. Ehkä äiti uskoi vihan ansaitsevansakin, en tiedä, siitä ei puhuttu koskaan. Minä opin kampaamaan hiukseni korkkiruuvikiharoille, katsomaan näkemättä, syömään valittamatta mitä tahansa eteeni tuotiinkin. Ne olivat hyödyllisiä taitoja, mutta ei niitä oikeudenmukaisuuden vuoksi opeteltu.
Mutta se päättyi aikanaan, vaikka emme silloin niin uskoneetkaan. Tuli päivä, jolloin sotilaat palasivat takaisin pojiksi, hiukan eksyneiksi, vähän vähemmän uhmakkaiksi. Osa lähteneistä palasi, ei entisellään ja selässä kuolleiden kuorma, mutta palasi kuitenkin. Nostimme maalaukset takaisin ylös, jatkoimme kuten ennenkin. Veljeni janosivat muutosta eivätkä sietäneet, kun lopulta elimme rinta rinnan, tappajat ja tapettujen haamut. He lähtivät, kai rakentamaan parempaa maailmaa vihansa vimmassa ja minä jäin, sillä jonkun on aina jäätävä.
Vuosien kuluessa rajalinjat ovat murtuneet, elävistä tullut syyllisiä ja kuolleista sankareita, ei ollut enää väliä, millä puolella oli seissyt tai kaatunut. Äiti kantoi syyllisyytensä hiljaa, ei koskaan puhunut siitä, mitä oli antanut pois. Ei osannut surra, kun oli niin kauan ollut surematta. Ei maininnut nimiä, paitsi yhden kerran, hautapaikasta puhuessa. Minä kuljin hänen askeleissaan opetellen ymmärtämään, en yhtä hiljaa, mutta yhtä syyllisenä. Minä tiedän, että joskus tulee päivä, jolloin veljeni ovat löytäneet tarpeeksi vastauksia ja palaavat vaatimaan minua tilille, itseni ja äitini puolesta, sillä uskovat sellaiseen oikeuteen.
Mutta kun veljeni sitten jonain päivänä seisovat oveni takana, tivaten vastauksia siihen, mikä sinä yhtenä aamuna alkoi, minä luulen osoittavani heitä aseella, asella, jonka kanssa olen kaikki nämä vuodet nukkunut ja kysyväni heiltä:
Kuinka monta laukausta he antaisivat minun ampua ennen kuin asettaisivat poikansa aseeni eteen? Ehkä sitten he löytävät pelastuksen, jota eivät tienneet tulleensa hakemaan.
