Otsikko: Rankempaa kuin ihmissudeksi muuttuminen
Kirjoittaja: kukapa muukaan kuin itse rimpsessa
Ikäraja: S
Paritus: Remus/Tonks
Genre: drama
Vastuuvapautus: J. K. Rowling omistaa hahmot, minä vaan vähän leikin.
K/H: FF100-haasteeseen sanalla syntymä. Raskauden olematon keveys -haasteeseen myös. Kiitos Pops<3
Rankempaa kuin ihmissudeksi muuttuminen
”Molly, se tulee! Nyt!” Remus huohotti pamauttaessaan Kotikolon oven auki.
”Tullaan, tullaan. Odotas hetkinen, niin kerään tavarani.” Molly laski neuleen käsistään ja ryhtyi kaikessa rauhassa pakkaamaan kassiin yhtä sun toista tarpeellista. Remus katseli vauhkona kelloa.
”Etkö olisi voinut pakata jo vähän aikaisemmin, meillä on kiire!”
”Menivätkö lapsivedet jo? Kuinka tiheästi supistaa?” rouva Weasley kyseli rauhallisena antamatta miehen kiireen tarttua itseensä. Mies tuijotti häntä pöllämystyneenä.
”Mistä minä voin tietää, kun olen täällä kanssasi? Lähdin heti ensimmäisestä kipeästä supistuksesta.”
Molly hymyili vastaukseksi napsauttaessaan laukkunsa kiinni.
”Voi, ei meillä ole sitten vielä lainkaan kiire, mutta ei anneta hänen odottaa.”
”Iltaa Molly, keitin juuri teetä, maistuisiko kupponen?” Andromeda kysyi Mollyn ja Remuksen saavuttua Tonksien talolle.
”Kiitos, mielellään”, Molly vastasi ja istahti keittiönpöydän ääreen. Remus katseli naisesta toiseen järkyttyneenä.
”Ei nyt ole aikaa teelle! Ettekö te ymmärrä, että hän synnyttää!” mies puuskahti ja ryntäsi etsimään vaimoaan, joka saapui keittiöön toisesta suunnasta vaappuen suuren vatsansa kanssa.
”Yritin sanoa hänelle, ettei vielä ole mikään kiire, mutta eihän hän kuunnellut”, Nymphadora hymyili pyöreää vatsaansa silitellen.
”Tämä vain vähän valmistautuu. Olen kuitenkin iloinen, että tulit, Molly. En halua Pyhään Mungoon, kuten varmasti hyvin ymmärrät.”
”Tottakai, kultaseni. Autan mielelläni. Arthurkin lupasi pistäytyä jossakin vaiheessa. Kuinka voit?”
”Olosuhteisiin nähden… hyvin”, Nymphadora irvisti supistuksen kiristäessä hänen kohtunsa pinkeäksi. ”En todellakaan usko, että tämä vielä on syntymässä.”
Remus paukkasi takaisin keittiöön katsoen paheksuvasti vaimoaan.
”Mikset ollut sängyssäsi lepäämässä?”
”Ei tämä makaamalla ainakaan yhtään sen nopeammin synny. Olen raskaana, Remus, en sairas. Rauhoitu ja juo kuppi teetä, tästä voi tulla pitkä yö.”
”Tiedätkö, olen aina kuvitellut, että synnytykset ovat nopeita ja dramaattisia ja täynnä verta ja suolenpätkiä. Koen olevani jopa tylsistynyt”, Tonks tunnusti Mollylle Remuksen vetäydyttyä jo nukkumaan.
”Voivat ne toki ollakin nopeita ja dramaattisia, mutta omalla kokemuksellani sanoisin, että suuri osa synnytyksistä on odottamista. Itse ehdin neuloa lukuisia sukkia kaikkien omien synnytysteni aikana odotellessani supistusten tekevän tehtävänsä. Toin sinullekin lankaa ja puikot, jos haluat opetella.”
”Kiitos, Molly, mutta en usko, että minusta on neulojaksi. Minulla on käsi täynnä pelkkiä peukaloita.”
”Höpsis, kultaseni, kyllä kaikki voivat oppia, jos vain viitsivät opetella”, Molly vakuutteli puikot viuhuen.
”En usko nyt olevan kovin hyvä aika opetteluun, veteni menivät juuri”, Nymphadora henkäisi supistuksen lomasta.
”Hyvää huomenta!” Arthur toivotti löytäessään hermostuneesti ympäri olohuonetta ravaavan Remuksen.
”Naisväki on tosi toimissa, otaksun?”
”Kyllä, tai ei, eivät aivan vielä. Valmistautumassa kyllä, ajoivat minut pois. Olin kuulemma vain tiellä. Sanoivat ilmoittavansa sitten, jos minua kaivataan. En kyllä tiedä milloin se on, tai kaivataanko minua sinne tai haluanko edes, että minua kaivataan. En ole valmis tähän kaikkeen!”
”Istu alas ja rauhoitu hetkeksi. Jos haluat, voin kertoa sinulle salaisuuden, melko huonosti varjellun tosin. Lapsesi on kyllä syntymässä, mutta sinun ei tarvitse olla valmis isäksi, etkä oikeastaan voikaan olla. Isäksi kasvetaan, ei synnytä. Lapsesikin on kasvanut yhdeksän kuukautta ollakseen valmis syntymään ja kasvamisen ja kehittymisen lisäksi lapsen tärkeitä tehtäviä on opettaa meitä kasvamaan ja kehittymään hänen kanssaan.”
”Niin, tiedän kyllä tuon, mutta ajattelin konkreettisemmin itse tuota, tätä tapahtumaa…”
”Ah, synnytys. Tuo naisten tuskainen taival, johon miehillä ei tunnu olevan osaa eikä arpaa, mutta joka kuitenkin koskettaa myös meitä todella syvältä. Haluaako vaimosi sinut vierelleen?”
”Kyllä kai, en tiedä. Hän sanoi, että saan itse valita.”
”Voisi siis olettaa, että haluaa, koska ei erikseen kieltänyt. Haluaisitko sinä olla mukana?”
”Haluaisin, mutta en ole ikinä eläessäni pelännyt näin paljon. En halua nähdä häneen sattuvan ja seistä itse hyödyttömänä vieressä.”
”Et sinä suinkaan olisi hyödytön! Olen ollut mukana jokaisen lapseni syntymässä, ja vaikka en itse toimitukseen ole ojentanut auttavaa kättäni, niin olen ollut Mollyn tukena kannustamassa ja jakamassa ainutlaatuisinta hetkeä, minkä koskaan voi kokea. Se avuttomuuden tunne toisen kärsiessä on raastavaa, mutta lapsen ensimmäisten hetkien näkeminen on sen arvoista. Jos todella haluat mennä, mene ja kysy kuinka voit auttaa. Jo kädestä pitäminen, selän hierominen supistusten aikana tai pelkästään paikalla oleminenkin voi auttaa vaimoasi kipujen läpi.”
”Mutta entä, jos hän ei haluakaan minua sinne?”
”Molly on karjunut jokaisessa synnytyksessään, ettei halua enää ikinä olla kanssani edes samassa huoneessa, koska olen laittanut hänet kärsimään niin kamalasti, ja seuraavassa hengenvedossa pakottanut minut vannomaan, etten jätä häntä yksin. Tässä me olemme edelleen, 7 lapsen jälkeenkin pääosin sulassa sovussa.”
”…15, 16, 17, 18, 17, 16, 15, 14, 13, 12, 11, 10, 9, 8, 7, 6, 5, 4, 3, 2, 1… Se oli pidempi, ja kipeämpi”, Nymphadora voihkaisi Remuksen syleilyssä heidän laskiessaan ääneen supistuskivun nousua ja laskua.
”Se on hyvä, kultaseni. Se merkitsee, että synnytys etenee”, Molly rauhoitteli tarkastaessaan jälleen kerran veden olevan sopivan lämpöistä ja välineiden olevan paikoillaan.
”Saisinko kurkistaa missä vaiheessa olet menossa?” Remus auttoi Nymphadoran takaisin sängylle Mollyn kokeillessa sormillaan kohdunsuun tilannetta.
”Oikein hyvä, en usko, että menee enää kovinkaan kauan, ennen kuin hän on valmis syntymään.”
”En… harrasta… enää… ikinä… seksiä…” Nymphadora ärisi yhteenpurtujen hampaiden välistä koko vartalon täristessä holtittomasti samanaikaisen palelun ja hikoilun vaikutuksesta ponnistusten välissä.
”Et juuri tällä hetkellä ainakaan. Nyt, muistapas vetää syvään henkeä, koska kohta tarvitset taas voimiasi. Heeeeengitä sisään, pidätä henkeä ja työnnä, auta vauvaa syntymään. Sitten, kun olet valmis.” Tonks seisoi sängyllä polvillaan, nojaten edessään olevaan mieheensä.
”En… pysty… tähän…” Kyyneleet valuivat Nymphadoran silmistä hänen odotellessa lopen uupuneena jälleen yhtä supistusta. Remus katsoi avuttomana Mollyyn.
”Kyllä pystyt, kultaseni. Me autamme sinua ja vauvaa. Pari ponnistusta vielä ja hän on täällä. Lupaan sen. Sinä pystyt siihen, Nymphadora.”
”Älä… kutsu… minua… Nymphadoraksi!” Tonks huusi hikisten hiustensa leimahtaessa tulenpunaisiksi.
”Oikein hyvä, mutta käytä voimasi ponnistamiseen, ei huutamiseen”, Molly komensi lempeästi. Remus halasi vaimoaan tarjoten tälle kaiken tukensa seitsemännentoista ponnistuksen aikana.
”Hyvä, upeaa, juuri noin. Hän on aivan pian täällä! Pää tulee jo, tunnetko sen?” Molly kannusti Tonksin takana. Tonks ei voinut kuin nyökätä nyyhkytystensä lomassa.
”Vielä yksi, kultaseni, sitten saatte nähdä hänet. Vielä yksi. Sinä jaksat kyllä.”
Remus epäili, ettei edes hänen ulvontansa täydenkuun aikaan kuulostanut yhtä alkukantaiselta kuin hänen vaimonsa karjaisu viimeisen ponnistuksen aikana vauvan viimein luiskahtaessa kokonaisuudessaan ulos. Hän auttoi nyyhkyttävän ja tärisevän vaimonsa makaamaan Mollyn pyyhkiessä enimmät liat pontevasti itkevästä vauvasta.
”Onhan vauvalla kaikki kunnossa?” Tonks henkäisi yrittäessään kuikuilla lastaan.
”On, on. Poika tulee äitiinsä”, Molly sanoi kyynelsilmin näyttäessään vauvaa, jonka hiusten väri ailahteli sävystä toiseen.
”Onneksi”, Remus henkäisi helpotuksesta ainoan karvapeitteen ollessa vauvan päässä.
”Haluatko katkaista napanuoran, Remus?” Mies katsahti yllättyneenä Mollyyn.
”En kai minä…”
”Ei sinun ole pakko. Arthur vain aina halusi tehdä sen, joten ajattelin, että ehkä sinäkin. Ele on symbolinen, mutta täysin vapaaehtoinen.”
”Näytä miten.” Remus vastasi saatuaan vaimoltaan kannustavan käden silityksen.
”Otat vain taikasauvasi ja leikkaos”, Molly näytti heilauttaen sormea ilmassa.
”Eihän häneen satu?”
”Ei lainkaan.”
Remus heilautti sauvaansa irrottaen vauvan äidistään. Molly nosti hellästi alastoman vauvan Nymphadoran rinnalle.
”Hän on niin pieni ja niin täydellinen. Meidän pieni poikamme”, Tonks nyyhkytti. Remus ei löytänyt sanoja pojan katsellessa suoraan häneen tummilla silmillään ennen kuin hamusi rinnanpään suuhunsa.
”Kiitos, Molly.” Remus sanoi vilpittömästi.
”Olen aina valmis auttamaan, niin kuin nytkin. Emme ole aivan valmiita vielä, Tonks. Tarvitsen sinulta vielä hiukan apua, jotta saamme jälkeiset syntymään.” Remus katsoi häntä järkyttyneenä.
”Jälkeiset? Mitkä jälkeiset? Vauvahan on jo täällä!”
”Vauva onkin, mutta hänen oheismateriaalinsa eivät. Eihän istukka ja vauvan pussukan kalvot voi hänen sisällensä jäädä. Minä vedän, niin työnnä sinä. Aivan pieni ponnistus riittänee.”
”En tiennyt synnytyksen olevan ihan näin sotkuista. Olen ällöttävä”, Tonks valitti vauvan imiessä hänen rintaansa silmät autuaasti kiinni. Molly hääräili sauvaansa heilutellen mutisten tergeo ja kuuraannu -loitsuja. Remus katsoi vaimoaan, jonka kyyneleiden juovittamat kasvot punoittivat ja väriä vaihtavat hiukset pörröttivät tietämättä mihin sävyyn asettuisivat. Hän pudisti hitaasti päätään ja painoi hellän suudelman tämän otsalle.
”En ole koskaan nähnyt sinua kauniimpana.”
”Mene esittelemään poikasi mummilleen, Remus,” Nymphadora kehotti vauvan irrottaessa ahnaan otteensa rinnasta.
”Mitä jos pudotan hänet?”
”Et pudota, sinulla on hellimmät ja varmimmat kädet, jotka olen ikinä nähnyt. Hän on poikasi, et voi satuttaa häntä.”
”Saanko esitellä Edward Remus Lupinin, eli Teddyn, kuten me ajattelimme häntä kutsua”, Remus lausui juhlallisesti kantaessaan pikkuruisen käärön niin varovasti kuin suinkin pystyi tapaamaan isoäitiään. Andromeda vinkaisi nyyhkäisten saadessaan lapsenlapsensa ensi kertaa syliin.
”Hän on ihana, Remus. Näen hänessä paljon sinusta.” Remus katsahti häneen hädissään.
”Pelkkiä hyviä asioita, en raateluhampaita”, Andromeda jatkoi virnistäen niin kovin samaan tapaan tyttärensä kanssa.
”Kuinka Dora voi?”
”Väsyneesti. Hänen pitäisi levätä, mutta hän halusi tavata sinut.”
Andromeda kantoi hellästi vauvan takaisin äidilleen. Remus rojahti voipuneena olohuoneen nojatuoliin.
”Rankkaa, vai mitä?” Arthurin kysymys sai miehen säpsähtämään. Herra Weasley kantoi käsissään kahta tuliviskilasia.
”Rankempaa kuin ihmissudeksi muuttuminen.”
”Siihen en osaa ottaa kantaa”, Arthur nauroi sydämellisesti vastatessaan.
”Selvisit hienosti”, hän kehui tarjotessaan toisen lasin Remukselle.
”Selvisin, mutta pelkäsin koko ajan menettäväni heidät.”
”Niin minäkin, ystäväiseni, niin minäkin. Joka ainoalla kerralla.”
