Nimi: Jos sut saisin mulle puhumaan
Kirjoittaja: Chibi
Genre: Romance
Fandom: MCU, Civil war fix it (?) Spoilaa civil waria
Ikäraja: S
Vastuuvapaus: Hahmot tai miljöö eivät kuulu minulle, enkä saa niillä leikittelystä rahallisia tai muita hyötyjä hyvää mieltä lukuunottamatta.
A/N: Alkuvuodesta sekaannuin marvel- ficcien maailmaan. Siitä ja tämän kanssa auttamisesta kiitos Angelinalle. Nyt olen syvällä MCU:n suossa ja pääsen julkaisemaan ensimmäisen, vaikkakin lyhykäisen, Stony- ficcini. Toivottavasti tykkäätte ja kommentoitte <3
-*-
Samalla hetkellä, kun labran ovi aukesi, Tony tajusi kaiken valvomisensa kanssa unohtaneensa koodata kulkuluvat uudelleen. Labraan ei ollut aiemminkaan ollut pääsy, kuin harvoilla henkilöillä, mutta viime viikon tapahtumien jälkeen hänen oli pitänyt poistaa ne ainakin yhdeltä heistä. Tony ei edes kääntynyt nähdessään Steven heijastuksen lasiseinästä. Utuisessa heijastuksessakin kapteeni näytti väsyneeltä, nujerretulta ja kaikin puolin surkealta. Tony tiesi millaisen riskin Steve oli ottanut tullessaan tänne, mutta se ei saanut hänen oloaan paremmaksi. Steve oli pettänyt kaikki hänen odotuksensa ja pitänyt salaisuuksia, jotka hänellä olisi ollut oikeus ja kohtuus tietää, olkoonkin, että mies oli luullut suojelevansa häntä.
”Kaiken jälkeen sinulla on otsaa tulla tänne”, Tony huokaisi ja laski katseensa miehen heijastuksesta takaisin työhönsä, vaikkei pystynyt keskittymään siihen enää ollenkaan. Iron Manin puku oli kärsinyt kahden supersotilaan käsittelystä enemmän, kuin hän halusi myöntää, ja näytti siltä, ettei puku ollut enää pelastettavissa sellaisenaan. Hänen pitäisi tehdä uusi ja se vaatisi järjettömän määrän työtunteja, valvomista ja kofeiinia.
”Jos vain kuuntelisit”, Steve aloitti, mutta ei ehtinyt puhua loppuun, kun Tony kääntyi häntä kohti samalla heittäen yhden pöydälle kerääntyneistä kahvikupeista palasiksi takaseinään. Steve halusi uskoa Tonyn heittäneen tahallaan ohi, mutta miehen huono tähtäys saattoi johtua myös pitkästä valvomisesta, josta parransänki ja mustat silmänaluset tinkimättömästi kertoivat.
”Sinä et voi sanoa mitään, mikä saisi minut antamaan anteeksi”, Tonyn äänessä kuului raivo, mutta silmistä paistoi puhdas epätoivo. Hän oli lukenut Steven kirjeen kymmeniä kertoja, mutta ei pystynyt päästämään irti petetyksi tulemisen tunteesta. Hän halusi antaa Stevelle anteeksi ja kaiken palaavan normaaliksi, mutta mikään anteeksipyyntö maailmassa ei korvaisi kaikkea tapahtunutta. Hän olisi vielä voinut ymmärtää sen, että Steve oli asettunut sopimuksessa häntä vastaan ja puolustanut Barnesia aivopesuun vedoten, mutta hänen vanhemmistaan valehtelu oli mennyt liian pitkälle.
Tony hengästyi pelkästä tunteiden purkauksesta. Hänen kätensä tärisivät paniikkikohtausta enteillen ja juuri nyt Steve oli viimeinen henkilö, jonka hän halusi olevan paikalla kohtauksen alkaessa.
”Häivy silmistäni Rogers”, Tony sanoi ääni väristen kääntyen takaisin työpöydän ääreen. Hän puristi pöydän reunaa rystyset valkoisena ja yritti keskittyä hengittämään sykkeen noustessa ja puristavan tunteen kiristäessä rintaa. Toinen käsi pyyhkäisi kaksi kahvikuppia alas pöydältä tasapainon hapuillessa ja Tony tajusi Steven päättäneen jättää noudattamatta hänen käskyään poistua. Niin odotettavissa, kuin se olikin ollut, hän ei kaivannut Kapteenin jääräpäisyyttä juuri nyt. Tony kääntyi takaisin Steveä kohti ja irrotti otteensa pöydän reunasta, tajuten sen välittömästi virheeksi.
”Minä käskin sinun häipyä”, mies sai sanottua pinnallisten henkäystensä välistä ennen jalkojen pettämistä. Tony putosi lattialle jääden nojaamaan työpöydän jalkaan. Steve kyykistyi miehen viereen ja kuin täysin aiempia sanojaan vastaan Tony tarttui melkein repien miehen paidan rinnuksista. Tony nojautui eteenpäin samalla vetäen Steven lähemmäs. Siniset silmät tuijottivat ruskeisiin heidän välissään ollessa vain muutamia senttejä.
”Häivy!” Tony henkäisi rikkomatta katsekontaktia hetkeksikään. Hän tiedosti epätoivoisen tilansa, johon Steve oli hänet saattanut. Hän oli haavoittuvaisimmillaan ja, toisin kuin viime kerralla, Steven läsnäolo ei helpottanut, vaan pahensi tilannetta. Jokainen katse, jonka hän mieheen loi, sai Helmut Zemon näyttämän videon välähtelemään hänen mielessään.
Steve nojautui lähemmäs Tonya ja kaikkia juuri kuulemiaan kieltoja vastaan painoi huulensa tämän omille. Suudelma oli melkein väkivaltainen, mutta pakotti Tonyn hengittämään nenän kautta ja rauhoittumaan. Pian Steve tunsi Tonyn pihtiotteen helpottavan paitansa rinnuksista ja käsien kiertyvän ympärilleen. Tonyn hengitys rauhoittui ja suudelman väkivaltaisuus vaihtui nälkäisyydeksi, kuin he yrittäisivät ottaa takaisin kaiken sen, mitä olivat riidellessään menettäneet ja vielä menettäisivät, kun Steven olisi lähdettävä.
”Jäätkö yöksi?” Tony kysyi vetäytyessään kauemmas suudelmasta katse alas painettuna ja avaamatta silmiään, kuin peläten kohdata toisen katse. Steve painoi otsansa Tonyn otsaa vasten. Hän tiesi, ettei voisi jäädä ja ajaisi niin tehdessään Tonynkin vaaraan. Silti hän vastasi myöntävästi.
”Minun on lähdettävä aamunkoitteessa”, Steve sanoi ja painoi suudelman toisen otsalle. Tony vei kätensä Steven niskaan ja veti tämän uuteen suudelmaan. Juuri nyt hän halusi unohtaa taistelut, salaisuudet ja petokset edes huomiseen aamunkoittoon asti.
-*-