Nimi: Pahan tarhaajat
Kirjoittaja: Sielulintu
Ikäraja: S
Genre: Scifi
Pahan tarhaajat
Tuuli pöllytti Błędówin aavikon hiekkaa, ja auton renkaat saivat pölypilvet kohoamaan entistä korkeammalle. Syvään huokaisten Dimitri Kwiatkowski ajatteli, miltä vasta pesty auto näyttäisikään työpäivän jälkeen. Oliko tarhat ollut sijoitettava kaikista maailman paikoista juuri tänne? Eikö joku vähän vehreämpi ja mieltä ylentävämpi ympäristö olisi ollut paikallaan?
Henkilökortti, sormenjälki, iiristen skannaus, turvatoimia riitti. Synkän huvittuneena Dimitri ei voinut olla miettimättä, kuinka paljon kallista työaikaa tuhrautui aamuin sekä illoin pelkästään hänen henkilöllisyytensä ja kulkuoikeuksiensa varmistamiseen. Eipä se häneltä ollut pois, mutta palkanmaksajia taatusti kismitti. Hänen tuntipalkkansa oli kohonnut nopeammin kuin turistien määrä Sleesiassa, ja se oli jo paljon se.
Dimitrille itselleenkin hiukan epäselvien työnantajien murheet eivät kuitenkaan turvallisuushenkilökuntaa näyttäneet kiinnostavan. He kyselivät tunnollisesti läpi saman pitkän listan, jonka he kaikki, niin tarhaajat kuin vartijatkin, osasivat ulkoa miten päin hyvänsä.
”Ja mitenkäs se työnimike kuului?”
”Kakkosluokan tarhaaja”; Dimitri haukotteli.
”Kwiatkowski, kunnollinen vastaus. En minä tähän voi kirjoittaa mitään mistään kakkosluokista, ja sinä tiedät sen kirotun hyvin.”
”Toisen luokan tutkimuskohteiden kerääjä, alias pirunpiirittäjä”, Dimitri tuhahti ja sai vartijan pyöräyttämään silmiään. ”Ateisti, niin kuin kaikki täällä”, hän jatkoi nähdessään seuraavan kysymyksen tekevän tuloaan.
Ehkä hän voisikin tästä lähtien lyhentää kaikkien kärsimyksiä ja vain ladella ulkomuistista vastaukset yhtenä litaniana, tai mikä parempaa, äänittää ne ja antaa puhelimensa puhua puolestaan.
Kun hän lopulta pääsi kunnolla sisään työpaikalleen, hallit ja piikkilangoin aidatut sisäpihat olivat jo täynnään sinne tänne juoksentelevaa väkeä. Kaikilla näytti olevan suorastaan tulenpalava kiire, eikä Dimitri sitä ihmetellyt. Ulkomaailma, jona hän oli alkanut ajatella kaikkea Błędówin ulkopuolista, vaati selityksiä. Niitä ei voitu antaa, ellei ollut tietoja, ja tietoja saadakseen täytyi olla jotakin, mitä tutkia. Totta puhuen hän ei ollut varma, mihin sellaista määrää omituisia olentoja tarvittiin, mutta ilmeisesti se liittyi jotenkin tutkimusten luotettavuuteen. Ei kuulemma voitu vetää johtopäätöksiä parin pikkupirun perusteella, vaan tulokset vahvistamaan niitä tarvittiin lukemattomia.
”Kwiatkowski, hyvä kun tulit. Pomolla on asiaa”; huikkasi puolituttu nuori nainen ohitse kiiruhtaessaan.
”Hienoa”, Dimitri vastasi, mutta toisen selkä loittoni jo hyvää vauhtia.
Pomo, kuten häntä yleisesti tarhaajien kesken kutsuttiin, oli keski-iän loppupuolelle kallistuva, hyvää vauhtia kaljuuntuva mies, jonka paksusankaisten silmälasien takana välähtelivät kiivaat ja kärsimättömät silmät.
”Olet myöhässä”, pomo tervehti ensisanoikseen ja tempaisi oven kiinni miltei sillä Dimitrin kantapäille osuen. ”Minulla on sinulle töitä, ja vaadin, että hoidat sen saman tien. Saat unohtaa ne Varsovan pirut ja demoniharjoittelun.”
”Mutta siirtyminen ensimmäiseen luokkaan...”
”Sillä ei ole nyt mikään kiire. Tällä puolestaan on. Krakovassa nähtiin pikkupiru.”
”Niinhän niitä on nähty kaikkialla siitä asti, kun tämä alkoi. Harhaluuloja ne vain ovat. Ei niitä näe, ennen kuin ne on saatu kiinni”, Dimitri puuskahti.
Oliko pomo käskenyt hänet tänne vain kuuntelemaan jälleen uusia tarinoita, joita ihmiset viljelivät, osa innoissaan, osa kauhuissaan. Hän halusi ylennyksensä, ja ennen kuin sen saaminen oli mahdollista, hänen oli tutustuttava demonien nappaamiseen edistyneemmän kollegansa kanssa. Ei hänellä tällaiseen olisi ollut aikaa.
”Katso”, pomo ärähti ja pyöräytti kovakouraisesti ympäri pöydällä nököttävän kannettavan tietokoneen. ”Tuo napattiin parikymmentä minuuttia sitten, ja arvaat varmaan, että tuota ovat levittäneet kaikki tämän maailman uutistoimistot sen minkä ovat ehtineet.
”Tavallisella kamerallako?” Dimitri ähkäisi silmiään uskomatta.
”Kyllä vain.”
”Miten se näkyy? Miten se on mahdollista?”
”Mistä minä tietäisin. Sinä saat ottaa sen kiinni ja sitten otetaan selvää, mikä se tuollainen kummajainen on. Eivät ne muut sentään tuolla tavalla hämminkiä aiheuta. Saisi kyllä tuokin minun puolestani pysyä piilossa.”
”Mistä tuo on otettu?” Dimitri tiedusteli äkkiä paljon enemmän hereillä kuin vielä hetki sitten.
”Krakovasta. Etkö sinä kuuntele? Sinnehän minä sinua tässä paraikaa lähetän”, pomo ilmoitti ja kohensi lasiensa asentoa. ”Siellä on jo nyt täysi sekasorto käynnissä. Voit vain kuvitella. Turisteja koko maa täynnä, ja sitten täällä nähdään tuollainen. Siellä on sakkia, jotka ovat vakuuttuneita, että nyt on maailmanloppu ovella. En kiistä, etteikö tämä olisi melko häkellyttävää, mutta taivaan vallat sentään, eiväthän ne ole mitään pahaa aiheuttaneet.”
Dimitri nyökkäsi.
”Siitä asti, kun Paholainen jäi kiinni, on ollut ainakin poliiseilla töitä väkijoukkojen rauhoittamisen saralla. Ainakin yksi ammatti, jossa eivät tällä hetkellä lomautukset uhkaa”, Dimitri tuhahti.
Sille oli syynsä, miksei tarhaajiksi otettu kuin vannoutuneita ateisteja. Oli kaikkien kannalta turvallisinta, ettei pelko yliluonnollisesta päässyt sotkemaan työtä. Vaikka vastikään havaitut otukset olivatkin saaneet epävirallisia titteleitä kokonsa ja ominaisuuksiensa mukaan, ei ilkiöitä, pikkupiruja, piruja ja demoneita silti tarhaajien keskuudessa pidetty tuomiopäivän tai maailmanlopun airuina.
Kukaan ei tiennyt mitä ne olivat, vaikka teorioita tarhauslaitoksella kuuli enemmän kuin jaksoi muistaakaan. Siihenastisista suurinta suosiota oli nauttinut hypoteesi, jonka mukaan Paholainen ja sen neljään luokkaan jaetut lajitoverit koostuivat pimeästä aineesta. Sitä oli paha kenenkään mennä suoralta kädeltä kiistämään ottaen huomioon, ettei kukaan tuntunut kyseisestä antiaineesta mitään tietävän.
”Olisi tämä maailma helpommalla päässyt, jos Paholainen olisi ymmärtänyt pysyä etäällä hiukkaskiihdyttimestä”, pomo huokaisi ja Dimitri oli hänen kanssaan ehdottoman yksimielinen.
Kun Dimitri paria ruuhkantäyteistä tuntia myöhemmin joutui jättämään kulkuneuvonsa kerrassaan naurettavan kauas pikkupirun kuvauspaikasta, hän oli keksinyt jo toisen ammattikunnan, joka taatusti nautti sillä hetkellä ylellisen varmasta menestyksestä. Hän olisi voinut lyödä vaikka koko seuraavan vuoden palkkansa verran vetoa, että joka ainut hotelli, motelli ja vuokrattava majapaikka olivat ääriään myöten täynnä sadan kilometrin säteellä.
Jos tätä vauhtia jatkuisi, Puolan valtio saisi pian julistaa turismin johtavaksi elinkeinokseen. Synkkä naurahdus pyrki Dimitrin huulille hänen kuvitellessaan uutisotsikoita, jotka julistaisivat hilpeästi taloussivuilla valtion elinkeinorakenteen äkillisestä heilahduksesta.
Kiitos vain, Paholainen, tästäkin hyvästä, hän tuumi ja lisäsi saman tien mielessään oudon olennon kontolle senkin, kuinka pitkään hän joutuisi tarpomaan täysien parkkipaikkojen ja tungoksen täyttämien katujen viidakossa, ennen kuin edes saisi tilaisuuden hoitaa työnsä.
Mittauslaite, jonka tehtävänä oli kertoa kantajalleen vastikään paljastuneiden otusten läheisyydestä, alkoi osoittaa merkkejä siitä, ettei Dimitri ollut turhaan uhmannut sinne tänne hyökyviä ihmismassoja. Numerot pienellä valaistulla näytöllä kohosivat jatkuvasti kielien aktiivisuudesta, jonka lähistöllä oleileva olento aiheutti. Rehellisyyden nimissä hän ei ollut aivan varma, mitä kummaa laite ilmasta mittasi, mutta väliäkö tuolla. Kunhan hänen esimiehensä eivät tietäisi hänen vajavaisesta kiinnostuksestaan fysiikan ihmeellisyyksiin, kaikki olisi oikein hyvin. Mittarin tehtävä oli tietää, mitä sen kuului tutkia, ei hänen.
”Pois tieltä. Tämä on virallinen lähetys.”
Dimitri käännähti kannoillaan ja paikansi pian kiukkuisen äänen haltijan. Ankean asialliseen jakkuun pukeutunut nainen heilutteli suurieleisesti televisiokameraa ja käytti surutta kyynärpäitään raivatakseen tilaa itselleen ja korkealla pitelemälleen kuvauslaitteelle.
Sitten toimittaja kuitenkin iski silmänsä mittariin Dimitrin käsissä ja jo valmiiksi äkämystynyt ilme muuttui suorastaan murhanhimoiseksi.
”Ymmärrän, että tahdot saada hyvää kuvaa, mutta voisitko ystävällisesti olla tarkoituksella estämättä minua suorittamasta työtäni ja väistyä edestäni?”
Hetken Dimitri vain tuijotti kireäilmeistä toimittajaa kuin sinä aamuna havaittua pikkupirua konsanaan. Sitten hänellä välähti. Mittari, joka edelleen vaati hänen huomiotaan korkeilla aktiivisuuslukemillaan, oli naamioitu erittäin hyvin muistuttamaan tavallista, usein media-alan työntekijöiden käyttämää kameraa. Jos kaikki olisivat tajunneet hänen työskentelevän tarunhohtoisella tarhalla, ei itse työstä olisi tullut yhtään mitään. Siitä olisivat sadat innokkaat kyselijät pitäneet huolen.
”Anteeksi, olen siviili vain”, hän kiiruhti selittämään ja teki suosiolla tilaa virkaintoiselle uutiskuvaajalle.
Nainen mulkaisi hänen suuntaansa kuin petosta epäillen, mutta purjehti sitten kaikeksi onneksi matkoihinsa ilmeisesti mehukkaiden otosten toivossa.
Se hyvä puoli eriskummallisissa olennoissa oli, etteivät ne liikkuneet kovin ripeästi. Yleensä sieppaajilla oli hyvin aikaa ottaa ne kiinni ja jopa hakea lisää häkkejä, jos niitä satuttiin tarvitsemaan. Silti Dimitri piti kiirettä suunnatessaan kohti paikkaa, johon mittarin kohoavat lukemat häntä ystävällisesti johdattivat. Keskittyminen laitteen antamaan informaatioon ei kuitenkaan estänyt häntä huomioimasta myös ympäristöään.
Lähistöllä vanhahko naine teki hartaan näköisenä ristinmerkkiä yhä uudelleen ja uudelleen, kirkasvärisiin vaatteisiin pukeutunut paljasjalkainen saarnaaja jakeli paksuja lehtisiä ja joukko intialaisiin perinneasuihin pukeutuneita miehiä hymisi jotakin mantralta kuulostavaa. Tuntui kuin koko maa, erityisesti Błędówin alue, olisi äkisti muuttunut jonkinlaiseksi kielten, kansallisuuksien ja kulttuurien rajat ylittäväksi pyhiinvaelluskohteeksi. Toisaalta ehkäpä kyseessä oli pikemminkin eräänlainen tuomionvaellus ottaen huomioon, että valtaosa yliluonnollisiin selityksiin uskovista tuntui pitävän Paholaista alempine lajitovereineen lähestyvän tuhon enteenä.
Mittari värähti Dimitrin kourassa ja ilmoitti siten kohteen olevan hyvin likellä. Tarkkaavaisuuttaan terästäen hän jätti laitteen riippumaan kaulalleen narunsa varaan saadakseen molemmat kädet käyttöönsä. Ripeästi hän kaivoi välinelaukustaan esiin sylinterin muotoisen metallipurkin, joka oli saanut tarhaajilta tittelikseen häkin. Virallinen termi taisi olla väliaikainen kuljetussäiliö, mutta kieltämättä häkissä oli enemmän hohtoa. Toivoen sydämestään, ettei kukaan kiihkomielinen tai tiedonjanoinen sielu panisi häntä ja hänen toimiaan merkille, Dimitri avasi sylinterin kannen. Sen tehtyään hän napsautti kytkintä häkin pohjan ulkopinnalla ja jäi odottamaan.
Hän pikemminkin tunsi kuin kuuli vaimean hurinan, jonka kiihtyvällä tahdilla liikehtivät sähkömagneettiset osaset häkin sisässä saivat aikaan. Kokemuksesta hän tiesi, että veisi hetken, ennen kuin kenttä kasvaisi kyllin voimakkaaksi ja leviäisi niin laajalle alueelle, että se saisi hämmennystä aiheuttaneen olion otteeseensa. Häkit oli kehitelty kiireellisellä aikataululla, eikä niiden toimintaperiaatetta ollut katsottu tarpeelliseksi selittää tarhaajille kovin yksityiskohtaisesti. Käytännön työ oli kuitenkin näyttänyt toteen lukuisia kertoja vekottimen kykenevän hoitamaan työnsä.
Tuttu sähköinen tuntemus sai Dimitrin ihon kihelmöimään. Hän vilkaisi ympärilleen, mutta kaikeksi onneksi kukaan lähistöllä tungeksivista ei näyttänyt reagoivan vahvuutensa huippua saavuttavaan kenttään. Kiivaimmilleen yltynyt värisevä humina sai hänen häkkiä pitelevät sormensa tuntumaan omituisen turrilta, ja jälleen kerran hänen mieleensä juolahti, millaisia terveysvaikutuksia nopealla aikataululla käyttöön otetut ja heikosti testatut välineet mahtoivat käyttäjilleen aiheuttaa.
Epämääräinen levottomuus kammottavista sairauksista kuitenkin hiipui, kun automaattisesti sulkeutumaan ohjelmoitu häkki napsautti kantensa kiinni. Kummallinen värinä laantui, ja pian sylinteri oli jälleen pelkkä eloton metallinkappale hänen käsissään. Nyt kuitenkin sen sisässä oli jotakin, mitä siellä ei vielä äsken ollut ollut. Tyytyväisenä ja oudon helpottuneena Dimitri tunki häkin takaisin välinelaukkuunsa ja sulki lukon huolellisesti. Omituista, kuinka rauhoittavaa oli tuntea luotettavan teräslukon vakuuttava loksahdus sen sulkiessa häkin sisältöineen turvaan.
Tämä oli pikkupiru, kolmannen luokan olento, eikä hän ollut jännittänyt sellaisten sieppaamista enää viikkoihin. Niistä oli harvemmin haastetta toisin kuin tarhaajien demoneiksi ja piruiksi kutsumista ensimmäisen ja toisen luokan kiusankappaleista. Ne saattoivat toisinaan vastustaa häkin imevää kenttää kauankin toisin kuin heikommat ilkiöt ja pikkupirut. Silti Dimitri tunsi olonsa eriskummallisen vapautuneeksi ja voitonriemuiseksi, ikään kuin kyseessä olisi ollut suurikin saavutus.
”Hyvää työtä, Kwiatkowski”, pomo kehui hänen toimitettuaan häkin sisältöineen niitä käsittelemään palkatuille tarhaajille.
Mies oli kutsunut hänet jälleen karuun toimistoonsa, tällä kertaa kiittääkseen ja kyselläkseen maailmaa kuohuttaneen otuksen sieppaamisesta.
”Ilmenikö mitään epätavallista?”
”Ei. Samaa kauraa kuin ne kaikki muutkin. Ainoa ero tavalliseen oli, että sain juosta puoli päivää, ennen kuin pääsin hoitelemaan sen. Et usko, mikä maailmannapa Krakovasta on tullut yhdessä päivässä. Ihan kuin kaikki uskoisivat sieltä löytyvän sekä vastauksen elämän tarkoituksesta että avaimet ikuiseen elämään.”
”Niinhän monet kuvittelevatkin”, Dimitriä vastapäätä istuva mies naurahti ironiseen sävyyn ja peitti haukotuksensa kädellään.
Dimitri ymmärsi tahattoman vihjeen ja nousi lähteäkseen.
”Odota vielä hetki”, pomon ääni pysäytti hänet. ”Ole ystävällinen ja käy vielä tarkistamassa, että sen kanssa on kaikki hyvin. Minulla on kädet ja jalatkin täynnä työtä tälle illalle, enkä halua, että niin arvokkaan tutkimuskohteen kanssa tunaroidaan. Olet yksi luotettavimmista tarhaajistamme, Kwiatkowski. Luotan, että tarkistat asioiden olevan hallussa.”
”Selvä, teen sen”, Dimitri vastasi kätkien huolellisesti työlääntyneen nuotin, joka yritti hiipiä hänen ääneensä.
Tosiasiassa hän olisi voinut helposti nimetä sadoittain asioita, joita olisi tehnyt mieluummin kuin jäänyt työpaikalle jo ennestään kaksitoistatuntisen työpäivän päättymisen jälkeen. Hänen esimiehensä tuntui kuitenkin aavistavan kätketyt mietteet, sillä hän lisäsi Dimitrin jo avatessa ovea:
”Ai niin, saat ylennyksen. Kirjaan tietoihisi, että olet saavuttanut ensimmäisen luokan pätevyyden. Pistän samalla Lewandowskille menemään tiedon, ettei hänen enää tarvitse jatkaa perehdytystäsi.”
Tieto siitä, että hän oli ilman asiaankuuluvaa harjoitusaikaa saanut osakseen tarhureille myönnettävistä tunnustuksista korkeimman, riitti lievittämään vain vähän Dimitrin ärtyisää mielialaa. Hän oli toki tyytyväinen vältyttyään vielä kolmen viikon kipittämiseltä ensimmäisen luokan tutkimuskohteita sieppaavan kollegansa kannoilla, mutta ajatus Błędówin hiekkatasangon ulkopuolella kutsuvasta asunnosta sai vielä odottavat velvollisuudet tuntumaan myrkyn nielemiseltä.
Tarhojen sisimmät osat oli järjestelty neljäksi sisäkkäiseksi piiriksi, joiden turvallisuusluokitus kohosi keskustaan päin mentäessä. Pääosin kehät jakautuivat säntillisesti neljän luokan mukaan ilkiöiden asuttaessa ulointa kehää ja demonien majaillessa piireistä sisimmällä. Joitakin poikkeuksia kuitenkin oli. Joka tapauksessa Dimitri tunsi leukansa kirjaimellisesti loksahtavan auki tajutessaan, että hänen päivällä pyydystävänsä olento oli saanut paikan demonikehän keskeltä.
Siellä pidettiin Paholaista, koko touhun alulle pannutta otusta, jota hän ei henkilökohtaisesti ollut nähnyt kuin parissa hassussa kuvassa. Mikä maailmassa oli saanut sijoittelusta vastaavat tarhaajat asettamaan hänen tuomansa pikkupirun sen olennon kanssa samaan turvallisuuskategoriaan. Jo yksin ilkiöiden kehän suojaus oli niin tehokas, ettei sinne murtautuminen ollut käytännöllisesti katsoen kenenkään mahdollisuuksien rajoissa. Niin vain kolmannen luokan tavanomainen tutkimuskohde oli päätetty sujauttaa Paholaisen seuraan.
Dimitri tunsi kylmien väreiden hiipivän selkäpiitään ylös ja alas. Hänen kävi miltei sääliksi pientä olentoa. Joutua nyt viettämään ties kuinka pitkä aika sen hirvityksen vieressä vailla tietoakaan poispääsystä. Sitten hän muisti joutuvansa käymään henkilökohtaisesti tarkistamassa, että kaikki oli vastikään siepatun pikkupirun kanssa niin kuin pitikin. Hänen pitäisi kohdata tuo olento, itse Paholainen, joka sai epämukavan tunteen aikaan jo kuvassakin.
”Kai sinulla on kotona jotakin vettä vahvempaa?” tiedusteli epätavallisen kalpean ja rasittuneen näköinen työtoveri Dimitrin läpäistyä jälleen muutamia turvallisuutta takaavista porteista.
Nainen puristi kädessään työsalkkuaan ja näytti ehdottomasti siltä, että oli aikeissa suunnata ulos koko laitoksesta heti, kun saisi siihen tilaisuuden.
”Saattaa olla. Mikä siellä nyt noin pahasti on vinossa?”
”Ei kai mikään”, nainen vastasi otsa muusta kertovassa kurtussa. ”En vain halua enää ikinä kuulla siltä sanaakaan...”
Dimitri kohotti kulmiaan ja tunsi kysymysmerkkiparven kerääntyvän päänsä ympärille.
”Miltä sanaakaan?”
”Etköhän sinä sen pian huomaa”, oli ainoa vastaus, mitä hänelle suotiin.
Mieli pahoja aavistuksia pulputen Dimitri katsoi loittonevan kollegansa perään. Sitten hän ryhdistäytyi. Muita vaihtoehtoja ei ollut kuin tarttua tehtävään ja mennä tarkastamaan tilanne.
Sisimmän piirin sisään jäävä halli ei ollut kooltaan mitään verrattuna moniin suunnattoman rakennuskompleksin tiloista. Siitä huolimatta vähintäänkin kahdensadan neliömetrin tilan ei olisi kuulunut saada aikaan minkäänlaisia ahtaan paikan kammon oireita. Dimitri ei milloinkaan ollut kärsinyt sellaisista tuntemuksista, mutta raskaan teräsoven jymähdys hänen takanaan lähetti puhtaan kauhun kiirimään jokaiseen soluun. Silkalla tahdonvoimalla hän rentoutti alkukantaiseen pakenemisreaktioon jännittyneet lihaksensa ja hengitti syvään useita kertoja. Sitten hän kohotti katseensa harmaasta lattiasta.
Suurinta osaa tilasta hallitsi valtaisaa lintuhäkkiä muistuttava tekele. Toisin kuin helposti mukana kulkevat metallisylinterit, joita ammattislangissa häkeiksi kutsuttiin, tämä rakennelma tosiaan muistutti häkkiä. Teräskalterit ympäröivät ohuempaa metalliverkkoa, ja kaiken ympärillä kulki sähkövirtaa humiseva aita. Lisäksi sekä kaltereita että verkkoa vahvistamaan oli lisätty jotakin kirkkaassa valaistuksessa häkellyttävästi kimmeltävää materiaalia, jota Dimitrillä ei ollut toivoakaan tunnistaa. Oli mitä oli, hän tosiaan toivoi mystisen aineen pitävän häkin sisään vangitun olennon tiiviisti lukkojen takana.
Hitaasti hän pakottautui siirtämään katseensa itse häkistä sen sisältöön. Hetkeen hän ei erottanut mitään, ja kammottavat mielikuvat irralleen päässeestä Paholaisesta täyttivät salaman nopeudella hänen mielensä. Sitten aivan häkin peräseinällä liikahti varjo, joka tummeni ja siirtyi keskemmälle Dimitrin tarkkaillessa kykenemättä edes silmiään räpäyttämään.
Hän oli kuullut Paholaisen pystyvän vaihtamaan hahmoaan, mutta oli silti häkellyttävää nähdä omin silmin sen tapahtuvan. Hetken olento värjyi sellaisena kuin Dimitri oli sen kuvista oppinut tuntemaan; Hiukan kyyrynä, lähes kolmimetrisenä hahmona, joka muistutti erehdyttävästi sekoitusta kaikista niistä myyttisistä olennoista, joita ihmiset eri puolilla maailmaa olivat pitäneet pahuuden symbolina. Tupsupäinen häntä kiertyi olennon vääntyneiden länkisäärten ympärille. Toinen jaloista päättyi sorkkaan, toinen kavioon, ja etäisesti vuohen naamaa muistuttavien kasvojen huomiota herättävin piirre oli keskeltä otsaa tuijottava ainokainen silmä. Raollaan olevasta suusta pilkisti käärmemäinen kieli.
Dimitri tuijotti kuin lumoutuneena hirviömäistä näkyä, muttei ehtinyt päättää aiheuttiko olion ulkomuoto enemmän kuvotusta vai kauhua, kun otuksen ääriviivat alkoivat jälleen sumeta.
”Se nauttii tuosta. Sillä on kyky tietää, mikä saa kenetkin pois tasapainosta, etkä sinä ole tyyppiä, jota klassinen kuvasto järkyttää.”
Dimitri oli kompastua omiin jalkoihinsa kiepahtaessaan ympäri sydän kurkussa takoen. Hän pälyili villisti ympäri hallin koruttomia seiniä löytämättä kuitenkaan äänen lähdettä.
”Täällä”, ääni auttoi.
Pieneen tilaan valtavan häkin ja hallin sivuseinän väliin oli kiilattu pienoisversio Paholaista kahlitsevasta häkistä. Sen pohjalla istui jalat ristissä olento, jonka Dimitri tunnisti vaivattomasti pikkupiruksi, kolmannen luokan otukseksi. Tässä olennossa oli kuitenkin jotakin erilaista. Se tuntui olevan piirteiltään muita kaltaisiaan selkeämpi ja tarkkarajaisempi, ja mikä hätkähdyttävintä, sen silmät erottuivat tummina ja miltei inhimillisinä pienistä kasvoista. Lisäksi sillä oli katse, joka kertoi siitä, että otus tiedosti itsensä ja tilanteen pienintäkin yksityiskohtaa myöten.
”Sinä puhut.”
”Oikein nokkelaa, Kwiatkowski. Minä tosiaan puhun.”
”Mutta kuinka sinä?”
Dimitri ei kyennyt muotoilemaan järjellistä kysymystä. Hän ei ollut edes varma, mitä halusi sillä hetkellä eniten saada selville. Kaiken muun rinnalla se, että olento tunsi hänet nimeltä, ei saanut aikaan kuin pienen uteliaisuuden pistoksen.
”Hän”, pikkupiru viittasi kohti uutta muotoa hakevaa Paholaista, ”on liian kaikkea puhuakseen sinulle. Minä sen sijaan en ole yhtä suuri, enkä tarkoita vain kokoa, joka sekin on hyvin suhteellinen käsite.”
Dimitri toljotti. Oli kyllin käsittämätöntä, että tähän saakka itsepintaisen persoonattomat ja elottomilta vaikuttavat olennot paljastivat yhtäkkiä kykynsä ajatteluun. Sen lisäksi tämä kolmannen luokan kiusankappale osoitti myös pystyvänsä syvällisiin sanoihin, joiden merkityksestä Dimitrillä ei ollut tietoakaan.
”Mikä sinä olet?”
Koko maailmaa jo hyvän aikaa askarruttanut kysymys leijaili ilmassa hänen ja kahden kummajaisen keskellä.
”Mikä itse olet? Minä olen yksi meistä, yksi, joka on nyt erillään hänestä.”
Pikkupiru nytkäytti päätään kohti Paholaista ja huokaisi syvään.
”En ole varma, pitääkö hän erillisyydestäni vai ei.”
Dimitri ei osannut selittää edes itselleen, miksi antautui keskustelemaan oudon tutkimuskohteen kanssa. Ajoittain hän oli lähes vakuuttunut kuvittelevansa kaiken. Ehkä pitkät työpäivät ja sitäkin niukemmat lomat olivat viimein ajaneet hänet jaksamisensa rajoille. Ehkä maailman seuratuimmassa ja kaikkien valtioiden rahoittamassa tutkimuslaitoksessa työskentely oli ylittänyt hänen rautaisen stressinsietokykynsä. Todelliselta tilanne kuitenkin vaikutti. Pikkupiru tuntui aistivan hänen mietteensä. Dimitri vannoi, että olento olisi nauranut, jos se olisi ollut vähääkään inhimillisempi.
”Onko Paholainen todella sitä, mitä monet uskovat?” hän huomasi kysyvänsä, vaikka olikin juuri tullut siihen lopputulokseen, että lähteminen olisi järkevintä.
”Onko Paholainen mitä?” pikkupiru vastasi bumerangina takaisin palaavalla kysymyksellä, niin kuin sillä näytti olevan tapana.
”Paholainen. Tarkoitan, onko se sellainen, en tiedä, pahuuden polttopiste.”
”Mielenkiintoinen kysymys. Tiesitkö, että kun saitte sen kiinni hiukkaskiihdyttiminenne, lähistölle oli suunnitteilla vuosisadan massiivisin joukkomurha?”
”En minä mistään sellaisesta ole kuullut”, Dimitri vastusteli järkyttyneenä.
”Et niin. Sanoin, että se oli suunnitteilla. Sitä ei koskaan tapahtunut.”
Hetken oli hiljaista hänen pureskellessaan pikkupirun sanoja mielessään.
”Tarkoitat siis, että Paholainen olisi saanut sen rikoksen aikaan.”
”Tai rikos kutsui häntä. Ehkä sen suunnittelu veti hänet paikalle, loi hänet, jos käsität.”
Rehellinen vastaus olisi ollut kieltävä. Dimitri tunsi kaikkea muuta kuin käsittävänsä poukkoilevaa ja jatkuvasti hämärämmille poluille ajautuvaa keskustelua, jossa hän oli se, joka seurasi ja pikkupiru johti.
”Miten sinä ja muut kaltaisesi sovitte kuvaan? Mikseivät ne muut tunnu ymmärtävän olemassaoloaan tai nauttivan syväluotaavista juttutuokioista?”
”Ei meidän tarvinnut. Hän, Paholaiseksiko sinä häntä kutsut, hoiti tiedostamisen meidänkin puolestamme. Me olimme oikeastaan osa sitä.”
”Ja enää ette ole.”
”Emme. Teidän esteenne pitävät siitä huolen.”
Dimitri antoi katseensa lipua jälleen Paholaiseen, joka leijui nyt hiukan häkin lattian yläpuolella. Se muistutti tällä kertaa melko paljon ihmistä, mutta kummallisen utuisella, androgyynillä ja piirteettömällä tavalla. Oli kuin olisi katsonut ihmisen mallia, joka sisällytti kaikki koskaan eläneet, nykyisin elävät ja vielä syntymättömät ihmiset itseensä.
”Olemmeko me synnyttäneet tuon, teidät? Meissä asuva pahuusko tuo vain pohjimmiltaan on?” hän henkäisi tuntiessaan äkillisen pelon kouraisun.
”Joko niin, tai sitten se ja me kaikki houkuttelemme esiin teissä sen, mitä tapaatte sanoa pahaksi.”
”Kummin päin se on?” Dimitri vaati tietää.
”Mitä merkitystä sillä on?”
”Sillä on merkitystä minulle ja taatusti monelle muullekin. Vastaa.”
”En minä tiedä. Olipa asia kuinka hyvänsä, ei se poista meitä ja vaikutustamme maailmasta.”
Pikkupiru näytti oudon välinpitämättömältä, aivan kuin keskustelu ei olisi edes etäisesti pitänyt yllä sen mielenkiintoa.
”Entä jos vangitsemme teidät kaikki?”
”Meitä on kaikkialla. Joka puolella. Ette te kykene siihen. Maailma syytää varallisuuttaan tänne, jotta keräisitte tietoa koko ihmiskunnan tarpeisiin, mutta tarvitsisitte tällaisia laitoksia kaikkialle. Siihen eivät riitä mahdollisuutenne nyt eivätkä ikinä.”
”Mitä käy, jos te kaikki alatte ajatella itsenäisesti nyt, kun tuo ei enää kontrolloi teitä?” Dimitri esitti seuraavana jonossa olevan polttavan kysymyksen.
”Sanotaan vaikka niin, että minä päätin tänään itse, minne tulla. Olisin voinut mennä mihin tahansa, mutta päädyin Krakovaan. Eivät ihmiset ole ainoita, joita uteliaisuus vaivaa.”
”Tekö voisitte päättää synnyttää jonnekin päin maailmaa suoranaisen rikollisuuden aallon, niinkö?”
”Ken ties. Sallinet minun muistuttaa, etten ole nauttinut heräilevästä tietoisuudestani vielä kovinkaan kauaa.”
Paholainen nousi häkissään hitaasti ylöspäin. Se oli kutistunut hiukan ihmistä pienemmäksi ja pyöri hitaasti kohotessaan. Liikkeessä oli jotakin pelottavan hypnoottista.
”Pitäisikö meidän lopettaa, päästää tuo menemään?”
”Luottaisitko vastaukseeni?”
”En tiedä”, Dimitri vastasi täysin rehellisesti. ”Me tarvitsemme sitä tutkiaksemme, mikä se on”, hän lisäsi kuin puolustautuakseen, niin järjetöntä kuin ihmiskunnan päätösten puolustelu pikkupirulle olikin.
”Entä mihin sitä tietoa tarvitaan?”
Hän avasi suunsa vastatakseen, mutta huomasi, ettei hänellä ollutkaan mitään sanottavaa.
”Olemmeko tekemässä virheen? Eikö meidän pitäisi ottaa selvää tästä? Pitäisikö meidän vain jättää jotkin asiat rauhaan?”
Hän ei ollut koskaan käynyt keskustelua, joka koostui näin pitkälti pelkistä kysymyksistä. Tämä irrallinen ajatus ajelehti jostakin hänen mielensä etualalle, ja sitä seurasi joukko muitakin poikkeuksellisia mietteitä. Ensikertaa sitten tarhalla aloittamisensa hän huomasi vakavissaan pohtivansa, saattoiko tutkimuskohteissa sittenkin olla jotakin arkiymmärryksen ja tieteen logiikan ylittävää. Oliko hän vain hölmö naureskellessaan Sleesiaan laitoksen lähistölle virtaaville väkijoukoille, jotka uskoivat kuka mihinkin yliluonnolliseen selitysmalliin? Entä jos he kaikki olivat enemmän oikeassa kuin hän oli koskaan ajatellut mahdolliseksi?
Jos hän olikin odottanut pikkupirulta edes jonkinlaisia ratkaisuja äskettäin heränneisiin, koko maailmankatsomustaan horjuttaviin kysymyksiinsä, hän sai kokea pettymyksen.
”En sanonut niin. Kukaan ei tiedä, mihin mikäkin johtaa. Kysyin vain, onko se tarpeellista, en, onko se oikein vai väärin.”
Paholainen kääntyi ilmassa ylösalaisin ja käänsi sumeat kasvonsa Dimitriin päin. Hitaasti sen piirteet ottivat muodon ja terävöityivät kuin tarkennettava kuva. Dimitri tiesi, mitä oli tulossa, jo ennen kuin olento oli valmis. Silti nähdessään peilistä tuttujen kasvojen leijuvan edessään kaltereiden ja metalliverkon takana, hän tunsi verensä jähmettyvän.
”Se oli oikeassa”, hän sanoi hiljaa ei sen enempää pikkupirulle kuin itselleenkään. ”Klassinen kuvasto, se ei ollut läheskään yhtä kammottavaa.”
Sen sanottuaan hän riisti katseensa väkisin irti häntä ja Paholaista erottavaa seinää lähestyvästä olennosta. Niin vakaasti ja määrätietoisesti kuin vain kykeni, hän kääntyi kohti ovea suostumatta antamaan pakokauhulle ylivaltaa.
”vai että jotakin vettä vahvempaa”, hän voihkaisi oven loksahtaessa kiinni ikuisuudelta tuntuneiden sekuntien kuluttua.
Hänen työtoverinsa sanat vaikuttivat äkisti vuosisadan vähättelyltä. Jotakin merkittävää oli juuri tapahtunut ja tulisi pian tapahtumaan. Koskettivatko tapahtumat häntä vain paljon suurempaa joukkoa, siitä hän ei ollut varma, mutta jos hän jotakin oli äskeisestä oppinut, niin sen, ettei varmuuden käsitettä ollut syytä kuluttaa turhaan.
