Nimi: Vadelmatee ja merensininen
Kirjoittaja: Sanderra
Ikäraja: K-11
Paritus: Nika/Lukas
Genre: vampyyrihöpsöttely, draama
(
Varoitukset: verta erinäisissä sattumuksissa)
Yhteenveto: "Mun pitäisi kertoa yksi juttu."A/N: Olen erittäin hämmentynyt siitä, että
Spurttiraapale poiki tällaisen tekstin. En ole koskaan kirjoittanut yhdestäkään vampyyrikirjasta tai -sarjasta saati sitten fanittanut sellaisia kovinkaan tunteella, mutta tällaista tästä nyt näköjään tuli. Vaihdoin myös mielivaltaisesti kahden käyttämäni inspissanan järjestystä, hups.
1.
Jäätelö, 200 sanaaNika oli kuvitellut vampyyriksi muuttumisen tietävän pelkkää kasvanutta katu-uskottavuutta, yksinkertaista ruokavaliota ja hammaslääkärivisiittien välttelyä, mutta oli huomannut nopeasti siihen kuuluvan muutakin. Tasaisin väliajoin hänessä heräsi mitä kummallisimpia mielihaluja, jotka vaikuttivat aina liittyvän jollain olennaisella tavalla hänen entiseen ihmiselämäänsä - ja tarkemmin sanottuna useimmiten ruokaan.
Mieliteot tuntuivat samalta kuin nälkä, mutta niitä Nika pystyi jossain määrin kontrolloimaan. Tänään hän kuitenkin päätti antaa periksi, sillä oli unelmoinut koko helteisen viikon ajan jäätelöstä. Nimenomaan sellaisista merenrantakioskilta ostettavista, sormia pitkin sulavista jäätelöpalloista, jotka olivat vielä vuosi sitten kuuluneet kaikkiin hänen kesiinsä. Ennen lähtöään Nika kasteli hengissä sinnittelevän ruukkukasvinsa ja hieroi ihoonsa kerroksen aurinkovoidetta. Ei hän oikeasti palanut päivänvalossa kuten satukirjojen vampyyrit, mutta ei halunnut näyttää sitten kaksisataavuotiaana kuivahtaneelta ja kurttuiselta vain mokoman säteilyn takia.
Asvaltti oli kuuma jalkojen alla Nikan jonottaessa kioskin ikkunan edessä. Hän valitsi minttusuklaan, lapsuutensa lempimaun, ja käveli laiturille katselemaan merta. Hän nuolaisi jäätelöpalloa innoissaan, maisteli sen kylmää makeutta hetken ja yökkäsi. Sylkäistyään muutaman kerran mahdollisimman huomaamattomasti Nika tukahdutti puistatuksen ja tuijotti tötteröä surkeana. Eikö edes jäätelö olisi voinut pysyä hyvänmakuisena? Pitikö hänen todella hyvästellä kaikki suosikkiruokansa, ja vain sen takia, että oli jonkin onnettoman sattuman seurauksena päätynyt sen kaistapäävampyyrin puremaksi?
Nika mietti verenhimoaan, muisti mehujääpuikot kioskin näyteikkunassa ja sai idean.
2.
Nauraa, 250 sanaaNikalla oli treffit. Hän katseli itseään peilistä sukien hiuksiaan. Ensimmäistä kertaa muutoksensa jälkeen hän oli todella sopinut tapaavansa jonkun (ja pidättäytyvänsä käyttämästä tätä ravintonaan) ja se oli vaatinut vain muutaman älypuhelimen pyyhkäisyn ja pari viestisovelluksessa notkuttua päivää. Hän ei ollut varma, mitä kuvitteli saavuttavansa päämäärättömällä tapailulla, mutta ainakaan hän ei tylsistyisi aivan koko kesää yksin asunnossaan. Nika väläytti heijastukselleen kokeeksi leveän hymyn ja pudisti heti päätään. Sitä ei sopisi tehdä ihmisten ilmoilla, jos halusi vaikuttaa normaalilta ja tervejärkiseltä. Terävät hampaat saivat hänet näyttämään lähinnä omituisen kalvakalta petoeläimeltä. Hän huokaisi, solmi kengännauhansa ja painoi oven kiinni perässään.
Pojan nimi oli Lukas. Tällä oli kiharat vaaleat hiukset ja yllään sama takki kuin profiilikuvassaan.
”Hei.”
”Kiva tavata”, Nika hymyili varovasti ja viittoi kohti myyntitiskiä.
Tilauksensa tehtyään hän tasapainoili punaviinilasinsa kera ulkoterassille Lukas vanavedessään. Alkukesän ilta oli lämmin ja kaupungin koristevalot värjäsivät maiseman sinisenkultaiseksi.
”Näytät hyvältä”, Lukas sanoi kahvikuppinsa ylitse saaden Nikan punastelemaan.
Sinä taas tuoksut erittäin hyvältä, hän ajatteli.
He keskustelivat ja tutustuivat, ja Nika koetti valehdella elämäänsä mahdollisimman vähän. Poika oli hauska ja jollain tapaa kaunis ja oli juuri kertonut kamalimman vitsin, jonka hän oli kuullut aikoihin. Lukas hihitti pyyhkien silmänurkkiaan lautasliinalla, ja Nika tajusi nauraneensa ääneen. Hän puri hampaansa yhteen säikähtäneenä ja läimäytti kätensä suunsa eteen. Oliko poika huomannut jotain? Yhdellä liikkeellä hän kulautti mauttoman viininsä loput lasin pohjalta ja mutisi huomenna olevan aikainen herätys.
”Nähdäänkö me vielä?” Lukas kysyi hymyillen hämillään.
Tapahtuneesta huolimatta hänen ei tehnyt mieli luovuttaa täysin pojan suhteen. Hänen täytyisi vain olla jatkossa varovaisempi.
”Se olisi kiva.”
3.
Miten, 250 sanaa”Miten tämä tehdään?” Nika tuskaili käännellessään viherkasvilleen ostamaansa tukikeppiä kukkaruukussa.
Mullan vaihto oli onnistunut, mutta kirottu keppi ei tuntunut millään asettuvan niin, että siitä olisi hänen kasviparalleen apua. Hän nousi jaloilleen, pyyhkäisi silmilleen valahtaneet hiukset korvansa taakse ja katseli työnsä jälkeä lannistuneena. Olkoon sitten.
Hän lakaisi lattialle varissutta multaa kasaan, kun ovikello soi. Nika säpsähti. Miten aika oli kulunut niin nopeasti? Siivottuaan lattian pikavauhtia hän heitti vaatekasan pois sohvalta ja suuntasi eteiseen hermostuneena. Hän oikaisi paitansa kauluksen peilin edessä, nosti kätensä ovenkahvalle ja tajusi kauhukseen, ettei ollut syönyt eilen. Nyt oli kuitenkin jo liian myöhäistä perääntyä, sillä tulija oli varmasti kuullut lukon naksahduksen.
Kyllä hän pystyisi tähän. Uskomatta ajatuksiaan täysin Nika avasi oven.
”Hei taas”, raitapaitainen Lukas hymyili, ”tässä sitä ollaan.”
”Tule peremmälle”, Nika tavoitteli rauhallista sävyä ja teki tilaa vieraalle.
Hän keitti teetä, josta Lukas oli heidän kolmannella tapaamisellaan kertonut pitävänsä, ja koetti olla hengittämättä pojan tuoksua. Hän keskittyi nuuskimaan juomaansa - vadelmaa, joka ei enää maistunut vadelmalta - ja pitämään vatsassaan vihlovan nälän kurissa. Teemukit tyhjenivät hiljalleen ja Nika oli jo melko varma, että hoitaisi treffit kunnialla loppuun, kun Lukas tarttui hänen käteensä katsoen häntä tiiviisti. Tämä hymyili, nosti hänen leukaansa sormellaan ja nojautui suutelemaan häntä. Nikasta tuntui, että hän sulaisi siihen paikkaan, kehossa kiersi nälän sijaan hetken lämpöisen pehmeä tunne.
Sitten hänen kielelleen pisaroi maku, joka oli tuttu ja aivan uusi yhtä aikaa, ja saalistaja hänessä nosti välittömästi päätään. Nika kavahti säikähtäneenä kauemmas, näki Lukasin vertavuotavan huulen ja koetti katsoa mitä tahansa muuta.
”Mä taisin vähän innostua.”
4.
Meri, 250 sanaaNika piti merestä. Se oli kaunis ja sitä katseli aina mielellään; kesän lempeinä kimmeltävinä aaltoina, syksyn tuulisina tyrskyinä ja vaaleana vetenä harmaata talvitaivasta vasten. Nyt kaksi sinisenä välkkyvää merta tuijotti takaisin hymyillen. He olivat selvittäneet edellisten treffien aikaisen sattumuksen (Nika oli valehdellut tiensä turvaan ja inhosi itseään), ja siinä tämä taas oli.
Hän katsoi Lukasia ihastellen, veti tämän syliinsä istumaan ja suuteli pitkään. Poika liu’utti kätensä hänen paitansa alle kysyen hiljaa, saisiko riisua sen. Nika nyökkäsi hengästyneenä ja kiemurteli vapaaksi vaatteesta. Hän ohjasi pojan makuulleen ja laskeutui tämän rintaa vasten. Hänen aivojensa järkevä puolisko kirkui lopettamaan, kun hän kosketti Lukasin kaulaa varovasti huulillaan, mutta hän ei halunnut kuunnella. Pojan päästämä värisevä henkäys rohkaisi Nikaa jatkamaan. Tämä tuoksui niin hyvältä ja oli niin lähellä; hänen suudelmansa muuttuivat nälkäisemmiksi, kunnes hän tavoitti yhtäkkiä itsensä painamasta hampaitaan tämän pehmeään ihoon. Hän kohottautui istumaan seuraten herkeämättä verivanaa, joka norui Lukasin kaulalla loistavasta pienestä haavasta.
”Ei tästä tule mitään”, Nika puuskahti liikahtaen kauemmas.
Lukas nousi hämmästyneenä ylös ja laski kätensä hänen hartialleen, mutta hän ravisti sen pois.
”Ei meidän tarvitse - jos et halua -”
”Haluan mä, tai siis. Kun mun pitäisi kertoa yksi juttu”, hän vastasi viimein.
”Okei.”
Nika väänteli käsiään pystymättä vastaamaan pojan katseeseen ja hengitti syvään. Oliko tällaisia tilanteita varten olemassa jokin ohjesääntö? Hänen teki mieli lyödä itseään.
Älä syö seurustelukumppaniasi oli luultavasti käypä neuvo sekä ihmisten että vampyyrien suhteen.
”No kun mä, tavallaan - juon verta”, hän pakotti sanat ulos.
Lukas naurahti epävarmana.
”Okei. Siis joku villi fetissi?”
”Eikunmäolenvampyyri”, Nika tunnusti.
5.
Aivastaa, 300 sanaaJostain käsittämättömästä syystä totuus ei ollut säikäyttänyt poikaa tiehensä. Tämä oli vaikuttanut hyväksyneen asian, tosin ymmärrettävästi hiukan kummissaan. Lukasilla oli ollut sata epäilevää kysymystä, Nika oli näyttänyt veitsenterävät hampaansa ja kertonut, kuinka houkuttavaa ihmisveri todellisuudessa oli. Sen jälkeen he olivat keittäneet jälleen vadelmateetä ja Lukas oli illalla nukahtanut hänen sänkyynsä.
Tänä torstaina he olivat paenneet sateista säätä tämän asuntoon. Nika istui sohvalla katsellen kuinka Lukas paukutti joskus ostamansa hyllyn metallikehikkoa kasaan, kun tämä yhtäkkiä viilsi sormensa sen karkeaan kulmaan. Poika sähähti ja suuntasi kohti keittiötä, mutta pysähtyi sitten kesken askeleen pohtiva ilme kasvoillaan.
”Mitä?” Nika kysyi.
”Haluaisitko sä maistaa?” Lukas virnisti ja nuolaisi vuotavaa sormeaan.
Hän voihkaisi: ”Älä viitsi, et sä voi sanoa noin ja olettaa mun hillitsevän itseni.”
”Ei sun tarvikaan.”
Hän katsoi poikaa häkeltyneenä ja ajatteli tämän vitsailevan. Tämä ei kuitenkaan nauranut vaan tarkasteli sormeaan, josta valuva puna oli ehtinyt kämmenselkään asti.
”Olen tosissani”, Lukas jatkoi, ”jos vaan tahdot.”
Hetken epäröityään Nika astui lähemmäksi ja nosti pojan käden kasvojensa tasolle. Hän varmisti vielä katseellaan, ettei tämä ollut muuttanut mieltään ja tämän nyökättyä painoi suunsa haavan ylle. Hän maistoi verta ja huokaisi autuaana, kuljetti kieltään pojan iholla tämän ranteesta aina sormenpäähän saakka. Tunne oli humalluttava, ja hän halusi lisää. Jostain löytämiensä tahdonvoiman rippeiden avulla hän kuitenkin pakottautui viimein lopettamaan ja vetäytyi kauemmaksi raskaasti hengittäen.
”Vau”, poika mutisi.
Nika nuolaisi huuliaan ja aivasti. Lukas nauroi kietoessaan sormeaan talouspaperiin.
”Ei ihan sellainen reaktio, jota odotin.”
Nikan nenää ja kurkkua kutitti yhä ja hän haki itselleen lasillisen vettä.
”Mitä sä olet syönyt? Tai juonut?” hän kysyi.
Ei kenenkään veri ollut aiemmin vaikuttanut niin. Se muistutti melkein allergista reaktiota, mutta ei kai sentään vereen itseensä, mikä vampyyri se sellainen olisi? Poika näytti miettivän vaihtoehtoja hetken ja hymyili sitten epäuskoisena.
”Inkivääriolutta, ennen kuin sä tulit.”
”Tietenkin. Varoita ensi kerralla.”
”Vai ensi kerralla”, Lukas virnuili.
6.
Auringonnousu, 250 sanaaNika katseli naisen poistumista yhä huohottaen. Tämä kulki keinuvin lantein ja korkein koroin kohti baaritiskin ensiaputarvikelaatikkoa ja paineli puhdistusliinalla käsivarressaan ammottavaa haavaa. Häntä hävetti taas. Nainen oli tarjoutunut hänen ravinnokseen joitakin kertoja ja oli yksi parhaita hänen kokemiaan (ei silti Lukasin veroinen) ja jälleen hänen oli ollut vaikeaa lopettaa ajoissa. Häntä hävetti myös Lukasin takia; eihän ruokailussa tuntemattomien kanssa ollut ainakaan hänen tapauksessaan mitään seksuaalista, mutta moni muu klubin vakioasiakkaista näytti ottavan heille antautuvista vapaaehtoisista kaiken ilon irti.
Hän vältti katsomasta huoneen kulmauksessa istuvaa vampyyria silmiin ja keräsi tavaroitaan. Ainoa asia, josta Nika oli kyseiselle vastuuttomalle juhlijalle kiitollinen, oli se, että tämä oli edellisvuonna hänet muutettuaan raahannut hänet tähän hämyiseen yökerhoon. Ainakin hän sai nykyään ravintonsa suostuvaisilta - vaikka välillä heidänkin kytköksensä paikkaan ihmetyttivät häntä - ihmisyksilöiltä eikä ollut mikään tappaja.
Vielä, hän ajatteli katkerasti äskeistä läheltä piti -tilannettaan. Nika pesi kasvonsa ja kätensä wc-tilassa ja katosi klubilta kaupungin kaduille.
Aurinko nousisi pian. Tapansa mukaan hän suuntasi rantakatua pitkin merelle, kun ensimmäiset varovaiset säteet jo kurkottelivat kohti taivasta. Hän istui vanhalle laiturille katselemaan oranssinkultaista auringonnousua ja hänet valtasi kummallinen rauha. Hetkeksi hänessä vellova syyllisyys väistyi ja vain näillä hiljaisilla, kirkastuvilla minuuteilla oli merkitystä. Tuntui turvalliselta, että vaikka kaikki hänen ympärillään muuttuisi tai hän tekisi virheitä, nämä kauniit aamuyöt pysyisivät aina samana. Nika hymyili, vaikka hänen teki melkein mieli itkeä.
Hän päätti, että toisi Lukasin joskus katsomaan aamua kanssaan.
Tänään auringonnousu oli kuitenkin yksin hänen ja hän antoi katseensa kiertää pitkin tyhjää rantaa ennen kuin levitti kätensä ottamaan heräävän päivän vastaan.
