The Witcher: Revityt juuret, S (Geralt/Jaskier)

[Violetu]

Otsikko: Revityt juuret
Fandom: The Witcher/Noituri
Kirjoittaja: Violetu
Ikäraja: Sallittu
Genre: Synkistely, ikävä (Jaskierin dramaattisuus näyttää tarttuneen vähän Geraltiin).
Paritus: Geralt/Jaskier

Summary: Jokaisen uuden laulun myötä Jaskier oli tehnyt Geraltista hiukan enemmän omansa.

A/N: Spurtti(tripla)raapale juhannussunnuntaille, että edes jotain tälle viikolle 😅
Sijoittuu kutosjakson jälkeen. Joku ei ole vieläkään palauttanut neljää ensimmäistä Witcheriä kirjastoon, tarvitsen ne, että pääsen kunnolla loreen, eikä tarvitse rykiä vaan tällaisia vellovia pätkiä.
Enjoy!

***
 
Revityt juuret


Jokaisen uuden laulun myötä Jaskier oli tehnyt Geraltista hiukan enemmän omansa.

Geralt ei tiennyt missä vaiheessa hän oli ensinnäkin hyväksynyt sen, ja toisekseen ottanut yhtä lailla bardin omakseen.
Hän muisti hämärästi sanoneensa Jaskierille kerran, ettei tarvinnut ketään, ja vielä vähemmän halusi kenenkään tarvitsevan itseään.
”Mutta tässä sitä ollaan”, Jaskier oli vastannut silloin, ja tässä sitä nyt tosiaan oltiin. Silloin Geralt oli murahtanut jotain ympäripyöreää päästäkseen tilanteesta, mutta nyt hän luuli ymmärtävänsä, mitä Jaskier oli tarkoittanut.

Nykyään, kun ihmiset kyselivät, missä hänen bardinsa oli, Geralt ei enää vaivautunut selittämään, ettei Jaskier ollut hänen.
Tuskin Jaskierkaan vaellellessaan protestoi, kun ihmiset pyysivät vielä yhtä laulua bardin omasta noiturista.
Koskaan ennen tuo ajatus ei ollut herättänyt Geraltissa tällaista ikävää, äkillistä ja kivuliasta, joka löi ilmat hänen keuhkoistaan.
Ihan rehellisesti Geralt tuskin oli edes ajatellut asiaa aiemmin.

Siitä oli nyt kolme kuukautta, kun he olivat Jaskierin kanssa lähteneet eri teille.
Siitä, kun Geralt hylkäsi Jaskierin.


Toinen oli levittänyt juuriaan vuosien ajan hänen perustaansa kuin maailman sitkein rikkaruoho, ja nyt olivat jäljellä enää kivuliaat, tyhjät käytävät siellä, minne Jaskierin juuret olivat kaivautuneet, missä ne olivat vaivihkaa kietoutuneet Geraltin omiin.
Geralt ei saanut Jaskierin jälkeensä jättämiä tyhjyyksiä tai hiljaisuuksia täytettyä viinalla, naisilla tai hirviöiden lahtaamisella.
Hän oli kyllä yrittänyt.

Bardi oli kaiken muun lisäksi ollut turvallinen, ei niin kuin Yennefer tai pelkkä ajatus kohtalon lapsesta, jotka hohkasivat vaaraa ja yrittivät nostaa Geraltin hidasta sykettä. Bardin alituinen läsnäolo oli ollut lohdullista.

Jaskier oli ollut ilma, jota Geralt hengitti, maa hänen jalkojensa alla, aamunkoitto ja illan laskeutuva pimeä.
Kaikki asioita, jotka olivat aina läsnä, ja joita tuskin huomasikaan.
Elleivät ne sitten äkkiä lakanneet olemasta.
Pahinta oli, että hän oli itse sammuttanut aurinkonsa, asettanut liikaa soihtuja valaisemaan levollisen pimeänsä, kieltäytynyt omaa itsepäisyyttään hengittämästä.
Kaivanut kuoppia ja tehnyt vakaasta maasta upottavan suon, joka ei kantanut ainuttakaan askelta.

Hänen oli etsittävä Jaskier.


 

[Thelina]

Tässä ficissä oli monta ihanaa ajatusta: miten Geraltista tulee joka laulun myötä enemmän Jaskierin oma ja toisin päin, tuo juurivertaus ja miten Geralt huomaa Jaskierin tärkeyden vasta sitten, kun tämä on poissa. Toiseksi viimeisessä kappaleessa on kauniita ja hieman surumielisiäkin vertauksia, mutta voi miten ihanan toiveikkuuden tuo viimeinen lause jättää! Haluaisin seuraavaksi lukea ihanan (ja vähän vaivaantuneen, koska murahteleva Geralt) jälleennäkemisen, joten en pistä pahakseni, jos kirjoitat tälle vielä jatkoa Kiitos tästä, onpa kivaa, että olet innostunut tästä parituksesta ja kirjoitellut uutta ihanaa luettavaa

[Rosmariini]

Terveisiä ja onnea Kommenttiarpajaisten voitosta!

Taisin jo viime ficcisi yhteydessä sanoa, mutta mikä ilo saada lisää porukkaa tänne Witcher-fandomiin! Etenkin Geraskier on aina nannaa, ja rakastan angstia, joten tässä sitä mennään!

Tämä oli tosi haikea, kaunis ja sanoi paljon lyhyessä tilassa. Olit mielestäni hienosti pukenut sanoiksi sen, miten Geralt tai Jaskier ei kumpikaan oikeastaan suunnittele päätyvänsä yhteen - se vain tapahtuu. He eivät ehkä oikeasti missään välissä edes virallista asiaa sanomalla sitä: jossain vaiheessa he vain tajuavat, että ehkä tässä ollaan jo vähän muuta kuin kavereita, tai on oltu oikeastaan jo jonkin aikaa. Mutta juuri tuosta samasta syystä suhde jää ikään kuin leijailemaan, ehkä juuri siksi Geralt ja Jaskier ajautuvat erilleen. Tuo juurivertaus kuvastaa upeasti kuinka vaivihkaa tämä kiintymys, ihastuminen tai rakastuminen tapahtuu, ja kuinka ne jättävät jälkeensä tyhjiä tiloja toisen ollessa poissa. On tosi IC:tä Geraltilta yrittää täyttää noita tiloja toisilla asioilla, ovat ne sitten hirviöitä, naisia tai hurvittelua, mutta eihän niistä mikään bardin läheisyyttä korvaa. Lisäksi tykkäsin kun vertasit Jaskierin ja Yenneferin eroja ja kuvastit Jaskieria tietynlaisena 'turvasatamana' Geraltille elämän myrskyjen keskellä.

Käyttämäsi kielikuvat olivat kauniita ja etenkin tässä lopussa oli monia, joista pidin kovin! Esim:

Jokaisen uuden laulun myötä Jaskier oli tehnyt Geraltista hiukan enemmän omansa.

Kaikki asioita, jotka olivat aina läsnä, ja joita tuskin huomasikaan. Elleivät ne sitten äkkiä lakanneet olemasta.

Kaivanut kuoppia ja tehnyt vakaasta maasta upottavan suon, joka ei kantanut ainuttakaan askelta.

Ilo myös, että Geralt tulee lopulta järkiinsä ja päättää etsiä Jaskierin. Kiitos tästä! Lisää Witcheriä plz!!

[Fairy tale]

Hieno ajatus tuo että jokaisen laulun myötä toinen on taas hiukan enemmän toisen oma. 

Toinen oli levittänyt juuriaan vuosien ajan hänen perustaansa kuin maailman sitkein rikkaruoho, ja nyt olivat jäljellä enää kivuliaat, tyhjät käytävät siellä, minne Jaskierin juuret olivat kaivautuneet, missä ne olivat vaivihkaa kietoutuneet Geraltin omiin.

Kuinka tuo sanavalintasi nyt osuu niin kohdalleen. Valvaltin juurakko. Voin kuvitella sellaisen juurakon hyvin sitkeäksi ja vaikeasti hävitettäväksi. Geraltille ei ole jäänyt  vaihtoehtoja eikä jää jatkossakaan. Jaskierin elämä on osa häntä. Ja kivasti jätit auki tämän lopun, sillä ei tämä jää tähän vaan jatkuu.

[Vuorna]

Hyvää alkuiltapäivää ja onnea Kommenttiarpajaisten voitosta. Mulla oli jo suunnitelmana kommentoida jotain MCU-tekstiä, mutta erehdyin huomaamaan tän Witcher-tekstin ja sen rinnalla jäi Marvel kakkoseksi. Lupaan pyhästi tutustua MCU-tuotantoosi enemmän paremmalla ajalla

Geraskierista saa valitettavasti kirjoitettua synkistelyä hyvinkin helposti ja sitä on aina ilo lukea. Varsinkin Geraltin näkökulmasta, en varmaan koskaan kyllästy lukemaan hänen Jaskieriin liittyvistä mietteistään. Tämä teksti oli synkkyydestään huolimatta varsin lohdullinen, sillä olit kuvaillut tosi hienosti Jaskierin merkitystä Geraltille ja sitä, miten Jaskierin poissaolo vaikuttaa Geraltiin. Juurivertaus oli erinomainen, pidin erittäin paljon sen vihjaamisesta, että Jaskierin ja Geraltin välinen suhde on nimenomaan voimistunut vaivihkaa! Se sopi minusta loistavasti juuri heille. Sen myötä tän tekstin nimikin herätti mussa erityisen paljon positiivisia tunteita.

Geralt ei saanut Jaskierin jälkeensä jättämiä tyhjyyksiä tai hiljaisuuksia täytettyä viinalla, naisilla tai hirviöiden lahtaamisella.

Oi, tästä kohdasta mä tykkäsin erityisen paljon. Siitä käy tosi hienosti ilmi se, kuinka tottunut Geralt on Jaskierin seuraan ja kuinka paljon hän sitä oikeasti kaipaakaan. Muutenkin koko tässä tekstissä oli kivasti esillä Geraltin ajatuskulku ja Jaskierin merkityksen tajuaminen, mikä ilahdutti mua suuresti.

Tämä oli tosi hieno teksti, joka muistutti mua jälleen siitä, miksi oikein tästä parituksesta tykkäänkään. Olit hienosti kuvannut Geraltin mietiskelyjä ja muutenkin kuvailu ja vertaukset olivat tässä upeita. Erityismaininta toki vielä ficin lopetukselle, Geraltin tajuaminen oli paras mahdollinen päätös tälle tekstille. Kiitos paljon tästä tekstistä, tykkäsin todella paljon!

[Violetu]

Kiitos kommenteista <3

Thelina: Kiitos kommentista<3 Itse asiassa tälle saattaa jopa olla jossain tiedostojen syövereissä epäsuoraa ja keskeneräistä jatkoa Jaskierin näkökulmasta ja muutenkin. Ehkä se vielä joskus valmistuu ^^
Rosmariini: Kiitos kommentista <3 Taisin kirjoittaa tämän ekan version käsin, silloin tulee yleensä paljon helpommin kaikkea kivaa kuvastoa Kiva että tykkäsit!
Fairy tale: Kiitos kommentista <3 Jatkuu kyllä tosiaan, pitäähän Geraltin löytää bardinsa, jota hän tarvitsee kuin happea <3
Vuorna: Kiitos kommentista <3 Ihanaa että pidit, vetää hiljaiseksi noin hieno analyysi ^^'

[Waulish]

Minusta tuntuu todella luontevalta tällainen asetelma, jossa Valvatti tajuaa asioita ennen Geraltia ja on niistä vähän paremmin kartalla ja myös hyväksyy ne helpommin ja aiemmin. Kylpykohtauksesta tuttu Valvatin lausahdus on siitä hyvä esimerkki, ja niin on myös se, miten kauan Geraltilla kestää prosessoida sitä tosiasiaa, että hän itse oli iso vaikuttava tekijä siihen, miten hänen ja Valvatin tiet erkanivat - ja erityisesti sitä tosiasiaa, ettei teiden erkaneminen olekaan loppujen lopuksi niin hyvä tai toivottava ratkaisu. Geralt on tottunut olemaan omillaan ja ilman riippuvuuksia mihinkään suuntaan, mutta minusta tuntuu tosi uskottavalta se, että hän kuitenkin sisimmässään on kiintynyt matkakumppaniinsa niin kuin tämä häneen. On kamalan sympaattinen ajatus, että Valvatti on laulu laululta tehnyt Geraltista enemmän omansa eikä Geraltkaan lopulta enää pane vastaan, kun ihmiset puhuvat hänen bardistaan. Hiljalleen tullaan tilanteeseen, jossa ollaan matkakumppaneita yhteisymmärryksessä ja molemminpuolisesta tarpeesta ja toiveesta, ja se on kaunista.

Toinen oli levittänyt juuriaan vuosien ajan hänen perustaansa kuin maailman sitkein rikkaruoho

Tämä on minusta niin hieno ja osuva kuvaus siitä, miten kaikki on aluksi enemmän tai vähemmän yksipuolista ja Valvatin mukana roikkuminen pikemminkin ärsyttää Geraltia. Valvatti on kyllä todella sitkeä, mutta onneksi, koska siitä seuraa lopulta paljon hyvää ja kaunista.

Jaskier oli ollut ilma, jota Geralt hengitti, maa hänen jalkojensa alla, aamunkoitto ja illan laskeutuva pimeä.
Kaikki asioita, jotka olivat aina läsnä, ja joita tuskin huomasikaan.

Tämä on niin riipaiseva luonnehdinta siitä, miten itsestäänselvänä Geralt on Valvattia pitänyt. Voi että, käy suoraan sydämeen!

Miesten teiden erkaantuminen on minusta tosi koskettava kohtaus sarjassa, ja tämä teksti avaa sitä ja sen taustoja ja seurauksia todella inhimillisesti, lempeästi ja samaistuttavasti. Koska olen nähnyt vain sarjan ja vasta aloittanut The Witcher 3:n pelaamisen, en tiedä yhtään, miten miehet vielä sopivat, ja tämä tarina tuntuukin sellaiselta tyynnyttävältä ja lämmittävältä fix-itiltä. ♥ Vaikka kaiken tämän tajuaminen varmaan tekee Geraltille myös kipeää, se tuntuu samalla olevan ovi valoisampaan (yhteiseen) tulevaisuuteen.

Kiitos kovasti, kylläpä tämä tarina lämmitti iltaani! -Walle

[Angelina]

Hei wou mitä, sulla on Witcheriä jota en oo kommentoinut! Korjataanpas taas näitä virheitä.

Jokaisen uuden laulun myötä Jaskier oli tehnyt Geraltista hiukan enemmän omansa.

Ja heti alkuun tällästä, voi elämä ♥ Rakastin myös tuota Jaskierin "Mutta tässä sitä ollaan", koska jotenkin se sopii täydellisesti mun mielikuviin hänestä Geralt voi vastustella ja mussuttaa miten tahtoo, mutta Jaskier sanoo miten asiat on!

Olihan tää tietysti myös haikea, kunnon Geralt-angstia ja tehdyissä virheissä vellomista. Oon kyllä Geralt sitä mieltä, että olit harvinaisen ääliö hylätessäsi Jaskierin, eihän tosta sun touhusta nyt tule mitään ilman sitä Mutta pisteitä siitä, miten kauniisti noituri omasta bardistaan ajatteli :'3

Ehkä silti kaikista parasta oli tuo, miten tää loppui! Ajattelin, että tässä jäätäisiin haikeisiin fiiliksiin, mutta Geralthan otti itseään niskasta kiinni ja päätti etsiä bardinsa <3 Good for him! Tai good for both of them!

[Arion]

Näin vielä ennen kolmannen kauden aloittamista pakko päästä odotellessa fiilistelemään Geraskieria fikeissä ❤

”Mutta tässä sitä ollaan”, Jaskier oli vastannut silloin, ja tässä sitä nyt tosiaan oltiin. Silloin Geralt oli murahtanut jotain ympäripyöreää päästäkseen tilanteesta, mutta nyt hän luuli ymmärtävänsä, mitä Jaskier oli tarkoittanut.

Tää oli kyllä niin homo-kohtaus kuin olla ja voi, etten yhtään mieti, kuinka suuri vaikutus sillä on ollut ❤ Ne kaksi ovat vaan niin ihanan söpöjä homoja ❤

Bardi oli kaiken muun lisäksi ollut turvallinen, ei niin kuin Yennefer tai pelkkä ajatus kohtalon lapsesta, jotka hohkasivat vaaraa ja yrittivät nostaa Geraltin hidasta sykettä. Bardin alituinen läsnäolo oli ollut lohdullista.

Ja kyllä - Jaskier on turvallinen ja lohdullinen kumppani - etenkin verrattuna Yenneferiin! Jaskier on Geraltin ihmiskoira, joka seurais sitä vaikka tulivuoreen

Nykyään, kun ihmiset kyselivät, missä hänen bardinsa oli, Geralt ei enää vaivautunut selittämään, ettei Jaskier ollut hänen.
Tuskin Jaskierkaan vaellellessaan protestoi, kun ihmiset pyysivät vielä yhtä laulua bardin omasta noiturista.
Koskaan ennen tuo ajatus ei ollut herättänyt Geraltissa tällaista ikävää, äkillistä ja kivuliasta, joka löi ilmat hänen keuhkoistaan.
Ihan rehellisesti Geralt tuskin oli edes ajatellut asiaa aiemmin.

Jaskier oli ollut ilma, jota Geralt hengitti, maa hänen jalkojensa alla, aamunkoitto ja illan laskeutuva pimeä.
Kaikki asioita, jotka olivat aina läsnä, ja joita tuskin huomasikaan.
Elleivät ne sitten äkkiä lakanneet olemasta.
Pahinta oli, että hän oli itse sammuttanut aurinkonsa, asettanut liikaa soihtuja valaisemaan levollisen pimeänsä, kieltäytynyt omaa itsepäisyyttään hengittämästä.
Kaivanut kuoppia ja tehnyt vakaasta maasta upottavan suon, joka ei kantanut ainuttakaan askelta.

Geralt on hyvin selkeästi rakastunut ❤

Hänen oli etsittävä Jaskier.

Yes, you do! Go get your safest companion ever! ❤


En tiedä, tuliko tästä kommentista mitään järkevää, mutta oli pakko fiilistellä