Onnea kommenttiarpajaisten voitosta! <3<3
Ai että, tykkäsin näistä aivan hurjasti ja luin kaikki neljä raapaletta useampaan kertaan hitaasti makustellen. Käytät sanoja todella kauniisti <3 Raapalesarjoja on aina jotenkin vähän vaikeaa kommentoida koheesiivisesti, joten kommentoinpa näitä yksi raapale kerrallaan.
IITämä numeroinnin aloittaminen kakkosesta hämmensi hiukan, mutta sitten kävin lukemassa A/N:n paremmalla huomiolla ja sitten tajusin :'D Oikeastaan tälläinen epälineaarinen kerronta on tosi kivaa, kun tapahtumat paljastuvat lukijalle pikkuhiljaa ja eri tavalla, kuin jos niitä seuraisi tapahtumajärjestyksessä.
Siinä ei itsessään ole mitään erikoista: hän on toivoton romantikko ja ojentaa sydämensä jokaiselle, joka hymyilee takaisin ja jää kuuntelemaan hänen laulujaan. Rakkaus ei ole hänelle uusi tunne. Hän pitää sen kuohuista ja tyynestä, sitä edeltävästä jännittävästä odotuksesta, sen tuomasta onnesta, ja jopa sen jättämistä sydänsuruistakin.
Valvatilla on aluksi tosi ihana ja chill suhtautuminen rakkauteen, ja tää tuntuu todella hahmouskolliseltakin, Valvatti on juuri tuollainen rento tyyppi joka rakastuu milloin kehenkin, ja on kyllä ihan tosissaan ja aito, muttei ehkä kuitenkaan osaa ottaa oikein mitään ihan vakavasti.
Ja sitten tapahtuu Geralt :'D Yhtäkkiä sillä, mitä Geralt ajattelee onkin hirveästi väliä, ja Valvatti haluaisi tosi kovasti olla noiturille tärkeä. Kuvaat tosi aidosti näitä tunteita, ja pidän myös siitä, miten Valvatti näkee luonnossa paljon pieniä, kauniita yksityiskohtia, jotka ehkä jäisivät vähemmän runollisilta sieluilta huomaamatta.
IVKun he ovat kahden, Valvatti voi kuvitella, että Geralt on hänen, vaikkei tämä varsinaisesti olekaan. He katselevat toisiaan nuotion liekkien läpi, ja Valvatti laulaa Geraltille rakkauslauluja, vaikka tämä ei sitä ymmärräkään.
Mutta, vaikka kuinka hän kuvittelisi muuta, lopulta Geralt ja Yennefer löytävät aina toisensa.
Olen lukenut varmaan sata ficciä, joissa Valvatti kipuilee tämän samaisen asian kanssa, mutta aina vaan se jaksaa koskettaa ja sattua :') Tuot Valvatin epävarmuuden ja mustasukkaisuuden esille samaistuttavasti ja sydäntäsärkevästi.
”Kun tämä on ohi, voisimme tehdä, kuten ehdotit”, Geralt yllättäen sanoo.
Valvatti nostaa kulmiaan. ”Lähteä rannikolle?”
”Niin. Se ei ollut hassumpi ajatus.”
Valvatti ei tiedä, miten vastaisi. Hän katsoo korpinmustaan yöhön ja toivoo, että erottaisi Geraltin sen takaa.
”Entä… Yennefer?”
”Hän kyllä ilmestyy paikalle, jos niin on tarkoitettu.”
Valvatti haluaa itkeä. Lopulta Geralt ja Yennefer löytävät aina toisensa.
Tässä henkäisin ensin ääneen yllätyksestä ja ihastuksesta, että oi, onko Geralt jo huomannut Valvatin tunteet ja päättänyt valita tämän, mutta sitten tuo loppu iski minua varmaan melkein yhtä kovaa kuin Valvattia, sillä ei Geralt ole mitään huomannut eikä valinnut, vaan Yennefer tuntuu yhä asialta, jota ei voi välttää, sillä kohtalo sitoo Geraltin ja hänet yhteen. Auts
I”Älä ole typerä”, Geralt toistaa hampaidensa välistä. ”Sinulta jäi kohta salvaamatta.” Kysymättä hän kastaa peukalonsa purkkiin ja sipaisee sillä Valvatin otsaa. Kosketus on hellempi kuin hänen kaltaiseltaan mieheltä voisi odottaa.
Voi itku, en yhtään ihmettele, että Valvatti lopulta rakastuu, Geralt on jörön ulkokuoren alla niin ihana.
Tässä on hauskasti erilainen tunnelma kuin aiemmissa raapaleissa, kun Valvatti ei vielä juuri tunne Geraltia eikä osaa lukea tätä, näkee vielä enimmäkseen vain sen pelottavan julkisivun.
”Ei”, Geralt murahtaa, kun Valvatti soittaa ensimmäiset sävelet uudesta laulustaan. ”Ei sitä.”
Valvatti rypistää otsaansa. ”Minusta se on varsin onnistunut teos.”
Geraltin katse väittää toista. Valvatti päättää, että hänen on parempi olla sanomatta vastaan. Geralt istuu kivellä ja teroittaa komeita miekkojaan, ja Valvatti on vain melkein varma, ettei Geralt iskisi niillä häntä kurkkuun, jos hän jatkaisi aiheesta.
Tämä kohta hymyilytti, tässä on niin sellaista sarjan ekojen episodien tunnelmaa, kun Valvattiin oli vasta tutustuttu ja hänen ja Geraltin dynamiikka oli lähinnä tätä torailua eikä vielä mitään sen syvällisempää.
VIAh, tämän saman sovinnonteon olen myös lukenut monta kertaa kuten varmasti kaikki tässä fandomissa, mutta tähänkin toit ihanasti oman tyylisi ja kerroit sen vähemmin sanoin kuin usein olen nähnyt, mutta aivan tarpeeksi vakuuttavasti. Oikeastaan onkin Geraltilta realistisempaa vain raahata Valvatti taas mukaansa kuin rehellisesti ja omasta aloitteestaan myöntää virheitään ja pyytää suoraan anteeksi.
Geralt etsii hänet – ehkä vain, jotta Kohtalo voisi nauraa hänelle tätäkin räkäisemmin ja repiä tuskin kokoon parsitun sydämen ompeleet auki.
Äääääää, tää sattuu, mutta on myös tosi kaunis virke.
Valvatti ei onnittele itseään urheudesta sinä samana iltana, kun hän istuu leiritulen ääressä Geraltia vastapäätä.
Huu, tässä taas hyvin pieni pätkä sanoo tosi paljon! Vaikka Valvatti kuinka olisi vihainen ja loukkaantunut, tietenkin hän lähtee mukaan kun Geralt pyytää, oli se pyytö sitten vaikka miten huonosti ilmaistu :') Toivottavasti he pääsevät vielä puhumaan asiat halki ja Geraltkin tajuaa, että vaikka Valvatti onkin yllättävän rohkea ja vahva, välillä hänellekin täytyy olla kiva ja osoittaa välittämistä. Kiitos näistä, näitä oli todella kiva lukea ja odotan innolla jatkoa! <3
