FMA: Armeijan koira, S, oneshot

[Linne]

Ficin nimi: Armeijan koira
Kirjoittaja: Satunnainen raapustelija
Beta: Maissinaksu
Fandom: Fullmetal Alchemist
Ikäraja: S
Mukana: Ed, Roy, Izumi
Genre: Angst, hurt/comfort

Summary:

Ei, se ei ollut vale, jonka hän oli Totuudelle kertonut. Miten ihmeellistä, että itse Totuudellekin saattoi valehdella…

Disclaimer: en omista FMA:n hahmoja, kunhan kirjoittelen



Hän istuskeli reunalla ja katseli taivasta.

Sää ei sopinut hänen mielentilaansa. Olisi pitänyt sataa, olisi pitänyt ukkostaa, taivaan olisi pitänyt tulvia niin kuin silloin kerran Resemboolissa. Mutta taivas ei totellut häntä, myrskyävien massojen sijaan siellä leijaili vain muutamia pilvenhattaroita. Aurinko lämmitti kevyesti hänen selkäänsä.

Hän käänsi katseensa alas.

Siellä oli enemmän liikettä kuin taivaalla. Autot liikkuivat tasaisissa jonoissa, näin korkealta katsottuna ne näyttivät pieniltä kuin tulitikkurasiat. Pikkuruiset ihmiset kulkivat ympäriinsä, osa yksin, osa ryhmissä. Hän näki yhdet hevosvaunutkin.

Jokin painoi hänen kylkeään. Hän työnsi kätensä taskuun ja sulki sormensa tutun esineen ympärille.

Armeijan koira.

Hänestä oli tullut sellainen pelastaakseen Alin, mutta nyt kun Al oli vihdoin vapaa, oliko hän sellainen enää?

Oliko hän mitään ilman alkemiaansa?

Ei hän porttinsa antamista katunut. Se oli hinta, jonka hän oli maksanut Alista ja itse Totuuskin tiesi, että hän olisi ollut valmis maksamaan enemmänkin. Jalkansa, sydämensä, mitä tahansa pikkuveljensä puolesta.

Ei, se ei ollut vale, jonka hän oli Totuudelle kertonut. Miten ihmeellistä, että itse Totuudellekin saattoi valehdella…

Hän siveli kellonsa sileää pintaa, riiputti sitä ketjusta kadun yllä. Hopea heijasti auringon säteitä ja kello kimalteli yhtä kirkkaana kuin viisasten kivi.

Hän ajatteli Alia, joka makasi kai vieläkin sairaalasängyssä, heikkona kuin kissanpennut, joita tämä niin suuresti rakasti. Totuus oli päästänyt hänet liian helpolla. Eikö olisi oikein, että hän uhraisi itsensä, sen mitä vielä Edward Elricistä oli jäljellä? Ansaitsiko hän elää niiden ihmisten keskellä, jotka olivat kannustaneet häntä taistelussa Isää vastaan, sen jälkeen mitä oli tehnyt veljelleen?

Koska hän sen todella oli tehnyt. Sanoi Al mitä hyvänsä, oli hänen syytään ja vain hänen syytään, että hänen veljensä sielu oli viettänyt vuosia haarniskassa. Vuosien edestä yksinäisiä öitä, ilman tunnetta, lämpöä, lepoa…

Ja hänenkö pitäisi saada elää niin kuin mitään ei olisi tapahtunut vain koska hän oli uhrannut alkemiansa? Sekö riitti hinnaksi vuosista?

Totuus oli väärässä. Ei se riittänyt. Mutta se ei kai koskaan ollutkaan ollut yksin.

Hän heilautti ketjua niin, että kello putosi hänen kämmenelleen ja hän puristi sen nyrkkiinsä. Se oli ainoa, mitä hänellä oli enää portistaan jäljellä.

“Ed?”

Hän hätkähti, käännähti ympäri niin nopeasti, että melkein putosi, eikä sen olisi niin pitänyt mennä. Hän oli edelleen Teräsalkemisti, hänellä olisi sietänyt olla enemmän arvokkuutta, lempo soikoon.

Kahdet askeleet lähestyivät häntä, istahtivat hänen molemmille puolilleen. Ed käänteli päätään tietämättä kumman läsnäolo hämmensi häntä enemmän.

Mustang nosti katseensa kohti taivasta, jota ei pystynyt näkemään. “Täällä on varmasti kauniit näkymät. Pitääpä tulla toistekin.” Hän veti taskustaan tupakka-askin ja tarjosi sitä opettajalle Edin yli. “Palaako?”

Izumi pudisti päätään paheksuvasti. “Hirvittävän huono tapa, eversti.”

“Terve mieli terveessä ruumiissa, tiedän, tiedän.” Eversti sytytti yhden ja katseli mietteliäästi ylöspäin kuin olisi pystynyt näkemään taivaankannen. “Aion taas lopettaa heti kun saan näköni takaisin.”

Izumi tuhahti. “Vaikka saisitte näkönne takaisin huomenna, olette jo tehneet melkoista vahinkoa keuhkoillenne.” Hän vilkaisi Ediä. “Ethän sinä ole aloittanut?”

Ed pudisti mykkänä päätään. Hänen aikaisemmat ajatuksensa, niin järkeviltä kuin ne olivatkin tuntuneet, tuntuivat nyt haurailta kuin saippuakuplat. Sitten hän sai puhekykynsä takaisin.

“Mitä te täällä teette?”

Eversti puhalsi savupilven ilmaan. “Posttraumaattinen stressi ei ole ollenkaan niin harvinaista kuin ehkä luulet sen olevan, Teräs. Älä luule olevasi ensimmäinen sotilas, joka painuu omiin oloihinsa taistelun jälkeen, niin erikoisena kuin itseäsi pidätkin.”

“Toisin sanoen”, Izumi sanoi ja mulkaisi everstiä. “Me ajattelimme, ettei sinun ole hyvä olla yksin juuri nyt.”

“Al…”

“Nukkuu. Ja kun hän herää, hän tarvitsee veljeään.”

“Ei tällaista veljeä.” Sanat tulvahtivat ulos ennen kuin hän ehti estää niitä. Hän katsoi alas, puristi reunaa rystyset valkoisena ja puri hammasta. Hän ei päästäisi enempää sanoja karkuun, hän ei -

Raskas käsi asettui hänen selkäänsä, piteli häntä aloillaan kuin kissanpentua, jota roikotetaan niskasta. Ed vilkaisi everstiä, mutta tämä ei edes kääntänyt päätään hänen suuntaansa vaikka taatusti tiesi, että häntä katseltiin. Miehellä oli suorastaan yliluonnollinen kyky vaistota muiden läsnäolo, seikka jonka Ed oli saanut karvaasti oppia yritettyään hiippailla tämän ohi jättämättä raporttia.

“Hän tarvitsee veljeään”, Mustang toisti Izumin sanat. “Sitä ainoaa veljeä, joka hänellä on, vaikka tämä olisi vähän rikkinäinen itsekin. Lisäksi hän tarvitsee ruokaa, unta ja lepoa, aivan kuten sinäkin, Teräs. Ei istuskelua katonharjalla.” Eversti puhalsi taas uuden savupilven. Siinä oli jotain rauhoittavaa. Ehkä Ed oli viettänyt liian paljon aikaa sotilaiden seurassa.

Toinen käsi laskeutui hänen selkäänsä Mustangin käden yläpuolelle, kevyempänä, mutta aivan yhtä lujana.

“Eversti on oikeassa”, opettaja sanoi äänessään vain hiukkanen vastahakoisuutta joutuessaan olemaan samaa mieltä jonkun kanssa, joka oli tehnyt hänen oppilaastaan armeijan koiran. “Sinä tarvitset ruokaa ja lepoa aivan yhtä kipeästi kuin Al, Ed. Ja ennen kaikkea sinä tarvitset muita ihmisiä, aivan kuten hekin tarvitsevat sinua.”

Ed tuijotti käsiään, kahta aitoa ihmiskättä. Kuka häntä enää tarvitsisi? Mitä hyötyä hänestä enää olisi kenellekään, kun hänen porttinsa oli suljettu ikuisiksi ajoiksi?

Izumi huokaisi syvään kuin olisi voinut vaistota Edin ajatukset ja alkoi piirtää pientä kuviota hänen selkäänsä. Sitä samaa symbolia, joka Edillä oli takissaan. “Me kaikki olemme suorittaneet ihmisen transmutaation, Ed. Toiset vapaaehtoisesti, toiset -” Izumi vilkaisi Mustangia, joka tuijotti eteensä mitään näkemättä “- eivät. Meille kaikille kuitenkin kuuluisi sama rangaistus, myös Alille.”

“Al ei tehnyt mitään!” Ed kääntyi kohti Izumia, mutta opettajan ja everstin ote hänestä ei silti hellittänyt. “Hän epäröi monta kertaa, mutta minä pakotin hänet, minä painostin -”

“Silti hän teki sen”, opettaja sanoi heltymättömänä. “Hän laski kätensä piiriin niin kuin sinäkin ja maksoi siitä hinnan. Mutta sinä Ed, sinä maksoit vielä lisää. Et lopettanut siihen, mitä Totuuden näkeminen sinulta vei, vaan annoit enemmän kuin mitä Totuus vaati. Sitä ei ole vielä yksikään toinen alkemisti tehnyt. Usko pois, siinä on hyvitystä enemmän kuin tarpeeksi.”

Ed kääntyi taas tuijottamaan tulitikkulaatikon kokoisia autoja ja oksan paksuisia ihmisiä. Vaikka opettaja olisikin oikeassa, vaikka hän olisikin maksanut riittävän hinnan synnistään, mitä hyötyä hänestä enää olisi kellekään, kun hän oli antanut pois sen ainoan asian, joka teki hänestä hyödyllisen?

Eversti puhalsi vielä yhden savupilven ja kääntyi sitten kohti Ediä. “Vieläkö sinulla on kellosi?”

Hämmentyneenä Ed nyökkäsi ja muisti sitten, ettei Mustang pystynyt näkemään häntä. “Tietysti.”

“Hyvä. Älä luule, että päästän sinut menemään aivan vielä. Sinulla on vielä kolme kuukautta jäljellä ennen sopimuksen uusimista, Teräs, ja siinä ajassa aion puristaa sinusta kaiken sen tiedon, jota sinulla on alkemiasta.”

Izumi tuhahti halveksivasti. “Jos luulet, että kolme kuukautta riittää siihen, Mustang, olet pahasti väärässä. Hän on sentään minun oppilaani.”

“En tarkoittanut loukata, rouva”, Mustang sanoi ja veti lakin päästään. “Pyytäisin teitä itsekin liittymään armeijaan, ellen pelkäisi lentäväni alas tältä katolta.”

“Viisaita sanoja. Tule, Ed. Al haluaa varmasti nähdä sinut, kun herää.”

Ed nousi ylös Izumin tukemana ja yhdessä he auttoivat everstin ylös. Hän käveli heidän välissään takaisin sisälle tuntien itsensä tuhmaksi lapseksi, joka oli karannut koulusta.
Hän tiesi, ettei häntä tämän jälkeen päästettäisi hetkeen yksin mihinkään. Löydettyään hänet kerran istumasta katonharjalta sekä eversti että opettaja vahtisivat häntä kuin haukat saalistaan, kunnes he pääsisivät sairaalasta.

Mutta tuntiessaan jälleen Mustangin kosketuksen selässään ja Izumin sen yläpuolella, hänestä tuntui hetken, pienen hetken, kuin hän olisi niiden arvoinen.

Ja nyt hän halusi nähdä veljensä.

[Pura]

Olipa hienoa löytää näin ihana pätkä FMA:sta, sitä tulee nykyään luettua ihan liian vähän. Tässä oli aiva täydellinen tunnelma, ja tämä sopii tosi hyvin jatkoksi canonille. Mangassa näkyvät valokuvat tulevaisuudesta ovat kyllä hyvä tapa saada tarina päätökseen ja näyttää, että kaikki tulee olemaan hyvin, mutta olen kaivannut tällaista tekstiä, jossa Ed pääsee todella pohtimaan tapahtumia ja sitä, mitä ihmettä nyt tapahtuu kun Alilla on taas kehonsa ja elämä edessä, ja kun Ed itse on juuri antanut pois yhden elämänsä kantavista pilareista, alkemian, ja sen mukana myöskin uran armeijassa.

Pidän todella paljon sään vartauskuvallisuudesta tässä, kuten myös siitä, että Ed istuu katon reunalla ja katselee maailmaa tavallaan etäältä. Ilahduin kuitenkin aivan valtavasti kun Roy ja Izumi liittyivät hänen seuraansa, ettei hänen tarvinnut olla ihan yksin, vaikka hän oli itse eristäytynyt ja itselleen tyypilliseen tapaan yritti kantaa kaiken huolensa yksin. Oli myös hyvä, etteivät Roy ja Izumi olleet kamalan ylihuolehtivia ja hyysääviä, vaan osoittivat olevansa Edin tukena ja ymmärtävänsä häntä kohtelemalla tätä edelleen ihan samalla tavalla kuin ennenkin.

“Ei tällaista veljeä.” Sanat tulvahtivat ulos ennen kuin hän ehti estää niitä. Hän katsoi alas, puristi reunaa rystyset valkoisena ja puri hammasta. Hän ei päästäisi enempää sanoja karkuun, hän ei -

Raskas käsi asettui hänen selkäänsä, piteli häntä aloillaan kuin kissanpentua, jota roikotetaan niskasta. Ed vilkaisi everstiä, mutta tämä ei edes kääntänyt päätään hänen suuntaansa vaikka taatusti tiesi, että häntä katseltiin.

<3<3 Tuntuu kamalan pahalta Edin puolesta, mutta onneksi on Roy. <3 Ja Izumi. <3

Eversti puhalsi vielä yhden savupilven ja kääntyi sitten kohti Ediä. “Vieläkö sinulla on kellosi?”

Hämmentyneenä Ed nyökkäsi ja muisti sitten, ettei Mustang pystynyt näkemään häntä. “Tietysti.”

“Hyvä. Älä luule, että päästän sinut menemään aivan vielä. Sinulla on vielä kolme kuukautta jäljellä ennen sopimuksen uusimista, Teräs, ja siinä ajassa aion puristaa sinusta kaiken sen tiedon, jota sinulla on alkemiasta.”

Tästä tuli jotenkin todella hyvä mieli: vaikka Ed itse ehkä ajattelee, ettei hänestä ole enää mihinkään, muut eivät ole samaa mieltä. Hän pystyy edelleen vaikka mihin, ja tuntuu kivalta tietää, että ainakin hetken hänellä on vielä paikka Royn osastolla.

Mutta tuntiessaan jälleen Mustangin kosketuksen selässään ja Izumin sen yläpuolella, hänestä tuntui hetken, pienen hetken, kuin hän olisi niiden arvoinen.

Ja nyt hän halusi nähdä veljensä.

Pakko myöntää, että tässä lopussa silmiini saattoi kohota muutama kyynel. :') Kirjoitit tämän jotenkin niin yksinkertaisen kauniisti. Ed todellakin on hellyyden ja tuen arvoinen. Tuo viimeinen lause itkettämisen lisäksi myös hymyilytti, sillä siitähän tässä ja koko FMA:ssa on pitkälti kyse, veljeydestä, ja siitä miten tärkeitä Ed ja Al ovat toisilleen, tapahtui sitten mitä tahansa. <3 Kiitos tästä ficistä, tämä oli angstista huolimatta ilo lukea, ja jätti jälkeensä liikuttuneen ja toiveikkaan olon. <3

[Linne]

Voi kiitos Pura, niin ihana kommentti että alkoi ihan itkettää <3 itse ajattelen että vaikka Ed ei varmasti katunut mitään, oli alkemian menettäminen silti vaikea paikka eikä elämä tuntunut enää niin suoraviivaiselta kun se suuri tavoite oli saavutettu ja Al oli saanut kehonsa takaisin. Ed on välillä niin reppana kun se yrittää kantaa kaikki huolensa yksin, joten oli pakko kirjoittaa sille huolehtivia hahmoja tueksi kuten Izumi ja Mustang <3

[Larjus]

Olipa tämä ihana, tyyliltään ja tunnelmaltaan niin sopiva canonin lisukkeeksi. Angstisuus oli tässä mukana omalla tavallaan, ei sellaisella klassisella "kaikki on synkkää ja pimeää, elämä on tuhoon tuomittu, millään ei ole mitään merkitystä" -tyylillä, vaan tuntuu kumpuavan enemmän Edin jonkinmoisesta eksistentiaalisesta kriisistä, että mitäs nyt sitten seuraavaksi, olenko antanut jo kaiken mahdollisen itsestäni muille ja elämälle, ja samaan aikaan ulkomaailmassa vaikuttaa olevan seesteistä ja valoistakin (niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikin). Tämän tunnelma oli myös jotenkin turvallinen verrattuna angstiin yleensä, ja uskon sen johtuvan siitä, että Ed saa vierelleen Izumin ja Royn (ja että hän vain pohdiskelee asioita siellä katolla eikä mieti hyppäävänsä alas tai mitään). Ehkä se on myös tuo hurt/comfortin voima, että Ed saa epävarmuuden tuskalleen tukea. Ei lukijana tarvitse pelätä hänen puolestaan kertaakaan, kun tietää, että häntä ei hylätä. Tässä oli mukana koko ajan se pieni usko siitä, että kaikki kääntyy paremmaksi, myös Edin tuskailu, ja minä tällaisena herkkänä sieluna janoankin angstipätkiltä edes pientä toiveikkuuden hippusta.

“Pyytäisin teitä itsekin liittymään armeijaan, ellen pelkäisi lentäväni alas tältä katolta.”

Loppua kohden jopa naurahdin vähän, kiitos tämän Tykkäsin muutenkin Royn ja Izumin osasta tässä ficissä. He olivat tukemassa Ediä ja ottivat tämän tunteet ja ajatukset vakavasti mutta toimivat itselleen sopivalla tavalla eivätkä alkaneet hyysätä liikaa. Mun mielestä oli myös hieno (ja tärkeä) juttu, että Izumi muistutti Ediä myös Alin osallisuudesta ja siitä, että hänkin teki oman päätöksensä, vaikka Ed niin hanakasti syyttääkin vain itseään.

Ja siis äää toi loppu ♥ Toivottavasti se hetki venyy pidemmäksikin, sillä Ed todella on muiden tuen ja välittämisen arvoinen. Ehkä hän tuntee niin sitten Alin kanssakin (vaikka siinä hänellä taatusti on lähinnä mielessä vain veljensä tukeminen ja hänestä huolehtiminen), koska heidän välisensä tiivis yhteys ja veljeys on mun mielestä koko FMA:n kulmakivi ♥

Pakko vielä sanoa tähän loppuun, että voi että kun tämä oli ihana luettava!

[Linne]

Kiitos ihanasta kommentista, Larjus! Erityisen kiva oli kuulla, että tästä jäi vähän toiveikaskin olo, koska siihen pyrin❤️ Hainkin tässä ehkä sitä että Edillä on päällä tietynlainen tyhjyyden tunne nyt kun se suuri tehtävä on suoritettu, Al taas omassa kehossaan ja homunculuksista päästy eroon. Sydäntä monesti särkee sarjaa katsoessa kun näkee, miten Ed yrittää selvitä yksin omien tunteidensa kanssa eikä osaa pyytää tai ottaa vastaan muiden tukea. Tuntuisi kuitenkin itsestä epärealistiselta ettei Izumi tai Mustang tätä huomaisi ja muistaisi tarjota tukea myös vanhemmalle veljelle.
Vielä kerran kiitos kommentista!