Tarinan nimi: Pimeys
Kirjoittaja: Mirakle
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Ei han herkimmille. Olisi ehkä muuten ollut S, mutta koska tyylilaji on tämmöinen niin laitoin K-11.
Yhteenveto: Kukaan ei kuule tuuleen särkyviä avunhuutoja...
A/N: Tämä on ensimmäinen tekstini täällä ja oikeastaan ensimmäinen tekstini pitkään aikaan, moneen vuoteen. Joukossa siis saattaa olla/on paljon kielioppivirheitä ja kohtia, jotka särähtävät korvaan, mutta olkaa armollisia. Olen tätä alkuperäisestä versiosta muokannut aika paljon, kun ei kuulostanut omaan korvaan hyvältä eikä se vieläkään ole läheskään täydellinen, mutta menkööt. Kritiikki ja mahdolliset kehut ovat kyllä tervetulleita! c:
Pimeys
Kipu. Pelko. Pimeys. Varjot huoneen nurkissa leijailevat äänettöminä, liikahtelevat levottomasti painostavassa ilmassa. Ne odottavat sopivaa hetkeä tönäistä reunan yli mustaan tyhjyyteen. Kyyneleet polttavat juovia ja jättävät jälkeensä vai uusia suolaisia pisaroita, joista ei näy loppua.
Jokainen kyynel kertoo tarinaa, mutta ainoastaan niille, jotka ansaitsevat kuulla sen.
Sattuu. Kukaan ei kuule tuuleen särkyviä avunhuutoja, jotka kuulostavat muille vain lehtien hiljaiselta havinalta. Kipu tuntuu sykkivältä avohaavalta, joka viilletään auki kerta toisensa jälkeen, aina vain uudestaan. Silmien tumma, väreilevä kimmellys pyytää apua. Tarve löytää joku, joka välittäisi ja vetäisi pois varjoista. Tarve löytää joku, joka kuulisi ja ymmärtäisi kyynelien tarinat.
Mutta kukaan ei kuule.
Varjot hiipivät salakavalasti lähemmäs, ahdistavat nurkkaan. Nauru kaikuu huoneen seinämissä, kuiskaukset hipaisevat kalpeaa ihoa jättäen niihin kirveleviä palovammoja ”sinusta ei ole mihinkään”, ”olisi vain parempi kaikille, jos olisit kuollut”, ”kukaan ei koskaan tule kaipaamaan sinua”.
Pelko kuristaa kurkkua kuin jääkylmä käsi, jonka kynnet painautuvat ihoon raapien verisiä haavoja sen herkkään pintaan.
Ne lähestyvät. Musta sumu kietoutuu hitaasti värisevän kehon ympärille. Kosketus tuntuu höyhenen kevyeltä, se kutsuu luokseen, tyynnyttelee pelkoa, joka yrittää kaikin voimin riistäytyä irti ja taistella vastaan.
Kaikilla ei ole voimia paeta sitä. Pelko on voimakas tunne, mutta se ei pysty tukahduttamaan pimeyttä.
Uusi pisara tipahtaa poskelle ja vierii hitaasti sitä pitkin kaulalle, kuin viivyttäen hetkeä jonka kaikki tietävät tulleen. Kyynel kimmeltää hämärässä, huutaa vielä viimeisen kerran toivoen, että joku kuulisi.
Niin ei koskaan tapahdu.
Musta varjo koskettaa kaulan lämmintä ihoa, sivellen sitä hellästi. Se sihisee korvaan veitsen teräviä, vääristyneitä sanoja. Kosketus muuttuu kivuliaan puristavaksi eikä se anna tilaa hengittää, vaikka keuhkot huutavat happea. Lattia katoaa alta, työntää reunan yli, jonka pudotus ei koskaan lopu. Pelko on hiljentynyt, luovuttanut.
Ainoa ilmassa aaltoileva ääni on hento kuiskaus, kaiku, joka vaimenee hiljalleen. Kaiku muistoista, kaiku kyyneleiden tukahtuneista tarinoista.
Sitten nekin hiljenevät ja jäljelle jää vain loputon pimeys.
.
Anybody out there? ‘Cause I don't hear a sound
Alone, alone
I don't really know where the world is but I miss it now
I'm out on the edge and I'm screaming my name
Like a fool at the top of my lungs
Sometimes when I close my eyes I pretend I'm alright
But it's never enough
'Cause my echo, echo
Is the only voice coming back
Shadow, shadow
Is the only friend that I have
Echo – Jason Walker
