Kahle, S, Sirius/Remus, ficlet

[Thelina]

Ficin nimi: Kahle
Kirjoittaja: Thelina
Tyylilaji: Angst, romance
Ikäraja: S
Paritus: Sirius/Remus
Yhteenveto: Syyllisyyden taakka puristaa hänen hartiansa kumaraan ja pitää sydäntä kahleissaan.
Vastuunvapaus: Kunnia kaikesta J.K. Rowlingin luomasta kuuluu hänelle.
Kirjoittajalta: Tämän aiheen ympärille on kirjoitettu varmasti monia ficcejä, mutta tässä minun versioni. Remuksen repliikki ”Te vaihdoitte… kertomatta minulle?” on suora lainaus Azkabanin vangista.


Kahle


Remus ojentaa tulta taikasauvastaan, kun Sirius kumartuu hänen puoleensa sytyttääkseen tärisevin käsin käärityn savukkeen.

Parveke on niin pieni, että kaksi ihmistä vain hädin tuskin mahtuu sinne, laihoina ja sodan kuihduttamina tai ei. Keskiyön katuvalo hohtaa himmeän keltaisena ja saa varjot Siriuksen silmien alla kasvamaan tummemmiksi. Remus hieraisee poskeaan ja tietää, että valvominen näkyy hänenkin kasvoillaan. Kumpikaan heistä ei ole nukkunut kunnolla viikkokausiin.

Remus hengittää yöilmaa keuhkoihinsa ja katsoo sivusilmällä, kun Sirius vetää katkeilevan henkosen. Mustat hiukset valuvat kasvoille tavallista takkuisempina. Siriuksen hartiat ovat hieman kumarassa, aivan kuin sydäntä puristava kahle yrittäisi vetää nekin kuoreksi sisimmän päälle.

”Mitä on tapahtunut?” Remus kysyy hiljaa.

Sirius on ollut tällainen jo päiviä. Jokin kalvaa hänen sisintään, eikä se ole sodan lyyhistävä paino, joka tukahduttaa koko maata painostavan helteen tavoin. Näinä päivinä he pelkäävät ukkosta jok’ikinen.

Remus tuntee luissaan, että jotakin on tekeillä. Sirius ei enää kerro hänelle kaikkea, eikä tietysti voikaan, sillä hän on nyt Pottereiden salaisuudenhaltija, eikä voi paljastaa heistä mitään edes Remukselle. Remus koettaa olla tuntematta katkeruutta, mutta tavallaan hän ei edes halua tietää. Lilyn, Jamesin ja Harryn turvallisuus on etusijalla, tietenkin.

Sirius ei vastaa hänen kysymykseensä. Remus koskettaa Siriuksen käsivartta kevyesti, rohkaisee puhumaan, vaikka epäileekin sen olevan turhaa.

”Minä vain...” Sirius lopulta aloittaa. ”Pelkään, että... että olen tehnyt kammottavan virheen.”

Sirius ei tavallisesti ole taipuvainen tällaiseen epävarmuuteen, mutta Remus uskoo ymmärtävänsä. Epäonnistumisen pelko on läsnä koko ajan, kaikessa mitä he tekevät. Silti heidän on pakko yrittää.

”Kehen muuhunkaan James olisi voinut luottaa kuin sinuun?” Remus sanoo hiljaa.

Sirius vilkaisee häntä, tuskaa silmissään.

”Toivon vain, että päätökseni oli oikea”, Sirius sanoo ja puhaltaa ilmaan viimeisen siniharmaana värisevän savuvanan.

Remus ottaa tupakannysän ja painaa sen kuivuneen kesäkukan kivikovaan multaan. Hän koskettaa Siriuksen rintaa, tunnustellen levottoman sydämen taontaa kättään vasten. Remus painautuu lähemmäs, ja Sirius antaa hänen. Kumpikin tahtoo hetkeksi unohtaa, hukkua muutamaksi minuutiksi toiseen sodan kahleiden sijaan.

Viimeinen savunhäivähdys karkaa Siriuksen huulilta, vaihtuen varovaiseen suudelmaan.

***

Vasta seistessään yksin mustan kiviraunion reunalla, Remus todella tuntee Siriusta vaivanneen levottomuuden ottavan hänetkin tukahduttavaan syleilyynsä. Onhan sotakin häntä painanut, mutta vasta syyllisyyden taakka puristaa hänen hartiansa kunnolla kumaraan ja pitää sydäntä kahleissaan.

Hänen olisi pitänyt tajuta. Miten Remus ei ollut nähnyt totuutta, joka oli kaiken aikaa hänen silmiensä edessä? Rakkaus oli sokaissut hänet, pannut pitämään kiinni siitä ainoasta, jonka hän kuvitteli pelastavan heidät kaikki. Mutta se, mitä hän oli kuvitellut pelastukseksi, olikin kääntynyt kammottavalla tavalla heitä vastaan.

Toivon vain, että päätökseni oli oikea.

Siriuksen sanat kaikuvat hänen päässään uudelleen ja uudelleen. Vasta nyt Remus käsittää, mitä Sirius todella tarkoitti, vaikka loikkaaminen pimeän puolelle ei ilmeisesti ollut helppo päätös edes Mustalle. Tieto siitä, että Sirius epäröi tekoaan lohduttaa Remusta vain hiukan. Sirius olisi voinut pelastaa Jamesin ja Lilyn, jos vain olisi halunnut. Mutta hän oli myynyt itsensä ja heidät Voldemortille, ja mihin hintaan?

Ajatus vihlaisee Remuksen rintaa. Kyyneleet polttavat silmänurkkia, kun hän kääntää selkänsä Godrickin notkolle ja lähtee. Hänen on opeteltava elämään elämäänsä uudelleen, seuranaan Siriuksen virhe, jota hän ei nähnyt ja josta siksi tuli hänen omansa.

Eikä hänellä ole ketään, jonka katseeseen hukkua tuskan sijaan.

***

Kaksitoista vuotta myöhemmin pieni Kelmien kartalla liikkuva piste saa hänen sydämensä jysähtämään tavalla, jota hän ei uskonut enää mahdolliseksi. Kuinka Peter saattoi olla elossa?

Ellei sitten…

Remus melkein kaataa tuolin noustessaan pöytänsä äärestä, ja juoksee linnan läpi pihamaalle. Tarkkaan tähdätty loitsu sinkauttaa kiven juuri oikeaan kohtaan ja pysäyttää tällipajun liikkeen. Remus pujahtaa käytävään ja kiiruhtaa taloon, joka on niin tuttu ja täynnä muistoja, niin hyvässä kuin pahassa. Täällä he seikkailivat kuutamoöinä, he neljä. Täällä hän vaikeroi tuskissaan odottaen sarastusta, uudet haavat kehoa koristaen. Tänne hän usein karkasi Siriuksen kanssa heidän seitsemäntenä vuonnaan ja painoi suunsa tämän huulille pölyisten seinälampettien kelmeässä valossa.

Remus seuraa tomuun piirtyneitä jälkiä yläkertaan ja astuu sisään makuuhuoneeseen.

Jälleennäkeminen viiltää sydäntä pahemmin kuin hän osaa odottaakaan. Sirius näyttää vieraalta, niin riutuneelta, että sitä on vaikea kestää. Remuksen katse takertuu harmaisiin silmiin, joissa välkähtää tuttu kiintymys ja heti perään tuska, joka pyytää anteeksi, anoo anteeksi. Sivusilmällä Sirius vilkaisee rottaa, joka rimpuilee pojan otteessa vauhkona, yrittäen pakoon.

Vasta silloin Remus todella ymmärtää. Siriuksen virhe todella oli hänenkin virheensä, sillä kumpikaan heistä ei nähnyt totuutta, joka piiloutui aran, aina uskollisen Peterin värittömän kuoren alle.

”Te vaihdoitte… kertomatta minulle?”

Kun Sirius nyökkää, kahdentoista vuoden kahle Remuksen rinnassa aukeaa ja sulaa pois. Hän kurottaa kätensä syleilyyn ja puristaa Siriusta lähelleen niin lujaa, että se melkein sattuu. Hän on saanut Siriuksen takaisin, eikä millään muulla ole enää merkitystä, sillä Sirius on syytön, eikä Remuksella olisi koskaan pitänyt olla syytä uskoa muuta.

Remus hapuilee Siriuksen niskaa ja painaa kasvonsa vasten takkuista tukkaa, välittämättä ympärillä kaikuvista huudoista.

”Anna anteeksi, että epäilin sinua”, Remus sanoo hiljaa.

Sirius katsoo hänen kasvojaan ja hymyilee väsyneesti. Remus hymyilee takaisin. Kuin sanattomasta sopimuksesta he kääntyvät kohtaamaan sen, joka kaksitoista vuotta sitten kahlitsi heidät valheeseen.

Pian he olisivat vapaita.

[hiddenben]

Oi, miten ihanaa saada jotain uutta luettavaa sinulta näin sunnuntai-illan kunniaksi! Ehkä aiheesta on jo kirjoitettu paljon, mutta kirjoittaja antaa tälle tärkeälle tapahtumalle kuitenkin oman tulkintansa ja tyylinsä, ja sinun tulkitsemanasi tämä on ihana ja jokseenkin sydäntä särkevä, mutta vain hyvällä tavalla

Tässä ehkä antoisinta ovat sanavalintasi ja lauseesi ja kuinka niistä välittyy niin vahvasti Remusin rakkaus Siriukseen. Mielestäni erityisesti nuo hetket, kun Remus seisoo Godricin notkon talon raunioilla ja yrittää ymmärtää sekä kuinka nopeasti hän on halukas uskomaan toisenlaiseen teoriaan, että Peter on elossa ja ehkä se tarkoittaa, että moni muukin asia on toisin... Niistä paistaa jotenkin sellainen kuudes aisti tai vatsanpohjan tunne, jonka saa itselleen, kun oppii tuntemaan toisen ihmisen tarpeeksi hyvin.

Tässä ficletissä nautin erityisesti näistä:

Remus ottaa tupakannysän ja painaa sen kuivuneen kesäkukan kivikovaan multaan.

Tämä oli helppo nähdä mielessä ja maalasi jotenkin eläväisen kuvan.

Hänen on opeteltava elämään elämäänsä uudelleen, seuranaan Siriuksen virhe, jota hän ei nähnyt ja josta siksi tuli hänen omansa.

Tämä ja monta muuta tässä samassa osassa ♥︎ (vain viimeiseen lauseeseen on eksynyt pieni kirjoitusvirhe, joka -> jonka ja voi, mikä kaunis lause sekin on!)

Hän on saanut Siriuksen takaisin, eikä millään muulla ole enää merkitystä, sillä Sirius on syytön, eikä Remuksella olisi koskaan pitänyt olla syytä uskoa muuta.

Tässä taas pidin siitä, miten ehdottomasti he toisiaan rakastavat pitkänkin ajan jälkeen eikä heitä onnistu painamaan edes se raskas ajatus, että James ja Lily kuolivat virheen seurauksena. Vaikka kuvittelenkin, että se on varmasti suhteen yksi kipeimmistä kohdista, tämä jotenkin ehkä kertoo, että he voivat päästä senkin kipeän kohdan yli ja olla vahvoja yhdessä, kaikesta huolimatta.

Kuten huomaat, tykkäsin tästä hurjasti! Tämä oli ihana ja lohdullinen, vaikka tämä onkin tällä osastolla. Kiitos ihanasta sunnuntaisesta iltapalasta ♥︎

[Thelina]

hiddenben, voi miten kommenttisi sai taas hyvälle mielelle! Tällaiset kommentit valaa minuun ihan älyttömästi uskoa kirjoittajana. ♥︎ Olin jokseenkin ahdistunut viikonloppuna, mutta halusin kuitenkin yrittää jotain kirjoittaa ja niinpä kanavoin sen sitten tähän. Näen Remuksen jotenkin sellaisena aika herkkänä ja vahvasti tuntevana ihmisenä, eikä hänelle ole varmastikaan ollut helppoa kantaa syyllisyyttä (sillä tottahan hän syyttää tapahtumista myös itseään...) kaikkien noiden vuosien läpi, kun Sirius oli vangittuna. Mutta koska Remuksesta on kyse, pitää mukana olla myös vähän toiveikkuutta ja rakkautta. ♥︎ On aina kiva kuulla, mistä kohdista olet erityisesti pitänyt - en yleensä kirjoita Siriusta tupakoimassa, mutta tähän se sopi jotenkin hyvin ja pidän tuosta ensimmäisestä lainauksestasi itsekin, toki muistakin. Kiitos myös typon bongaamisesta, oli mennyt ohi silmien.

[J]

Intoiduin tutustumistopiciin jättämäsi kommentin myötä tutkailemaan julkaisemiasi tekstejä, ja tämä kolahti erityisesti. Raskaasta aihepiiristään huolimatta toimi erittäin hyvin iltalukemisena.

Pidän kovasti kirjoitustyylistäsi, tuntuu ettei mitään ole liikaa tai liian vähän, vaan kaikki tarvittava on saatu tyylikkäästi paketoitua toimivaksi kokonaisuudeksi. Siriuksen tupakointi ja sen kuvailu lisäsivät hyvin painostavaa tunnelmaa muun kuvailun ohella - tietyllä tavalla myös ”realistisuutta” paremman sanan puutteessa, sillä usein ihminen turvautuu sauhuihin stressin alaisena, poltti muuten tai ei.

Eritoten  pidin tästä kohdasta:

Remus ottaa tupakannysän ja painaa sen kuivuneen kesäkukan kivikovaan multaan. Hän koskettaa Siriuksen rintaa, tunnustellen levottoman sydämen taontaa kättään vasten. Remus painautuu lähemmäs, ja Sirius antaa hänen. Kumpikin tahtoo hetkeksi unohtaa, hukkua muutamaksi minuutiksi toiseen sodan kahleiden sijaan.

Viimeinen savunhäivähdys karkaa Siriuksen huulilta, vaihtuen varovaiseen suudelmaan.

Alkusoinnuista olen tehokeinona aina pitänyt, ja tuossa lauseessa se osui kyllä täysin nappiin. Vaikka lukijana tietää, mitä Siriuksen päässä liikkuu ja mitä on tapahtunut, tilanteen haikeus ja epävarmuus molemmille osapuolille välittyy kauniisti. Läpi ficletin Remuksen ajatukset ja tunteet soljuvat luontevasti eteenpäin, rakkauden ja pettymyksen kautta lopun vapautukseen. Kirjoitustyylisi tuntuu tunnistettavalta ja nimenomaan tuo soljuva kuvailee ehkä sanavalintana parhaiten sitä, miltä minusta tuntui tätä lukea.

Kiitos lukukokemuksesta, varmasti etsin käsiini muitakin tekstejäsi.

[vaahtokarkkiunelma]

Iltaa! Harvoin innostun mitään kommentoimaan, mutta tätä oli pakko päästä ihkuttamaan.

Tykkäsin tästä tosi paljon, vaikka aihe sinällään löytyy monesta muustakin ficistä. Fanfictionissa on kuitenkin se hieno juttu, että melkein joka ficissä samankaltaisesta aiheesta huolimatta on jotain uutta ja erilaista. Koin tämän sinun ficcisi tunnelman angstisesta sävähteestä huolimatta optimistemmaksi, usein tätä Jamesin ja Lilyn kuolemaa edeltävien Siriuksen ja Remuksen välisten hetkien tunnelma on erittäin vahvasti epäluottamuksen ja riitaisuuden värittämää. Ymmärrettävästi sota ja erityisesti Feeniksin kiltaa koetellut lojaaliuden puute ja tiedostettu petturuus herättävät epäilyksiä lähimmissäkin ihmissuhteissa, mutta pidin siitä, että tässä sinun ficissäsi kaksikko ei ole jatkuvasti stressin raivottamina toistensa kurkuissa kiinni.

Toinen hieno asia tässä ficissä on käyttämäsi kieli. Pidän kielen realistisuudesta ja intensiivisestä yksinkertaisuudesta, vaikka mukana onkin paljon hienoja ja vaikuttavia lauseita. Tässä ei ollut liikaa koristeellisuutta, mikä piti lukukokemuksen vaikeasta aiheesta huolimatta suhteellisen selvänä.

Kiitos erinomaisesta lukukokemuksesta ja taidan jatkossakin seurailla tekeleitäsi

[Thelina]

J, onpa kivaa kuulla, että olet käynyt kurkkimassa tekstejäni ja täytyy sanoa, että kommenttisi teki minut todella iloiseksi. ♥  Sirius tupakoimassa yhdistyy minun mielessäni aina tällaiseen ahdistavaan sota-ajan tunnelmaan, olen joskus törmännyt siihen muissakin ficeissä. Ihanaa kuulla, että teksti oli soljuvaa, sitä tavoittelinkin. Kiitos kommentista ♥

vaahtokarkkiunelma, ihanaa kuulla, että tykkäsit! Luulen, että minun olisi vaikeaa kirjoittaa Sirius ja Remus riitelemässä, sillä rakastan heitä ihan liikaa. ♥ Siksi tähänkin oli pakko laittaa hieman rakkautta ja toivoa, vaikka synkissä tunnelmissa muuten ollaankin. Hienoa kuulla, että pidit tämän kielestä - joskus tuntuu, ettei oikeita sanoja tahdo millään löytää, joten on erityisen mukavaa kuulla, että joukossa oli paljon onnistuneita lauseita. Kiitos kommentista ♥

[Waulish]

Tervehdys Kommenttiarpajaisista, ja onnittelut voitosta! Tämän tekstin pariin päädyin paitsi siksi, että halusin lukea sinulta jotain Sirius/Remusta, myös siksi, että huomioni kiinnittyi oitis Azkabanin vangista tuttuun "Te vaihdoitte... kertomatta minulle?" -repliikkiin. Tästä salaisuudesta, väärinymmärryksestä ja totuuden valkenemisesta on varmasti kirjoitettu ja luettu paljon, mutta se onkin niin tavattoman inspiroiva kokonaisuus, ja minun alkoi heti tehdä mieli tutustua sinun näkemykseesi siitä!

Tekstin nimessäkin esiintyvä kahle toimii minusta hienona, luontevana ja samaistuttavana motiivina läpi tekstin. Ensin on sodan paino, sitten salaisuuksien ja sanomattomien sanojen paino, ja lopulta vuosikausien kurimus johon sekä Sirius että Remus osaltaan kuristuvat ja tukahtuvat. Minusta tuntuu aina ihan hirveältä ajatella, miten Remus on niin pitkän aikaa uskonut Siriuksen pettäneen ja kavaltaneen Potterit ja Sirius taas vastaavasti riutunut vankilassa paitsi syyttömänä, myös tuskallisen tietoisena siitä, että kaikki hänen rakkaansakin todennäköisesti pitävät häntä syyllisenä. Kahdentoista vuoden kahle on niin upeasti ja osuvasti ilmaistu - siitä välittyy kouriintuntuvasti se, mitä miehet ovat joutuneet kestämään ja miten kokonaisvaltaisesti se on heidän elämiinsä vaikuttanut. Onneksi taakka lopulta raukeaa. ♥ Minua hiddenbenin tavoin sykähdyttää se, miten nopeasti Remus saa kiinni uudesta totuudesta ja pääsee sinuiksi sen kanssa, mitä oikeasti on tapahtunut. On kuin hän sisimmässään kaiken aikaa tietäisi ja vaistoaisi, ettei hänen tuntemansa Sirius kavaltaisi rakkaitaan, ja siksi hänen on niin helppo muuttaa maailmankuvaa, jota hän on vuosia yrittänyt hyväksyä.

Hänen on opeteltava elämään elämäänsä uudelleen, seuranaan Siriuksen virhe, jota hän ei nähnyt ja josta siksi tuli hänen omansa.

Tämä kohta jäi erityisesti mieleeni, koska on niin inhimillistä syyttää itseään asioista, joita ei ole osannut nähdä. Erityisesti Remuksen ajatuskulku koskettaa siksi, että näin lukijana tietysti tiedän, ettei Siriuksen virhe ole aivan sellainen kuin Remus uskoo, ja ettei kumpikaan loppujen lopuksi osaa nähdä tulevaa. Remuksen myöhempi tajuamus siitä, että kyseessä on kuin onkin hänenkin virhe, on sekin koskettava. Onhan se tavallaan virhe molemmilta, mutta toisaalta kukapa osaisi ennakoida läheisestä ystävästä jotain niin kamalaa ja peruuttamatonta. Vaikka salaisuudenhaltijan vaihtaminen maksaa Harryn vanhempien hengen, ei se välttämättä olisi ollut väistettävissä. Luottamukseen kätkeytyy paljon hyvää ja kaunista, mutta myös vaaroja.

Vaikka tästä tekstistä välittyy paljon synkkyyttä ja vaikeita vaiheita, loppu on ihanan toiveikas. Ajatus vuosien jälkeen yhdistyneistä teistä ja pian koittavasta vapaudesta on lohdullinen. Nämä hahmot ansaitsevat niin paljon hyvää tämän kaiken jälkeen!

Kiitos koskettavasta lukukokemuksesta! -Walle

[Thelina]

Walle, ihanaa saada sinulta kommentti juuri Sirius/Remus-tekstiin Minustakin on ihan hirveää ajatella, miten paljon Remus on joutunut kestämään! Hänhän menetti käytännössä kerralla kaikki parhaimmat ystävänsä Samoin tietysti Sirius, joka vielä kaiken lisäksi joutui istumaan Azkabanissa 12 vuotta, joka on ihan hirveän pitkä aika. Kirjoissakin Remus tajusi aika nopeasti asioiden laidan ja Harry ja kumppanit ihmettelevät, kun hän halaa Siriusta. Tietysti koko juttu saa vielä uuden sävyn, kun mukaan lisätään romantiikkaa. Halusin loppuun hieman toiveikkuutta, sillä sitä nämä kaksi kyllä ansaitsevat ja halusin tuossa lopussa hetkeksi unohtaa sen, miten canon tuosta eteenpäin kulkee. Se tuntuu kuin pieneltä hengähdystauolta kahleiden rauettua. Kiitos ihanasta kommentista, kiva kun luit juuri tämän ♥

[Vendela]

Ryhdyin ihailijaksesi tuolla ihailijakaarti-haasteessa ja tämä valikoitui puhtaasi nimen perusteella ensimmäiseksi tekstiksesi mitä kommentoin

Voi olla, että juuri tuo kyseinen repliikki on poikinut satoja, ehkä tuhansia ficcejä. Mutta minulle tämä oli ensimmäinen laatuaan Tai ainakaan näin nopeasti ei tule mieleen ficciä, mikä olisi näin suoraan rakentunut näiden sanojen ympärille. Toki tätä teemaa on käsitelty monissa ficeissä, mutta tällaisena canonia täydentävänä en muista lukeneeni. Ja sellaisena tämä oli oikein oivallinen ja onnistunut!

Tuossa alussa, kun Sirius pohti että onko hän tehnyt virheen. Voi että kun lukijan sydäntä väänsi, kun tiesi mistä Sirius puhuu ja sitten Remuksen seisoessa raunioilla, olisi tehnyt mieli mennä huutamaan että "olet väärässä, ei se niin mennyt"! Onneksi kuitenkin tässä mentiin tuonne Röttelöön saakka ja oli aivan ihanan kutkuttavaa lukea tuota Remuksen oivallusta! Iiih! Sitten tuo koko kohtaus Remuksen ja Siriuksen välillä, juuri niin ihanaa kun se piti ollakin.

Tämä loppui jotenkin tosi sopivasti, tuohon hetkeen kun nämä ikään kuin palaavat yhteen ja ymmärtävät jälleen seisovansa samalla puolella. Vaikka siis toki Sirius on tiennyt koko ajan kuinka asiat ovat, mutta helpotus siitä, että Remuskin tietää oli luettavissa tuolta Lisäksi pidin kuinka tämän tekstin nimi avautui tuolla ihan loppumetreillä

Kiitos tästä, oli oikein hieno yöpala

Vendela

[Thelina]

Vendela, olipa ilahduttava yllätys, kun otit minut tuolta ihailijakaartista! Olen ollut superkiireinen, enkä ole edes ehtinyt vastailla kommentteihin, mutta ne ovat ilahduttaneet päiviäni suuresti ♥

Minäkään en muista lukeneeni ficcejä, jotka olisivat inspiroituneet tuosta Azkabanin vangin kohdasta, vaikka kyseinen kirja muuten onkin inspiroinut sekä kirjoittamaan että lukemaan. Tykkään kovasti sitoa tekstejä canoniin ja ehkä tässäkin tieto Siriuksen syyttömyydestä helpottaa lukijaa vähän, vaikka Remus-parka joutuu elämään vuosia väärän tiedon kanssa. Kiitos kovasti kommentista!