Nimi: Virvatulia ja palavia katseita
Kirjoittaja: Vlad
Fandom: Maameren tarinat
Ikäraja: K11
Genre: romantiikkaa tämä kai yrittää olla
Disclaimer: Maameri ja sen hahmot kuuluvat Ursula K. Le Guinille, minä vain leikin omaksi ilokseni.
A/N: Tämä teksti tuotti hiukkasen ongelmia, koska itselleni uusi fandom siinä mielessä, että en ole ennen näillä hahmoilla kirjoittanut. En ihan satasella tykkää tämän tekstin otsikosta, mutta kelvatkoon. Voi olla, että tulen näistä kahdesta kirjoittamaan lisääkin, kaksikko kuuluu ehdottomasti lempihahmoihini tässä fandomissa
Pakko sanoa, että tunnen olevani ruosteessa kirjoittamisen suhteen, tuntuu että kaikki kirjoittamani ontuu taas turhan paljon, mutta ehkä joku tästä tekeleestä tykkää
Virvatuli heitti kelmeänvihreän kajon Varpushaukan kasvoille, sai vasenta poskea saumaavat arvet näyttämään irvokkailta. Kättensä liikkeellä ja hiljaisella äänellä lausutulla sanalla nuorukainen lähetti virvaliekkinsä kiusoittelemaan karun kivimakuukamarin nurkassa seinää vasten istuvaa harmaaviittaista hahmoa. Tämä vilkaisi kulmiensa alta ystäväänsä, mutta palasi sitten jälleen lukemaan hardinkielisiä riimurunojaan, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Varpushaukan huulia kutitteli viekas hymy, kuin muistona vanhansa, ja toinen virvaliekki liittyi ensimmäisen seuraan. Kaksi virvatulta kieppuivat ja tanssivat, ne hämäsivät ja houkuttelivat leikkiin, mutta Vehka ei vieläkään kiinnittänyt niihin huomiota. Varpushaukka kuitenkin näki, kuinka toisen leukaperissä nyki. Kauaa ei Vehka työskentelyään pystyisi jatkamaan, ja se sai Varpushaukan virnistämään entistäkin leveämmin.
Ehkä se oli lapsellista, mutta aina ajoittain Varpushaukka kaipasi takaisin siihen huolettomuuteen, joka oli vallinnut ennen Varjoa, ennen kuin hän sai osakseen poskeaan juovittavat arvet. Aikaan, kun hän, Vehka ja Jaspis olivat Roken Koulun pihalla taikuudellaan kisailleet. Ei Varpushaukka Jaspista kaivannut tai kilpailuntuntua heidän välillään. Hän kaipasi veljeyttä Vehkan kanssa, sielujen yhteyttä ilman tietoa tai pelkoa huomisesta. Ajan kulkua ei kuitenkaan voinut väkevinkään mahtaja sanallaan kääntää takaperin kulkemaan.
Virvaliekkien ilotteleva valo katosi ja Varpushaukka kohtasi Vehkan tumman, tyynen katseen. Vanhemman nuorukaisen kasvoilla kareili hymy, joka muistutti Varpushaukkaa ajasta ennen Roken Kummulla vietettyä yötä.
”Mitä sinä tahdot, ystäväni?” kysyi Vehka rauhalliseen tapaansa.
Nuorukaisen ilme oli tyyni, kun tämä katseli Varpushaukkaa, joka otak hupussaan seisoi hänen edessään. Varpushaukka oli Roken Kummun jälkeen ollut hiljainen, arka ja varovainen taikuuden kanssa, vaikka vielä sitä ennen hän oli huolettomana näytellyt kykyjään ja peitonnut taidoissaan vanhemmat oppilaatkin. Kummulla vietetty yö oli painanut hänen kielellään kuin ei koskaan aikaisemmin. Hän oli ollut haluton esittelemään mahtiaan, sanat olivat takellelleet ja paenneet häntä. Nyt hän kuitenkin halusi hetkisen ajaksi palata huolettomiin aikoihin. Pian olisi Vehkan aika palata kotiseudulleen Itäisille Rajavesille ja ryhtyä kylävelhoksi siellä, missä velhoa tarvittiin. Varpushaukka sen sijaan jatkaisi vielä opintietään Rokella, palaisi Tosipuheen sanojen äärelle ja opettelisi tekemään oikeat asiat oikeaan aikaan ja juuri riittävän paljon.
”Haluan viettää aikaa ystäväni seurassa”, Varpushaukka sanoi. ”Palaat pian kotiin, kun minä vielä teen työtä sauvani eteen. Haluan vain nauttia seurastasi ennen kuin lähtösi ja meidän eromme hetki koittaa.”
Hiljaisella äänellä Varpushaukka loihti uuden virvaliekin, joka sillä kertaa otti sijansa hänen päänsä päältä. Varovainen hymy huulillaan hän ojensi kätensä Vehkalle, kutsui kisailuun kuten aikaisemminkin. Siitä tuntui olevan monta monituista miehenikää, kun Varpushaukka viimeksi oli kyennyt olemaan huoletonna.
Vehka vastasi hymyyn omallaan. Hän loihti esiin oman virvatulensa ja lähetti sen härnäämään Varpushaukkaa. Hymy nyki Varpushaukan suupielissä, kun nuorukainen niksautti hieman rannettaan ja komensi liekkiään pakenemaan.
Virvatulet tanssivat toinen toistensa ympärillä, maalasivat karut kiviseinät kelmeällä valollaan ja vääntelehtivillä varjoilla. Tuona hetkenä pimeys väistyi Varpushaukan mielestä ja hän oli jälleen se samainen huoleton poika, joka oli astunut Koulun sisäpuolelle ensimmäistä kertaa ja koki olevansa kotona. Pimeys oli vasta jotakin, mikä häilähteli painajaisten takana todellisuuden tuolla puolen, ja Ogion Hiljaisen kirje arkkimaagi Nemmerlelle painoi taskussa.
Vehkan virvaliekki saavutti toisen, kasvoi suunnattoman suureksi, kietoutui toisen ympärille ja nielaisi tämän – ennen kuin molemmat tukahtuivat pieneksi savupilveksi tuprahtaen ja Varpushaukan maailman täyttivät vain Vehkan tummat kasvot ja ystävälliset silmät. Sydämen syke korvissaan kohisten Varpushaukka astui lähemmäs, hymyili ja painoi huulensa vasten Vehkan huulia.
Huulet olivat tavattoman pehmeät. Varpushaukka ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt ajatella, joten hän vain sulki silmänsä ja antoi mennä. Hänen hermostunut sydämensä tanssi kylkiluita vasten, ja se sai kaiken tuntumaan entistäkin huumaavammalta, aivan kuin he olisivat tehneet jotakin erittäin kiellettyä. Vehkan huulet olivat ensin paikallaan, ja tuon hetken ajan Varpushaukka pelkäsi tehneensä väärin, mutta lopulta ne alkoivat liikkua ja Varpushaukka unohti ajattelukykynsä. Suudelmaa kesti liian vähältä tuntuvan ajan verran ennen kuin Vehka astui askelen taaksepäin ja hymyili.
”Ehkä minä voin odottaa vielä hetken ennen kuin viimein palaan kotiin”, sanoi Vehka matalalla äänellään ja antoi sormenpäidensä tanssia Varpushaukan iholla.
Hymy huulillaan Varpushaukka astui takaisin Vehkan syleilyyn, ja he nauttivat toistensa seurasta aina varhaiseen aamuun saakka. Sormet maalasivat polttavia virtoja tummaan ihoon, huulet kohtasivat kömpelöissä suudelmissa ja heidän hengityksensä kietoutui yhteen. Vasta aamun sarastaessa Varpushaukka nukahti Vehkan matalan äänen turvalliseen kehräykseen tämän mutistessa merkityksettömiä sanoja hänen korviinsa.
