Ficin nimi: Kupari kulkee hiuksissasi
Kirjoittaja: Rosmariini
Ikäraja: S
Fandom: Silmarillion
Tyylilaji: fluff, lievä hurt/comfort
Paritus: Maedhros/Fingon
Vastuuvapaus: Silmarillion on J.R.R. Tolkienin käsialaa ja hahmot kuuluvat alkujaan hänelle.
Yhteenveto: Thangorodrimin jälkeen Maedhros opettelee elämään yhden käden kanssa. Miekkailu ei tuota vaikeuksia, mutta hiusten letittäminen on toinen asia. Fingon tarjoaa letitysapua lohdun kera.
A/N: Olen viime aikoina rakastunut Silmarillioniin, ja vaikka tämä shippi ei ole minulle entuudestaan tuttu oikeastaan muuten kuin fanartin kautta, veti tämä nyt jotenkin yhtäkkiä puoleensa. Olen siis tätä ennen lukenut yhden (1) Russingon-ficin, pahoittelen siis, jos hahmot ovat OC! Mutta joka tapauksessa, halusin kirjoittaa heistä Thangorodrimin jälkeistä hempeilyä, jossa Maedhrosin tukka tulee jatkuvasti tielle. Onneksi on kuitenkin Fingon ja hänen näppärät sormensa. Tämä on ehkä pehmeintä, mitä olen hetkeen kirjoittanut, vaikka menneisyyden varjot häilyvätkin tarinan taustalla. Pehmeä on kuitenkin vähintä, mitä Maedhros ansaitsee kaiken kokemansa jälkeen.
P.S. Tämä on Puralle. Kiitos, kun tutustutit minut Silmarillion-fandomiin ja sen ihanien shippien pariin. ♥
kupari kulkee hiuksissasi
Maedhrosin hiukset ovat tiellä.
Ne putoavat punaisina rihmoina hänen kasvoilleen ja tukkivat hänen näkökenttänsä, kun hän nousee kuperkeikasta ja huitaisee miekallaan eteenpäin. Ne hiostavat ihoa, kun kuuma aurinko porottaa niskaan ja pistelee takaraivoa. Niitä on hänen suussaan ja silmissään ja
kaikkialla, ja se on tehdä hänet hulluksi.
Maedhros työntää hiukset syrjään kämmenellään, mutta aina ne valuvat takaisin kuin kiusatakseen häntä. Hänen rujosti yhdellä kädellä tekemänsä letti pitelee kasassa vain yksittäisiä haituvia. Alkuun Maedhros jaksoi keskittyä työntämään karanneita suortuvia takaisin paikoilleen, mutta luovutti huomatessaan tehtävän toivottomaksi. Taas yksi suortuva tarttuu hänen ripsiensä väliin, ja turhautuneena hän viskaa miekkansa syrjään ja lopettaa.
Miekka kolahtaa kiveä vasten ja kimpoaa siitä pehmeälle nurmikolle. Tietenkin. On täsmälleen hänen tuuriaan, että nurmikentällä harjoitellessaan hän osuu siihen yhteen ainoaan kiveen tuhannen ruohonkorren keskellä.
Kiitos, isä, hän manaa mielessään.
”Varovasti nyt!” ääni hänen takaansa huutaa. Maedhrosin pää kääntyy ympäri yhtenä punaisena pörrönä, ja paksujen suortuvien takaa hän erottaa hämärästi Fingonin lähestyvän hahmon. Tämä on pukeutunut moitteettomasti kuten aina, kiiltävään ruskeaan nahkaliiviin ja sen alta pilkistävään siniseen tunikaan, jonka hopeiset yksityiskohdat kimaltelevat auringossa. Päässään hänellä on siro, hopeinen otsaripa, joka pitelee takana hänen kiiltäviä tummia hiuksiaan. Ne ovat pituudestaan ja sileydestään huolimatta täydellisen huolitellut, ja olkapäille laskeutuu rivi pieniä siistejä lettejä.
”Mitä sinä täällä huidot?” Fingon kysyy hymyä äänessään.
”Harjoittelen”, Maedhros vastaa – sitten yskänkohtaus keskeyttää hänet, sillä hänen kurkkuunsa on juuttunut hius. ”Harjoittelin.”
”Oletko kunnossa?”
”Olen.” Maedhros kumartuu poimimaan miekkansa vasemmalla kädellään. Hän on jo oppinut käsittelemään sitä moitteettomasti, oikeastaan paremmin kuin koskaan oikealla kädellään. Osaisipa hän vain pitää hiuksensa kurissa.
”Ei siltä näytä.” Fingon astuu lähelle: niin lähelle, että Maedhros erottaa tähtitaivaan hänen silmissään. Hänen lämmin kätensä painautuu Maedhrosin poskelle, ja Medhros nojautuu sitä vasten. ”Kerro minulle.”
”Tämä on aivan typerää. Ei sinua kiinnostaisi kuunnella.”
”Älä hassuttele. Kuuntelen sinua aina. Riippumatta siitä, miten tyhmältä kuulostaisit.”
Maedhros naurahtaa kuivasti. ”Saat asian kuulostamaan siltä, että puhuisin usein tyhmiä.”
Fingon punastuu hieman ja korjaa sitten sanansa. ”En minä sitä tarkoittanut. Nyt minä olin se, joka puhui typeriä.”
”Saat anteeksi.” Maedhros panee miekkansa huotraan ja kietoo sitten molemmat kätensä Fingonin ympärille. Se tuntuu yhä erikoiselta – hänen vasemman kätensä sormet asettuvat hellästi Fingonin alaselälle, mutta oikean käden tynkä vain törröttää hyödyttömänä paikallaan.
”Kyse on hiuksistani”, Maedhros myöntää. ”Ne ovat jatkuvasti tiellä. Ne häiritsevät harjoitteluani.”
Fingonin huulet ratkeavat hymyyn kulmien kääntyessä myötätuntoiseen kaareen. Hänen hellät sormensa siirtyvät Maedhrosin poskelta hänen hiuksiinsa, tarttuvat takkuisten laineiden ympärille. ”Niitä tosiaan on paljon.”
”Ihanko totta”, Maedhros vastaa, yrittäen näyttää vakavalta, mutta epäonnistuen surkeasti. Fingonin hymy sen kuin levenee.
”Se on kasvanut hyvin takaisin”, hän jatkaa. ”Kuvittelenko vain, vai onko se aina ollut näin punainen?”
”Kuvittelet”, Maedhros vastaa, yrittäen karistaa mielestään tummat muistot, joita Fingonin sanat ovat hänessä herättäneet. Hän muistaa yhä Thangorodrimin kylmyyden ja pimeyden, kivun ja nöyryytyksen ja epätoivon. Siellä he leikkasivat hänen hiuksensa, hänen ylpeytensä ja
minuutensa tärkeimmän osan. Vaikka tuosta kaikesta on jo kauan, Maedhros muistaa sen yhä kuin eilisen.
”Minä voisin letittää sen sinua varten”, Fingon tarjoutuu. Hänen äänensä lempeys vetää Maedhrosin takaisin valoon. ”Jos vain annat minun.”
Maedhros huokaa ja myöntyy. Hän istuu pehmeälle nurmikolle ja antaa Fingonin selvittää takkuiset suortuvat, kutoa kauneutta niiden kaaoksen keskelle. Hänen sormensa silittävät Maedhrosin päänahkaa, ja jokainen hipaisu nostattaa kipinöitä Maedhrosin iholle. Hän sulkee silmänsä ja antautuu lämpimien aaltojen kannateltavaksi.
”Hiuksesi ovat kuin elävää tulta”, Fingonin ääni solisee Maedhrosin korvassa. ”Rakastan niitä.”
Maedhros hymähtää. ”Nyt vain imartelet imartelun vuoksi.”
”Tarkoitan sitä, todella. Ne ovat kauniit. Kuten kaikki sinussa.”
Maedhros vetää syvään henkeä. Vaikka Fingonin äänessä ei ole valetta, Maedhrosin on yhä vaikea uskoa, että hän puhuisi totta. Että joku todella voisi rakastaa jotakuta hänen kaltaistaan, epäonnella kirottua ja niin monien arpien runtelemaa.
”Et todella tarkoita tuota”, Maedhros sanoo hiljaa.
Fingonin sormet jäykistyvät, pysähtyvät. Maedhros avaa silmänsä ja näkee katseensa reunalta, kuinka Fingonin kädet päästävät irti, siirtyvät hänen olkapäilleen. Fingon kiertää hänen eteensä ja kumartuu nurmikolle, silmät samassa tasossa hänen kanssaan. Hänen katseensa on tumma kuin yö.
”Maedhros”, hän sanoo, kovuutta äänessään. Fingon käyttää hänen oikeaan nimeään vain harvoin: vain silloin, kun kyse on vakavasta asiasta.
”Sinun vaatteesi menevät pilalle”, Maedhros nuhtelee. ”Ja letti on vielä kesken.”
Fingon pudistaa päätään. ”Se on jo valmis. Ja luuletko, että todella välitän vaatteistani? Ei. Minä välitän
sinusta, Russandol, vain sinusta. Rakastan sinua, ymmärrätkö? Nyt ja aina.”
Maedhros on aikeissa vastustella, mutta Fingon pysäyttää hänet huultensa kosketuksella. Maedhros antautuu suudelmaan, ja hetken ajan kaikki on kirkkaampaa: auringon valo, lintujen laulu, veren kohina hänen suonissaan. Vaikka Maedhros ei uskoisi Fingonin sanoihin, tähän suudelmaan hän uskoo, hänen kättensä vahvuuteen ja ihonsa lämpöön.
Tällä kertaa Maedhrosin hiukset eivät valu tielle, sillä Fingon on sitonut ne tiukasti, aivan kuten hän sitoo Maedhrosin itseensä nyt.
”Olet täydellinen”, Fingon kuiskaa hänen huuliaan vasten. ”Katso vaikka.”
Maedhros tuntee, kuinka Fingon vetää hänet jaloilleen ja johdattaa hänet aukion reunalle, jossa pieni puro solisee kiviä vasten. Tuon puron sinisestä vedestä Maedhros näkee oman heijastuksensa, ja hetkeksi hänen henkensä salpautuu. Näky on kaunis. Letti alkaa korkealta otsalta ja kiemurtelee päätä pitkin alas niskaan, josta se laskeutuu vesiputousmaisena selkää pitkin. Kaiken tuon lomaan on Fingon punonut pieniä, punaisia kukkia, joiden väri sointuu täydellisesti Maedhrosin hiusten oman värin kanssa.
”Se on… upea”, Maedhros saa sanottua. ”Kiitos.”
Fingon puristaa hänen kättään ja silittää peukalolla kämmensyrjää. ”Mitä vain vuoksesi,
meleth nîn.”*
Seuraavana päivänä Maedhros harjoittelee uudelleen. Fingonin punoma letti pitää suortuvat siististi paikoillaan, vaikkakin yksittäisiä kiehkuroita pakenee jo hänen otsalleen. Maedhros harjoittelee, kunnes hänen jokaiseen lihakseensa särkee, kunnes joka huokonen hänen ihostaan hikoaa. Kaiken päätteeksi hän peseytyy aukion viereisessä purossa, visusti varoen kastelemasta kaunista kampaustaan. Pesuhetkensä päätteeksi hän uskaltautuu vilkaisemaan olkansa ylitse omaa peilikuvaansa kohti.
On kulunut niin kauan siitä, kun hän on viimeksi uskaltanut katsoa itseään peilistä, tai pitänyt siitä, mitä hän näkee. Hän on aina nähnyt vain arvet, varjot silmien ja kylkiluiden alla. Mutta nyt, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hänestä tuntuu siitä, että noiden varjojen keskeltä pilkottaa myös valoa.
*
Maedhrosin hiukset ovat taas tiellä. Hän yskii ja pärskii niitä pois kasvoiltaan, mutta joka kerta ne palaavat kiusaamaan kuin kärpäset. Fingonin loihtima letti kesti kolme päivää, mutta sitten hänen hiuksensa palasivat takaisin luonnolliseen olotilaansa. Joskus Maedhrosista tuntuu siltä, että hänen pitäisi leikata ne päästäkseen tästä tuskasta, mutta se toisi mieleen liikaa muistoja. Siksi hän antaa asian olla.
”Rauhoitu, Russandol! Tuota menoa sohaiset itseltäsi silmän puhki.”
Maedhros pysähtyy ja panee miekkansa sivuun. Fingonin ääni kantaa kesätuulen mukana aukion poikki, kutittelee hänen korvaansa kosketuksen lailla.
”Oletko tullut jälleen sotkemaan vaatteesi?” Maedhros kysyy.
”En tällä kertaa”, Fingon vastaa. Hän kuroo umpeen heidän välisensä etäisyyden, muttei koskaan astu Maedhrosin eteen. Sen sijaan hänen kätensä etsiytyvät Maedhrosin niskaan ja hiusten alle. Sitten Fingon tekee
jotain, ja äkkiä Maedhrosin hiukset eivät ole enää hänen tiellään. Ne pysyttelevät paikallaan.
”Mitä sinä oikein teit?”
Fingonin sormet palaavat hänen niskaansa. Kuuluu napsahdus, ja hiukset ovat jälleen vapaana. Fingonin käsi siirtyy tarjoamaan Maedhrosille pientä, kuparinväristä esinettä, jonka muoto tuo mieleen perhosen tai linnun siivet.
”Toit minulle… korun?”
”Se ei ole koru. Tuo on hiussolki. Olen katsellut, kuinka taistelet hiustesi kanssa, ja kuinka vaikea sinun on letittää niitä. Siispä halusin antaa sinulle jotakin, jolla pidät ne kurissa yhdelläkin kädellä.”
Jotain lämmintä läikähtää Maedhrosin sisällä, kun hän ottaa pienen lahjan vastaan. Hän sovittaa sen varovasti hiustensa lomaan vasemmalla kädellään, ja kuin taikaiskusta, se napsahtaa paikalleen. Ainoastaan otsahiuksia hän ei kokonaan saa pois tieltä, mutta tämä on jo parempaa kuin ei mikään. Ehkä useampi tällainen voisi ratkaista senkin ongelman.
”Fingon…” Maedhros sanoo, ja onnen kyyneleet sumentavat hänen katseensa. ”Tämä on täydellinen lahja.”
”Sen on oltava, jotta se olisi yhtä täydellinen kuin sinä.” Fingon hyväilee hänen niskaansa. ”Nyt voit muistaa sen aina: silloinkin, kun minä olen poissa.”
Maedhros mykistyy. On niin monta asiaa, joita hän haluaisi sanoa, mutta mitkään sanat eivät riittäisi kuvailemaan sitä tunnetta, joka nyt värisee hänen sisällään. Siispä hän tyytyy vastaamaan Fingonin kosketukseen painamalla päänsä hänen rintaansa vasten. Ele tuntuu kömpelöltä, sillä Fingon on paljon häntä lyhyempi, mutta Maedhros ei välitä. Sillä hetkellä hän ei piittaa siitä, näkisikö joku, tai mitä heistä sanottaisiin.
He vain ovat.
