Nimi: Paksua, tohtori Standish
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: huumori, one-shot
Ikäraja: K-11
Paritus: Henry Gordon Jago/George Litefoot, Henry Gordon Jago/Ruby Valentine
Varoitukset: Ihmisen irti leikattuja elimiä humoristisessa kontekstissa.
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Mä olen muutaman kerran sivunnut Ruby Valentinea, eli herra Jagon yhden yön romanssia, joissakin fikeissä, mutta aikaisemmin en ole ollut oikein tyytyväinen siihen mitä olen saanut aikaiseksi. Ajattelin joskus kirjoittaa pitkänkin tekstin hänestä, mutta mennään nyt näin. Neiti Valentine esiintyy jaksossa Jago & Son, Hilary Standish taas jaksossa The Stuff of Nightmares.
Paksua, tohtori Standish
Ruumishuoneen näytemakasiinista poistuessaan professori Litefoot hyppeli kevyin askelin, suuri lasipurnukka käsissään. Hupi loppui kuitenkin siihen, kun hän näki käytävän edessä tuttavansa tohtori Hilary Standishin marssivan häntä kohti. Tuittunuttura vain pompahteli hänen päälaellaan. Oli liian myöhäistä perääntyä takaisin makasiinin viileään.
”George! Hyvä kun näin sinut, olen yrittänyt jo monta päivää tavoittaa. Assistenttisi väittää tosissaan, että olet koko ajan työntouhussa, ettet minuutiksikaan herkiä”, sanoi Standish. Käytävä tuntui yhtäkkiä hyvin kapealta ja toisaalta loputtoman pitkältä hänen tukkiessaan professorin tien.
”Tammikuu ja influenssaa liikkeellä, ymmärtänet? Sama juttu, vuodesta toiseen”, sanoi Litefoot toki herrasmiesmäisen ystävällisesti, mutta samaan aikaan takakireästi. Hän yritti hivuttautua ohi purnukka sylissään, siinä kuitenkaan onnistumatta. Standish tarttui häntä kovasti kädestä.
”Et ole tullut vastaanotolleni, vaikka me nimenomaan yhdessä sovimme terapiasi jatkosta.”
Tohtori Standish oli erikoisalaltaan psykologi ja ilmeisen hyvä sellainen, sillä hän oli koko Brittiläisen imperiumin ensimmäisiä naispuolisia psykologeja. Tiedä siitä sitten, mutta Litefootista hän oli nenäkäs ja taipuvainen ylianalysointiin. Hän oli kerran erehtynyt pyytämään Standishilta apua piinaaviin uniongelmiinsa. Litefoot oli poistunut tapaamisesta diagnoosin kanssa, joka koostui useista vakavista patologioista.
Professori Litefoot ei kiistänyt sitä, etteikö hänellä voisi olla jonkinasteista mielenterveydellistä keinahtelua. Hänen kokemuksensa mukaan jotakuinkin ruumishuoneet kalmot olivat ainoita, jotka eivät keskusteluavusta enää mitään hyödy. Litefoot mieluummin kuitenkin puhuisi patoumistaan ihan kenelle hyvänsä muulle kuin Hilary Standishille.
”Olen voinut viime aikoina oikein hyvin. Uni maistuu mitä maittavimmin, suoli liikkuu ja järki leikkaa”, Litefoot kaunisteli miten pystyi, mutta Standish ei päästänyt hänen käsivarrestaan. Tästä tulisi taisto.
”Hilary, kiltti. Minulla on sovittua menoa tänään. Emmekö voisi jutella joskus toiste?”
”Anna kun arvaan – se on se erikoinen ystäväsi Jago, jonka luokse mielit! Hän, jolla oli se kammostuttava hypnotistituttava. Ei ollenkaan tasoistasi seuraa”, Standish pudisti päätään ja niskaansakin kuin vettä selästään ravistava heinäsorsa.
”Noh!” Litefoot puuskahti. On totta, että herra Jagon kaltaisia teatteritaiteilijoita ei pidetty juuri minään, mutta harva rohkeni tokaista asian noin tylysti. Standish heristi pulleaa sormeaan.
”Teidän ystävyydessänne on sanalla sanoen vinoutuneita piirteitä. Ei ole ollenkaan tavanmukaista viettää niin yksipuolista ja toisaalta kiinteää sosiaalista elämää niin radikaalisti väärään yhteiskuntaluokkaan kuuluvan osapuolen kanssa. Kuinka hyvin tunnet saksalaista seksuaaliteoriaa?”
”Kieltämättä se ei ole omalla erikoisalallani mitenkään se tähdellisin osa-alue”, sanoi Litefoot ja tämän ainoan kerran toivoi avaruusolentojen tulevan ja vievän hänet pois täältä.
”Minun mielestäni sinä olet androfiili, George. Sekä latentisti homoseksualisti”, totesi Standish tärkeästi. ”Onko tuo ihmisen sydän, tuo tuossa purkissa?” hän hoksasi sitten kysyä.
”Kyllä näin vain on”, sanoi professori Litefoot.
”Miksi olet viemässä ihmisen sydäntä pois sairaalasta? Eikö se ole kiellettyä? Ellei peräti laitonta”, kysyi Standish. Litefoot asetteli viileästä tuotua purkkia paremmin. Se oli alkanut hikoilla lämpimässä.
”Vanhoista purnukoista tavataan hankkiutua periodisesti eroon. Minun on ollut tapana viedä kotiin sellaisia mielenkiintoisia näytteitä, joihin en usko törmääväni toistamiseen”, Litefoot selitti ja mitä enemmän hän selittikin, sitä uunommaksi hän itsensä tunsi.
”Ja johtajaylilääkäri sallinee tämän?” kysyi Standish. Litefoot hikoili jo yhtä paljon kuin purkki.
Kyseessä oli ehkä makaaberi, mutta ihan aidosti ja oikeasti puhtaan ammatillinen mielenkiinto ihmisruumiiseen. Eihän professori Litefoot olisi patologian professori, ellei hän olisi työstään innostunut. Olisi ollut tieteen kannalta sääli heittää niin jännittävät näytteet jättömaalle. Kyseinen sydän oli erittäin kutkuttava. Siinä kasvoi hyvälaatuisia, mutta ennennäkemättömiä rasvakasvaimia.
”Kenen elin tuo on, jos kerran se on merkattu hävitettäväksi?”
”Se on erään irlantilaisen laulajattaren, Ruby Valentinen, sydän”, vastasi Litefoot täysin totuudenmukaisesti, mutta ennen kuin hän ehti purra kieltään, hän lörpötteli jo lisää. ”Naisrukka oli herra Jagon pojan äiti. Kauhean surullinen tapaus – satanistit uhrasivat hänet rituaalimurhassa pedolle.”
”Tarkoitatteko, että herra Jagolla on lapsi! Oih, tämähän selittää paljon!”
Professori Litefoot ei ollut ollenkaan varma halusiko kuulla minkälaisia päätelmiä tohtori Standish oli nutturansa alla yhteen pakottanut. Sydänpurkkikin tuntui liukkaammalta ja yhä raskaammalta.
”Aikaisemmista keskusteluistamme jo tiedän, että tunnet syvää, eroottisruumiillista vetoa ystäväänne. Mutta ette korkean moraalinne tähden halua harjoittaa salavuoteutta”, selitti Standish piukeana.
”Eivät herra Jago ja neiti Valentine olleet naimisissa. Tai edes kihloissa. Humalassa käsittääkseni kyllä olivat”, professori Litefoot totesi. Tohtori Standishin silmät puristuivat päästä ja hänen kapeat huulensa kiristyivät innostuneeseen hymyyn. Vähän niin kuin professorin psyyke olisi ollut hänelle kuin äärettömyyteen asti jatkuva, notkuvainen illallispöytä, josta ronkkia parhaat päältä.
”Aina vain paranee! George-hyvä, etkö tosissasi näe mitään symboliikkaa siinä, että olet salakuljettamassa ystäväsi huorintekijän äpärälapsen synnyttäneen hempukan sydäntä kotiisi leikeltäväksi?”
”Henkilökohtaisesti suhtaudun epäilevästi freudilaisuuteen”, Litefoot totesi, mutta turhaan. Standish oli mielipiteensä hakannut kiveen. Hän ihan otti ja tärisi innosta päästä selittämään tulkintojaan.
”Olet löytänyt tästä herra Jagossa kohteen kieroutuneille taipumuksillenne. Mutta jo alkujaan heikko mielesi ei kestänytkään sitä, että hänellä olisi toinen. Lihallinen suhde naispuoliseen henkilöön vihastuttaa sinua, sillä androfilistina koet naiset uhkana. Silpomalla neiti Valentinen sydämen samalla ikään kuin ’vapautat’ ystävänne gynefilian ikeestä. Harhoissasi kuvittelet hänen antautuvan sitten suhteeseen kanssasi."
”Aika paksua, jos sen muotoilee noin...” sanoi Litefoot ja mietti tosissaan sydänpurkin kannen avaamista ja kellertyneen formaliinin juomista akuuteimpaan päänsärkyyn.
”Mutta myönnät siis, että tarjoamani terapia ei ole tuulesta temmattu suositus?”
Litefoot oli jotakuinkin sitä mieltä, että jos hänen tarvitsisi kaksi kertaa viikossa istua tohtori Stadishin vastaanotolla tuijottamassa mustetahroja ja kuuntelemassa saarnaa erittäin hämmentävistä perversioteorioista, hän mieluummin menisi kahdeksi vuodeksi pakkotyölaitokselle. Venkoillessaan kiusaantuneena ote purkista lipesi. Se osui kovaksi kaakeloituun lattiaan, johon se sitten särkyi, tohtori Standishin nilkkureiden juureen. Standish kiljaisi. Formaliiniliuoksen pistävä haju kävi nenään.
”Sykkiikö tuo sydän, sykkiikö!” Standish kiljui. Professori oli jo rauhoittelemassa häntä, kunnes hän tarkemmin katsoessaan huomasi itsekin, että neiti Valentinen vuosia sitten irti leikattu ja säilötty sydän pumppasi lattialla ilmaa. Jos puhutaan pajunköyttä paksummista juonenkäänteistä, niin siinä oli kyllä toinen.
”No kappas, niinpä tekee. Tämäpä yllättävää”, sanoi Litefoot kuivasti ja kuuli vain takaansa, kun Standish juoksi kengänkannat kopsien karkuun.
”Jumalalle kiitos tästä interventiosta”, huokaisi professori Litefoot ja arveli, että tuskin hänen tarvitsisi jutella terapiasta tohtori Standishin kanssa enää toistamiseen.
FIN
