Nimi: Miksi herrasmiehet härnäävät?
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: Romantiikkaa ja päänaukomista. One-shot.
Ikäraja: K-11
Paritus/: Henry Gordon Jago/George Litefoot
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle
A/N: Tein tälläisen niin kuin, suoraa jatkoa mitä kuvittelen tapahtuneen jakson Jago & Litefoot Forever (eli päätösjakson) jälkeen.
Miksi herrasmiehet härnäävät?
Hänen Majesteettinsa vastaanotolta ja enemmän kuin kohtuulliseksi venähtäneen kunniakierroksen jälkeen Henry Gordon Jago löysi itsensä taas kerran professori Litefootin luota. Asunnon numero oli neljä, ja se sijaitsi Ranskilden lyhyellä puistokadulla. Sisällä oli kaikki kuten oli lähtiessä jätettykin – rouva Hudson hääräämässä keittiössä, ja lattialla edelleen särkyneen pyrypallon sirpaleet.
”Tähän kyllä loukkaa jalkansa. Oliko tosiaan niin vaikeaa rikkoa se roskakoriin, kun se tuossa vieressä kuitenkin on”, Litefoot moitti Jagoa ja kiersi mattoon imeytyneen märän läntin, jottei olisi sotkenut plankattuja kenkiään. Herra Jagon karvat nousivat pystyyn ja hänen teki mieli ravistella professoria. Tai sitten suudella häntä! Joka tapauksessa niin, että hänen uuden uusi, sietämättömän kallis pukunsa rypistyisi rumaksi.
”Voi, anna anteeksi ajattelemattomuuteni! Kuinka sattuikin, etten sinua tuholta ja turmiolta pelastaessani tullut ajatelleeksi, että siinä saattaa mennä jotain rikkikin!” sanoi Jago. Totta kai Litefoot härnäsi häntä näin tahallaan, mutta ei se sitä kuohuntaa yhtään sen helpommaksi tehnyt. Herra Jagosta tuntui, kuin hän olisi tarjonnut sydäntään raakana syötäväksi, mutta koko tämä häslinki Litefootin katoamisen, etsimisen, kryptisten viestien, salaisen palvelun valheiden ja kunniamerkkien vastaanottamisen tohinassa oli sysännyt sen syrjään mätänemään.
Olisiko herra Jago voinut ilmaista itseään selkosanaisemmin? Miksi professorin oli aivan pakko rääpiä hänen sydäntään, jos se kuitenkin kelpasi?
”Ethän vain ole juonut liikaa? Naamasi on muuttumassa punaisesta purppuran suuntaan”, sanoi Litefoot. Hän jotenkin onnistui riisumaan Jagolta hatun ja takinkin, vaikka Jago oli täynnä vimmaa. Professorin ilkikurinen pilke oli kuin maitoa herra Jagon ruokasoodalle.
”Anna minulle lapio! Anna rikkaharja! Liimaan sinulle, senkin pirun riivaama, sen pyrypallon ehjäksi. Voit mennä sinne lumisateeseen sitten ukkona seisomaan.”
”Höpöjä, Jago. Kyllä rouva Hudson siivoaa, jahka nyt kiireiltään kehtaa.”
”Hmph, vai rouva Hudson! Miksei hän muuten tullut katsomaan juhlallisuuksia? Vai oletko pahoittanut hänenkin mielensä niin kovin, ettei hän halunnut tarttua tilaisuuteen nähdä Hänen Majesteettinsa ilmielävänä?” Jago kysyi sen verran tosissaan kun pystyi.
Herra Jagon ja professori Litefootin ritariksi lyömistä oli ollut todistamassa sankoin joukoin väkeä. Tohtorikin oli siellä, ja neiti Leela pienissä pukeissaan, kuten myös herra Aubrey, tohtori Betterman, neiti Bazemore ja monet, monet muut, jotka he olivat vuosien saatossa tavanneet ja joiden elämiä tavoin toisin koskettaneet. Mutta ei rouva Hudsonia, ihme kyllä.
”Rouvalla oli asiaa sisarentyttärensä luona. Hän on synnyttänyt juuri kaksospojat! Olet varmasti kanssani samaa mieltä, että kyllä lapset menevät kaikkien seurapiirien ohi”, Litefoot selitti ja Jagoa harmitti. Olisi ollut jotenkin maukasta päästä sivaltamaan oikeasta syystä, mutta jos kerran rouva Hudson oli jättänyt tulemasta velvollisuuden vuoksi, eikä siksi, että Litefoot olisi mitenkään rikkonut häntä vastaan…
Oikeassahan professori oli, perhe on ylitse muiden. Yli kuningatartenkin. Jago ei keksinyt mitään syytä tiuskaista. Litefoot hehkui tyytyväisenä, mokoma. Jännitys ei päässyt laukeamaan.
Jottei herra Jago olisi seisonut siinä kiehumassa omissa liemissään, hän istui pikkujakkaralle alas. Hän tuhisi ja puhisi ja otti vaivoin pois lumihangessa kastuneet kenkänsä. Sukatkin hän riisui, olivathan ne märät. Litefoot pani ne kuumavesipullon päälle kuivamaan.
Riisumisen vauhtiin päästyään hävisivät kyllä liivi ja kalvosimetkin nopeasti puristamasta. Vain kunniaristin poistamista Jago empi.
”Voih. Se on niin ihanainen”, hän sanoi haikeana. Se oli Brittiläisen imperiumin ritarikunnan toisen luokan kunniamerkki, niin kutsuttu KCBE.
Ritarikomentajan arvo oikeutti titteliin… niin, siis mikäli Hänen Majesteettinsa, kuningatar Victoria, ei olisi nimenomaan painottanut, ettei herra Jagon tai professori Litefootin tulisi julkisesti käyttää arvonimiään. Syykin oli ihan hyvä, sillä se olisi saattanut vaikeuttaa tehtäviä, joiden vuoksi heidät ylipäätänsä palkittiin. Pöhöttyneestä seurapiirielämästä olisi kuitenkin ollut vain haittaa, sillä Hänen Majesteettinsa odotti, että herra Jago ja professori Litefoot jatkavat tärkeässä työssään avaruuden olentoja ja muita sen sellaisia vastaan. Jago näkisi tittelin seuraavan kerran varmaankin kuolintodistuksessaan.
”Voithan sinä laittaa sen esille kirjoituspöydällesi”, ehdotti Litefoot. Hän oli oman ristinsä pannut taskuun jo ensimmäisessä jatkopaikassa. Jago kosketteli punaista ja harmaata nauhaa. Kultaisessa kruunukoukussa oli vaaleansininen risti, jonka keskellä punakultainen nappi. Jumalan ja imperiumin tähden, siinä luki.
”Ei se ole ollenkaan sama. Ihmiset luulisivat vain, että jopas olen hilpeää rekvisiittaa pistänyt pöydälle pölyä keräämään. Ihan toisin kielin puhuttaisiin, jos voisin mainoslehtiin hyvällä omallatunnolla kirjoittaa: Tyrmäyttävä Regency-teatteri ja Sir Henry esittää, se ja se kuuluisa näytelmä, niin ja niin monta kertaa. Tulkaa hyvät herrasväki heti, älkääkä jättäkö viime tinkaan.”
”Paistattelisitko piirroskuvissa risti kaulassasi? Kyllähän se tietysti pukee sinua”, Litefoot hymyili ja varmasti mietti harmaissa aivosoluissaan kuinka järin koomista olisi mainostaa jotakin Jagon teatterille tyypillistä pikkutuhmaa nilkkojenvilauttelurevyytä titteliä korostamalla. Jago nyrpisti punaisena möllöttävää nenäänsä.
”Totta kai se pukee, ovathan ohtolaisen oivat okuläärini samaa sävyä taivaansineä!” hän puuskahti.
”No niin, olethan sinä aika nalle, se on totta”, Litefoot nauroi. Hän etsi jostain lipastojensa uumenista kaksi koristeneulaa. Niillä hän laittoi oman ritarimerkkinsä ja herra Jagon vierekkäin kiinni samettiseen väliverhoon oleskelu- ja tupakkahuoneen väliin. Siihenhän ne oikeastaan sopivatkin.
Litefoot oli vaivihkaa riisuutunut itsekin päällimmäisistä vaatteistaan. Se ei ollut häkellyttävää enää siksi, että he olivat viettäneet niin paljon aikaa kahden. Asuneetkin hetkittäin yhdessä. Olisi ollut melkein kummallisempaa, mikäli hän olisi häveliäisyyttään poistunut kylpyhuoneeseen.
Jago muisti kuinka lämpöiseltä Litefoot oli tuntunut hänen sylissään silloin, kun he olivat olleet jumissa toisessa todellisuudessa. He joutuivat nukkumaan kylmyyden vuoksi samalla homeisella olkipatjalla. Heillä oli ollut vain se patja, ei runkoakaan. Keittiöttömässä ja siivottomassa pikkuasunnossa oli ollut lutikoita. Puremia enemmän herra Jagoa oli aamuisin kutittanut halu pidellä professoria vielä lähempänä. Jago oli kuitenkin pelännyt viemästä hetkiä nukkumista pidemmälle, vaikka he siitä lähtien nukkuivat usein yhdessä muutenkin.
”Niin hauskaa kuin tämä kinastelu onkin, niin ajattelin pian panna maata. Käytkö kanssani vuoteeseen?” kysyi Litefoot. Jago oli jo menossa, mutta märisi silti:
”Minä luulin, että viihdyt paremmin neiti Bazemoren eittämättä pehmoisten vällyjen välissä.
”Siinä sinä olet kyllä väärässä. Jean nukkuu mieluummin laveripohjalla. ”
Rakkaudesta heidän välillään ei ollut puutetta. Eikä intohimosta, siitä fyysisestäkään, mutta herra Jago oli ollut tähän asti arka. Ei siksi, että hän olisi pelännyt professorin torjuvan hänet, tai pitävän häntä vastenmielisenä. Herra Jago ei vain syvimmissä tunnoissaan ollut riittävän itsevarma uskomaan, että hän voisi jotenkin olla professori Litefootille tarpeeksi.
”Vietit silti uutta vuotta mieluummin hänen kanssaan”, sanoi Jago vähän niin kuin puoliksi ääneen. Neiti Bazemore oli niin paljon sopivampi kiinnostuksen kohde, professorin yliopistoaikainen tuttava. Korkeasti opiskellut tutkija. Veistäkin terävämpi tyyppi, ja kuten herra Jago oli saanut todeta, myös älyllisesti riittävän haastava.
”Kunhan vain kävin sanomassa latteuksia hänen Kreetan kaivauksiltaan löytyneistä jumalidoleista”, sanoi Litefoot.
”Noinkohan on?” kovisteli Jago.
”Joimme myös teetä.”
”Teetäkö vain?”
”Ja söimme keksejä! Luin ääneen Blackwood-makasiinin pääkirjoituksen, sillä se koski arkeologiaa. Keskustelimme siitä sitten ja lähdin myöhemmin kotiin.”
Herra Jagosta tuntui, että professori pani hänet tahallaan läpi mustankipeyden lihamyllystä. Hän piti Jagoa kädestä, kun he nousivat portaat vähissä vaatteissa makuuhuoneen. Jago riisui paidan, aluspuvunkin. Alastomuus ei ollut hänestä yhtään niin kiusallista, kuin henkisen riittämättömyyden tuntu ihoa syvemmällä.
Ilman pukuaan, vitjojaan, lukuisia sormuksiaan tai silkkisolmiotaan professori Litefoot oli ihan yhtä paljas. Mitä oikeasti merkittävää eroa heissä oli? He olivat molemmat vanhoja miehiä, joiden nahka oli maksaläiskillä. Herra Jago oli lihava ja karvainen kaikkialta muualta, paitsi kolikon muotoiselta kohdalta keskellä päälakea. Professori Litefootin iho taas oli ohut ja ryppyinen ja pingottui lantioluiden päälle kuin vedetty sarka.
”Etkö tosiaan vieläkään aio lempiä kanssani? Kerro nyt ihmeessä, hyvä mies, mitä sinulle pitää sanoa, että tohdit tarttua härkää sarvista? En tosissani keksi enää mitään härnättävää”, Litefoot tuskasteli, mutta Jago empi vielä. Tittelikö se suuta suikkasi vai mies! Miten se saattoikin olla näin vaikeaa?
”Sano, että haluat minua. Ettet vaihtaisi toiseen, kahta parempaan, vaikken olekaan mikään maan mahtava jaarli.”
”Oi, Jago...” Litefoot huokaisi. ”Siitäkö tämä nyt tosiaan riippuu?”
Professorin kädet eivät koskaan vapisseet, sillä ne olivat hänen instrumenttinsa työssä. Herra Jagon vartalolla ne tapailivat kuitenkin varoen, sillä toisin kuin ruumishuoneen kalmot, oli Jago elävä. Voi, kuinka Jago oli vuosikaudet toivonut, että Litefoot koskettaisi häntä ensin! Ettei hänen tarvitsisi kerjätä huomiota ja tuntea itseään siksi arvottomaksi.
”Voin armastellessani kutsua sinua Sir Henryksi, jos se vain mieltäsi lainkaan piristää”, sanoi Litefoot ja Jagon täytyi ikäväkseen myöntää, että sekin oli kieltämättä ihan hauskasti vinoiltu se.
FIN
