Nimi: Kultaisenkeltainen aksenttiasuste
Kirjoittaja: Sanderra
Ikäraja: K11
Paritus: Severus Kalkaros/Gilderoy Lockhart
Genre: Suhdehömppä, huono huumori
Vastuunvapaus: Enhän minä heitä valitettavasti omista vaan Rowling.
Yhteenveto: "Vai että ystävien kesken."A/N: Näitä herroja ei sitten kerta kaikkiaan lykästä. Tekstissä muisteltavat aiemmat toilailut ja jonkinlainen löyhä "set-up" nykytilanteeseen löytyy
täältä (K-11).
Teen jonkinasteista paluumuuttoa Finiin ja muistin, että aikoinani jätin erään tekstin lojumaan puolivalmiina johonkin odottamaan aikaa parempaa. Pienen tietoteknisen löytöretkeilyn jälkeen tämä löytyikin itseni ja muiden iloksi ja kauhuksi. Menköön tämä myös
FF100:n sanalla 060. Juoma.
Severus Kalkaros ei tunnetusti ollut kovinkaan aurinkoinen persoona, mutta jopa hänen täytyi myöntää, että jatkuva kaatosade saattoi käydä masentavaksi. Lisäviitta ja pitkävartiset kengätkään eivät olleet tänään onnistuneet pitämään kosteutta loitolla. Kaiken pahan lisäksi katetun pihakäytävän tulvivasta vesikourusta oli osunut erityisen jäätävä loiskahdus suoraan hänen niskaansa. Hän tunsi hiustensa liimautuvan yhä märkinä kasvoihinsa, vaikka oli tullut valvontavuoroltaan ulkoa jo neljännestunti sitten.
”Heitä tuo likomärkä kaapusi pois, saat vielä jonkin kuolemantaudin”, neuvoi Gilderoy Lockhart, joka loikoili tummasävyisellä sohvalla yllään naurettavan korea keltainen liivi ja muilta osin hämmästyttävän yksivärinen vaatekerta, ”vaikkakin tarpeen vaatiessa osaisin tietysti loitsia pois tavallisimmat sairaudet aina alruuna-allergiasta vesirokkoon”.
Severus ei tiennyt, minkä mielenhäiriön johdosta oli ylipäätään aikanaan tutustunut paremmin kiharapäiseen opettajakollegaansa, joka oli ottanut tavakseen viettää iltapäivänsä hänen tyrmissään. Usein kutsumattomana, kuten näköjään tälläkin kerralla. Mies selaili varmasti lähemmäs satasivuista kiiltäväpintaista aikakauslehteä ja tämän vieressä oli marmeladirasia, jossa oli jäljellä muutama hassu makeinen. Severus vei kaapunsa kuivumaan kylpyhuoneeseen, kääri vielä kostean paitansa hihat ja kuunteli Lockhartin kaiken aikaa jatkuvaa selostusta tämän epäilemättä ilmiömäisistä parantajantaidoista. Hän puristi huulensa tiukaksi viivaksi ja koetti olla huokaisematta.
”Kevyttä iltalukemista, tekisi hyvää sinullekin”, Lockhart vaihtoi aihetta ja nuolaisi tomusokeria sormenpäästään.
Severus vilkaisi pienen romaanin paksuista
Me Noidat -julkaisua, jonka keskiaukeamalla komeili kuva säkenöivän sinisiksi maalatuista varpaankynsistä. Hän pärskähti tietämättä oliko enemmän huvittunut vai ärtynyt ja pyyhkäisi silmilleen valahtaneen hiustöyhdön takaisin säntilleen.
”Juotavaa?” hän kysyi.
Severus aikoi saada iltapäiväteensä, vaikka se sitten tarkoittaisikin ylimääräistä sosialisointia. Hän joutui kiirehtimään keittiöön posket aavistuksen verran punertaen kuullessaan takaansa Lockhartin vastauksen:
”Toki mielelläni, yhteiset teehetkemme kun ovat aina niin nautinnollisia."
Pian Severus palasi huoneeseen ja istuutui sohvalle haurastuneen näköinen
Muinaiset myrkyt, manaukset ja mutaatiot -opus käsissään. Lockhart kohotti kulmiaan; hän oli jo ehtinyt haaveilla illan tapahtumista, mutta mies hänen vieressään näytti uppoutuneen kertaheitolla iljettäviin, kuolettaviin liemiresepteihin. Hetken ajan Lockhart harkitsi manaavansa pölyisen niteen jonnekin ulkoavaruuteen tai edes takaisin kirjahyllyyn, mutta päätti tyytyä hienovaraisempaan strategiaan. Hän nousi sohvalta venytellen, laski
Me Noidat -numeron sivupöydälle ja asteli sohvan taakse availlen kullankeltaisen liivinsä ylimpiä nappeja. Hän loitsi käteensä pienen pullon tonttuviiniä ja väläytti upeimman hymynsä kimmeltävästä lasista heijastuvalle kuvajaiselleen. Sitten hän nojautui Severuksen olan yli tarjoten tälle kulausta. Mies tuhahti ja vastasi:
”Vastuullisuutesi on tarhaikäisen tasoa. Kuten olet eittämättä jo ehtinyt unohtaa, sinullakin on huomenna oppitunteja pidettävänä.”
”Ei kai suuri Severus Kalkaros ole tosiaan niin hentoinen, ettei saata kumota lasillista tai paria näin ystävien kesken?”
”Vai että ystävien kesken”, Severus murahti.
Mitenkäs se vanhojen muistelu sujuikaan viime kerralla? Lopulta hän kuitenkin sulki kirjansa ja nosti pullon huulilleen päättäen viitata kintaalla liemiainesten kertaamiselle. Ainakin pienen hetken verran. Sitä paitsi, milloin hän oli viimeksi kaatanut itselleen yömyssyn tai lasillisen viiniä illallisen kanssa? Minervalta syntymäpäivälahjaksi saatu tuliviskikarahvikin odotti kaapissa koskemattomana. Hän maistoi haaleaa juomaa, sulki silmänsä ja tunsi yhtäkkiä Lockhartin hengityksen poskellaan ja tämän kädet liukumassa hartioilleen ja alaspäin rinnalleen. Silloin teepannu vingahti ja Severus ponkaisi rykien jaloilleen. Hän aisti syvästi vihaamansa punan nousevan jälleen kasvoilleen ja kääntyi selin toiseen mieheen kaataessaan teetä kahteen posliinikuppiin. Kun Severus laski pannun takaisin liedelle, Lockhart tarttui hänen hihaansa.
”Severus,
darling, miksi et voi myöntää itsellesi, ettet pysty vastustamaan vetovoimaani? Pelkäätkö, että paljastumme? Täällä?” hän hymähti ja siveli tummana kiemurtelevan tatuoinnin ääriviivoja Severuksen paljaassa käsivarressa.
Hetken Severus tuijotti Lockhartia epäuskoisena ja oli vähällä sanoa jotain ilkeää ihan vain muistuttaakseen miestä tämän löyhäpäisen asenteen aiemmista seurauksista. Tuijotuksen jatkuessa hänen ärtymyksensä kuitenkin alkoi kaikota huolestuttavaa vauhtia. Hänen kulmiensa ankara kurttu oikeni hieman ja Lockhartin tavaramerkkivirne suli lähes lempeäksi hymyksi. Severus piti tästä hymystä paljon enemmän kuin siitä päälle liimatusta poseerausilmeestä ja tajusi äkkiä mielentilansa olevan vaarassa muuttua ihastelevaksi.
”Ole hiljaa”, hän töksäytti, otti kiinni keltaisen liivin liepeestä ja nojautui suutelemaan miestä.
Lockhart painautui lähemmäksi ja nosti toisen kätensä Severuksen niskalle. Jostain kuului hiljainen kopahdus, mutta kumpikaan ei kyennyt kiinnittämään siihen huomiota. Yrttitee unohtui jäähtymään kuppeihin, kun kaksikko kompasteli kohti sohvaa. Severus viskasi Lockhartin liivin lattialle ja veti tämän silkkisen paidan vapaaksi housunkauluksesta. Hän ohjasi miehen sohvan viereen, mutta tämä ei istunutkaan vaan laskeutui polvilleen Severuksen eteen. Lockhart vilkaisi ylöspäin ilkikurisesti virnistäen ja alkoi avata Severuksen housujen lukuisia nappeja. Niistä selvittyään hän ei ehtinyt jatkaa, kun Severus veti hänet takaisin jaloilleen ja kiinni itseensä.
”Olet mahdoton”, Severus sanoi. Vastauksena Lockhart painoi suudelman hänen kaulalleen ja hivutti mustia housuja alemmas paljastaen -
”P-professori?”
Miesten katse syöksähti huoneiston oviaukkoon, jossa seisoi nyt säikähtäneen näköinen ensiluokkalainen korpinkynsipoika käsi nostettuna koputukseen.
Merlinille kiitos, että Lockhart sattui seisomaan lähempänä ovea ja peitti vartalollaan pojan näköyhteyden Severukseen. Muutaman ikuisuudelta tuntuvan sekunnin ajan kaikki tuijottivat toisiaan hievahtamatta ja oppilas sopersi:
”Anteeksi, minä eksyin. En tiennyt, anteeksi, minä - anteeksi.”
Sitten Lockhart näytti saavan toimintakykynsä takaisin ja lähti harppomaan kohti poikaa. Severus äännähti hätääntyneesti näkösuojansa karattua ja perääntyi piiloon kylpyhuoneeseen. Hän napitti housunsa kiinni ja kuuli ovelta kahdet loittonevat askeleet ja Lockhartin äänen:
”Ei se mitään, poikaseni. Onneksesi tunnen nämä käytävät kuin omat taskuni.”
Severus palasi huoneeseen, istuutui raskaasti huokaisten sohvalle ja otti huikan tonttuviinipullosta. Tuosta miehestä ei ollut kuin harmia, kuinka monta kertaa se pitäisi todistaa ennen kuin hän ottaisi opikseen. Hän puuskahti turhautuneena, kun Lockhart hetken kuluttua palasi käytävästä ja rojahti hänen viereensä. Mies näytti tapahtuneeseen nähden aivan liian mairealta.
”Mikä ihmeen syy sinulla voi olla hymyillä noin? Jouduimme nöyryytetyiksi”, Severus muistutti.
Lockhart taputti hänen reittään sovittelevasti: ”Älä huoli, voimme unohtaa tuon kiusallisen välikohtauksen. Kerroin poikapololle, että kyseessä oli hätätilanne.”
Severus ei edes halunnut tietää, mitä Lockhart oli eksyneelle oppilaalle sepittänyt; hän saattoi vain toivoa, että poika ei ymmärtäisi kertoa näkemästään ikätovereilleen - tai vielä pahempaa, vanhemmille oppilaille, jotka eivät taatusti epäröisi käyttää kuulemaansa hyväkseen. Hän harkitsi pyytävänsä Lockhartia käyttämään poikaan vaaratonta muistiloitsua, mutta tämä ehti avata suunsa jälleen.
”Sehän oli oikeastaan varsin kutkuttava tilanne.”
”Ehkä sinulle, jätit minut patsastelemaan puolialasti yksinäni.”
”Voisimme tietysti lukita oven ensi kerralla”, Lockhart naurahti ja puhalsi miehelle lentosuukon.
Severus pyöräytti silmiään.
”Maltan tuskin odottaa.”