Kirjoittaja: Kaisa
Ikäraja: sallittu
Tyylilaji: angst, one-shot
Paritus: sivussa Anssi/Miika, muistoissa Anssi/Kuisma
A/N: Osallistuu haasteeseen Ime kappale tyhjiin (costee - Taas sun kaa)
- - -
Luulin etten kaipaa sun luo
toukouu 2021
Anssi ei ole vieläkään myöntänyt itselleen, miten paskalta se oli tuntunut, kun hän löysi muuttolaatikoistaan Kuisman paidan. Hän muistaa päälimmäisenä sen pettymyksen tunteen - ihan kuin asumusero, petetyksi tuleminen ja rikkinäinen sydän eivät olisi olleet tarpeeksi, vaan toisen täytyi vielä kummitella tuoksuillaan.
Hän muistaa sen miten vihainen hän oli lapselleen, joka auttoi ystäviensä kanssa Anssin tavarat pois miesten yhteisestä kodista. Hän muistaa olleensa vihainen Kuismalle, koska tämä ei ollut katsonut Tinon pakkaamisen perään. Hän syytti muita, ja eniten itseään. Hän ei muista itkeneensä, mutta nyt kun se paita tulee vastaan sieltä vaatekaapista, johon se on unohdettu kuukausiksi ei Anssi osaa muuta kuin puhjeta kyyneliin.
Kehossa tuntuu räjähdyksiä, sydän hakkaa Kuisman nimen rytmisä ja sormia paleltaa.
Hän puristaa mustaa kangasta käsissään. Taistelee vastaan, mutta häviää itselleen sekuneissa ja painaa kasvonsa paidan kaulukseen. Tuoksu ei ole enää vahva, mutta muistijäljet pystyvät luomaan siitä voimakkaamman. Anssi on aivan varma, että hän haistaa paidasta sen vadelmaisen suihkusaippuan ja sen utuisen, mausteisen partaveden.
Hän ei ole ajatellut Kuismaa aikoihin. Hän on ollut liian kiireinen tehdessään itseään onnelliseksi. Hän on ollut liian kiireinen Miikan kainalossa. Liian kiireinen nauraessaan Miikan kanssa. Suudellessaan tämän täyteläisiä huulia. Suunnitellessa tulevaisuuttaan. Mutta nyt, kun Kuisman haamu on yhtäkkiä hänen kanssaan samassa tilassa häntä särkee niin, ettei itkusta tule loppua.
Hänen mielessään Kuisma ja kaikki heidän yhteiset vuotensa ovat tuntuneet elokuvalta - huonolta sellaiselta. Ne ovat olleet Anssille ihan kuin jonkun muun elämää, koska niin sitä on ollut helpoin käsitellä.
Anssi ei ymmärrä, vieläkään, miten se on edes mahdollista, että joku niin kaunis särkyi palasiksi. Hetkessä. Miten avioliitto menetti tarkoituksensa. Sekunneissa. Ja vaikka Anssi oli se, joka jätti, joka lähti, oli hän varmasti heistä kahdesta se, johon sattui eniten.
Hän ei pysty ikinä ymmärtämään, miten helposti Kuisma sen kaiken hajotti. Miten helposti se piilotteli tekemisiään. Miten idiootilta hän oli saanut Anssin näyttämään, kun oli pettänyt tätä kuukausia. Miten pahalta se tuntui, kun kaikki tiesi siitä ennen Anssia.
Ja miten vihainen Anssi on nyt itselleen, kun tajuaa itkevänsä ikävää.
"Helvetti", Anssi henkäisee ääneen pyyhien kyyneleitä käsiinsä ja hänen tekee mieli soittaa Kuismalle. Kuulla toisen ääni. Kuulla, miten se sanoo Anssin nimen. Kuulla sen, miten r rohisee sen kielen päällä, kun se kertoo rakastavansa.
Eikä hän hetkeen osaa ajatella muuta kuin niitä kolmea hullua sanaa ja Kuisman huulia huulillaan.
"Kulta", kuuluu huhuilua eteisestä ja Anssi piilottaa käsissään olevan paidan vieressään olevaan jätesäkkiin.
"Oliko siinä sitten kaikki?" Miika hymyilee katsoen tyhjyyttä huutavaa asuntoa. Se ottaa Anssin käden käteensä. "En voi uskoa, että sä todella muutat mun luokse."
Miikan sanat kaikuvat asunnossa, josta Anssi yritti liian kauan tehdä itselleen kotia.
"Tämä vielä", Anssi huokaisee ja ojentaa vapaata kättään kohti mustaa säkkiä. "Tää pitää viedä johonkin vaatekeräykseen."
Anssi painaa metallisen kannen kiinni. Puristaa kahvaa kädessään ja jää katumaan. Sormenpäitä kylmää taas. Hengitys on vaikeaa molempiin suuntiin, kun hän jää heti kaipaamaan paitaa, jonka olemassaolosta hän ei edes tiennyt muutama tunti sitten.
Ja hän on itselleen ikuisesti siitä vihainen, että kaipaa nyt miestä, joka satutti häntä eniten.
