toukokuu 2020
Anssi oli ollut pää pilvissä viimeiset kolme viikkoa. Hän tunsi itsensä niin järjettömän onnelliseksi, että maailmakin näyttäytyi vain kauniina ja tuntui kuin kevätkin puhkeaisi täyteen kauneuteensa ihan vain heitä varten.
Mutta sitä kaikkea iloa, onnea ja upeutta varjosti ymmärrys siitä, että hänellä ei ollut ystäviä. Tai oli hänellä työkaverinsa, joista muutamalle hän soitteli työpäivän jälkeenkin, mutta he olivat nimenomaan
työkavereita ja he olivat Miikan kanssa sopineet, etteivät töissä vielä kertoisi mitään tästä kaikesta. Kerran hän meinasi lipsauttaa lempikollegalleen, että on menossa Miikan luokse töiden jälkeen, mutta osasi sulkea suunsa ennen kuin suurempaa vahinkoa pääsi tapahtumaan.
He eivät Miikan kanssa olleet varmoja, mitä sääntöjä heidän työpaikallaan oli parisuhteista. Oliko ne edes sallittuja vai olivatko ne paheksuttuja. Eivätkä he olleet varmoja, miten muut reagoisivat, kun kyseessä oli kaksi miestä. Toki, kaikki tiesivät, että Anssi oli ollut naimisissa miehen kanssa ja lähes kaikki Anssin työkaverit olivat tavanneetkin Kuisman, mutta… tilanne oli silti eri. Anssi ei ollut edes tiennyt, että se valvonnan komea lähes kaksimetrinen adonis oli homo. Tiesikö muut? Oliko sillä edes mitään väliä? Eivät he olleet vielä Miikankaan kanssa lyöneet suhteelleen, jutulleen, mille lie, mitään leimaa päälle. Miten sellaisesta voisi siis edes puhua muille?
Mutta Anssin teki niin mieli kertoa. Edes jollekin. Hän oli niin onnellinen, mutta samaan aikaan niin kipeän yksinäinen, koska hänellä ei oikeasti ollut ketään, kenelle hän olisi voinut puhua onnestaan. Puhua Miikasta. Kertoa, miten sen hymy oli maailman kaunein. Miten se oli ihmisenä maailman kiltein, empaattisin ja kohteliain, mitä hän oli koskaan tavannut. Hän ei voinut kertoa kenellekään, miten Miika oli niin mielettömän komea, ettei Anssi tajunnut sellaisia olevan olemassakaan. Hän ei voinut kertoa kenellekään, miten Miika oli virheetön. Kaikkialta. Miten sen ääni oli syvä ja aamuisin niin ihanan raspinen, että se sai Anssin varpaatkin kipristymään onnesta.
Hänellä ei oikeasti ollut elämässään ketään, kenelle hän olisi voinut siitä kaikesta puhua ja se sai sen kaiken upean ja ihanan tuntumaan yllättävänä kipuna kaikkialla vartalossa.
Olisihan Anssi voinut Tinolle kertoa. Ei tietenkään niistä kaikista upeimmista asioista, jotka olisivat halunneet tulla kerrotuksi, mutta olisi voinut kertoa edes jotakin. Kertoa, että Miika on oikeasti olemassa. Oikeasti osa hänen elämäänsä. Koska tällä hetkellä kaikki tuntui enemmän sadulta kuin todellisuudelta, koska kukaan muu ei tiennyt, miten onnelliseksi Miika sai Anssin, kuin hän vain itse.
Olisiko Tinolle kertominen paha asia? Anssi jäi pohtimaan. Kaatoi kahvia kuppiinsa ja istui keittiönpöydän ääreen. Hän selasi puhelintaan. Tarkisti sosiaaliset mediat. Jumittui Miikan profiiliin. Katsoi läpi sen kuvia. Sydämen syke kiihtyi ilman Anssin lupaa ja huulille levisi hymy. Oliko Miika edes totta? Tulisiko siitä oikeasti enemmän totta, jos hän kertoisi pojalleen, että hänellä oli jo joku muu?
Jo.
Ja se pieni sana sai Anssin panikoimaan omia ajatuksiaan. Siitä oli kulunut alle viisi kuukautta, kun hän oli lähtenyt pois Kuisman luota. Oliko liian aikaista olla näin onnellinen? Pitäisikö hänen vielä olla onneton? He olivat olleet Kuisman kanssa yhdessä vuosia, ja hän oli onnellinen toisen miehen kainalossa vain viisi kuukautta eron jälkeen. Oliko hän sittenkin se paha?
Voisiko hän ikinä kertoa Tinolle? Kenellekään? Saisiko hän osakseen vain arvostelua?
Tuntui kuin ero olisi tapahtunut vasta eilen, mutta samaan aikaan tuntui, kuin erosta olisi kulunut jo vuosia. Tuntui, kuin hän olisi ollut Miikan kanssa aina. Tuntui, kuin Miikan kuuluisi olla hänen elämässään. Kuin Miika olisi se palanen, joka Anssista olisi aina puuttunut ja äkisti kaikki Anssin sisällä oli niin täynnä ristiriitoja, että rinnassa sydämen kohdalla tuntui pelkkää tyhjää.
Anssi laski kasvonsa kämmeniinsä. Hieroi sormilla otsaansa. Yritti saada itseään rauhoittumaan. Kello ei ollut vielä edes seitsemää aamulla ja hän oli keskellä eksistentiaalista kriisiä. Anssi nauroi itselleen. Nauroi tilanteelleen ja toivoi, että päästessään töihin hän näkisi edes vilahduksen siitä komeasta miehestä, joka teki hänen elämästään elämisen arvoista.
Myrskyt Anssin sisällä rauhoittuivat heti, kun hän näki sen mustan katumaasturin parkkipaikalla, mutta lähtivätkin uuteen nousuun, kun hän viereen ajaessaan näki, että Miika istui vielä autossa.
Anssin hymy oli niin iso, että poskiinkin sattui, kun hän nousi autostaan ulos ja Miika nousi samaan aikaan.
”No moi”, Miika huudahti. Sen hampaat näkyivät, kun se hymyili ja Anssin sydän oli sotkeutua omaan rytmiinsä. ”Stalkkaatko sä mua, kun noin hyvin osasit saapua ihan samaan aikaan kuin minä?”
”Ehkä”, Anssi nauroi. ”Tai, ehkä mä viime viikolla opin jo sun aikataulun, kun niin monta kertaa jouduin heräämään herran herätyskelloon.”
Anssi näki, miten Miika puri poskensa sisäpintaa yrittäessään saada hymyään rauhoitettua.
"Haluatko herätä huomennakin?”
”Ehdottomasti.”
He kävelivät yhdessä kohti toimiston sisäänkäyntiä. Miika kiirehti muutaman askeleen edelle avaamaan Anssille oven ja sen käsi kosketti Anssin selkää, kun hän käveli ohi.
”Kaipasin sua mun vieressä”, se kuiskasi.
”Miksen mä ollut siellä?”
”No hitto, en edes tiedä”, Miika nauroi. ”Unohdinko kysyä? Vai, etkö muistanut, että voit tulla kysymättäkin?”
Ulko-ovi kolahti kiinni heidän takanaan ja edessä avautui pitkä käytävä, jonka puolessa välissä oli hissi ja rappuset, eikä kumpikaan malttanut vielä lähteä pois toisen luota, joten he pysähtyivät.
”Tai sitten haluan leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa”, Anssi yritti flirttailla ja sai Miikan nauramaan lujempaa. Tuntui kuin miehen nauru olisi jäänyt kaikumaan tyhjään aulaan.
”Älä tässä vaiheessa enää ala. Me molemmat tiedetään, että sä olet aika helppo.”
”Minäkö?” Anssi huudahti hymyjen vain syventyessä molempien kasvoilla, eivätkä ne kadonneet, vaikka ulko-ovi avautui ja molemmat ottivat automaattisesti kaksi askelta taaksepäin.
”Huomenta”, Anssin lempityökaveri sanoi hymyillen ja Anssi ja Miika vastasivat toivotukseen kuin yhdestä suusta. ”Mitä te täällä suunnittelette?
Tommi katsoi ensin Miikaan ja sitten Anssiin, jota hymyilytti yhä niin paljon, että hänen oli pakko siirtää katseensa lattiaa kohti.
”Pyysin Anttilalta vähän tukiopetusta excelin käytössä”, Miika vastasi ja sai Tommin naurahtamaan.
”Vai niin”, se sanoi naurahduksensa takaa. Kosketti mies välistä kävellessään Anssin vatsaa.
”Sitten, kun maltat tulla ylös, niin mulla on muutama työjuttu”, se huusi perään ja Anssi tunsi, miten hänen niskaansa kuumotti.
”Olisit keksinyt ihan jotain muuta. Olen niin järjettömän huono excelin kanssa, että Tommi joutuu auttamaan mua aina”, Anssi huokaisi ja Miikaa vain nauratti.
”Mä olen taas meidän osaston guru”, se virnuili. Astui ne muutamat askeleet takaisin Anssin lähelle, niin lähelle, että Anssi haistoi toisen partaveden. ”Tule mun luo töiden jälkeen? Tehdään yhdessä ruokaa? Käydään salilla? Ota yökyläkassi mukaan tällä kertaa.”
”Okei”, Anssi vastasi. Joutui nostamaan leukaansa, jotta näki Miikan kauniit silmät.
”Mä lopetan työt aina puoli neljältä, mutta viime viikko taisi opettaa sulle jo senkin. Hyvää työpäivää, söpö”, Miika kuiskasi. Katsoi ympärilleen ja painoi suudelman Anssin otsalle. Ja vaikka suudelma oli nopea, oli Anssilla vaikeuksia pysyä pystyssä, kun hän jäi katsomaan, miten Miika käveli kohti omaa toimistoaan toiseen kerrokseen.
Hymyilevä Tommi oli vastassa heti, kun Anssi oli saanut jalkoihinsa voimaa ja pääsi kävelemään toimistorakennuksen kolmanteen kerrokseen omalle osastolleen.
”Mille päivälle sovitte tukiopetuksen?” se kysyi yhä hymyillen, eikä Anssi pystynyt estämään hymyä nousemasta omille hymyilleen.
”Tälle päivälle”, Anssi vastasi. ”Se lupasi auttaa
mua excelin kanssa.”
”Aaa.” Tommi nyökkäili jotenkin kauhean tietävänä. ”Ymmärsin sitten väärin, mitä Laine sanoi.”
”Ehdottomasti.” Anssi puri huultaan. ”Oliko sulla jotain oikeatakin asiaa?”
”Oli. Hae kahvia. Musta tuntuu, että meillä menee sen paskan kanssa koko vitun päivä.”
Ja heillä meni. Koko vitun päivä. Toki päivään kuului kaksi liian pitkää kahvitaukoa ja lounastauko, jossa meni tunti, mutta kaikesta huolimatta Anssi joutui tuhlaamaan koko työpäivänsä katsellen Tommin tietävää hymyä. Aina kun Anssi oli katsonut puhelintaan, oli hän näkevinään Tommin katseen itsessään. Ehkä hän kuvitteli. Tai ehkä Tommi näki hänen lävitseen. Päivä oli tuntunut loputtomalta sen katseen alla, mutta etenkin sen takia, koska hän tiesi, että työpäivän jälkeen hän pääsisi taas Miikan kainaloon. Hän oli ollut siellä viimeksi eilen. Alle 24 tuntia sitten, mutta jonkun mielenhäiriön takia hän oli lähtenyt omaan kotiinsa yöksi ja se sai ikävän tuntumaan loputtomalta.
Kello oli vartin yli neljä, kun Anssi oli vihdoin Miikan oven takana. Hän oli taas kiirehtinyt kuin typerä. Pakannut salivaatteetkin mukaansa, vaikka olikin aivan varma, että ainoa urheilu, jota he tulisivat harrastamaan tapahtuisi ilman vaatteita.
”Olet myöhässä”, Miika sanoi, kun avasi oven.
”En voi olla myöhässä, kun me ei sovittu kellonaikaa”, Anssi nauroi. Nousi vähän varpailleen, jotta ylettyi suutelemaan Miikan huulia.
”Olet, koska olen joutunut odottamaan sua jo 27 minuuttia.”
”Anteeksi”, Anssi sanoi. Hymy kiristi taas poskia. ”Meidän täytyy varmaan jättää salilla käyminen väliin, että vuorokauden tunnit riittää korvaamaan sen kaiken odottamisen.”
”Ehdottomasti”, Miika vastasi nauraen. Veti Anssin sisälle siihen mielettömään nuoren miehen taloonsa ja auttoi Anssilta takin pois päältä.
Hymy Miikan huulilla haihtui kuitenkin äkisti vähän jopa mutristukseksi, kun se asetteli Anssin takkia vaatekaappiin. Miika huokaisi. ”Salilla käyminen täytyy jättää väliin senkin takia, että saan tunneakkuni ladattua täyteen. Mun täytyisi huomenna lähteä kohti Norjaa.”
Ja vaikka molemmat pääsääntöisesti matkustivat työkseen, tuntuivat Miikan sanat silti iskulta vasten kasvoja.
”Kuinka kauan olet poissa?” Anssi kysyi. Sydäntä särki, kun hän tajusi, että Kuisma kysyi häneltä aina ensimmäisenä samaa. Hän ei ikinä pystynyt vastaamaan suoraan ja tiesi, ettei Miikakaan pystyisi, mutta silti hän halusi kuulla, että Miika kertoisi sen hänelle.
”Kolme viikkoa ihan maksimissaan. Pitäisi käydä neljä eri laivaa läpi. Mut kolme viikkoa on mulle on annettu alustavasti aikaa.”
”No, Norjassa ne on aika hyviä tekemään töitä, joten tuskin ainakaan montaa päivää aikataulu venyy.”
”Niinpä”, Miika naurahti. ”Jossain Brasiliassa noin kolme viikkoa venyisi automaattisesti viiteen, kun siellä ei toimi ikinä mikään.”
Molemmat nauroivat, vaikka naurut kuulostivatkin melko pakotetuilta. Anssin sydäntä kiristi.
”Kerrottiinko sulle tänään, että huomenna on lähtö?” hän kysyi, vaikka tiesi, että työmatkoja tulee välillä yllättäen. Joskus niistä tietää viikkoja etukäteen, joskus vain päiviä, kuten tänään. Hän tiesi, että se oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että työmatka oli varmaa vasta sitten, kun lentolippu oli ostettu ja taksi tilattu. Se ei todellakaan ollut Miikan vika, mutta silti Anssi tunsi olevansa vähän vihainen. Pettynyt.
”Joo, tai tänään se varmistui. Pomo kertoi, kun olin lähdössä. Tästä on puhuttu ensimmäisen kerran tammikuussa, mutta nyt vasta jotenkin hommat loksahti ja Jonnin piti mennä, mutta se on nyt kipeänä, joten…”
”Hitto”, Anssi huokaisi. Painautui vasten Miikan vahvaa rintakehää. Yritti estää kyyneleitään, koska tunsi itsensä niin tyhmäksi itkiessään jotain tällaista. Mutta kolme viikkoa heidän parisuh—, juttunsa, mittapuulla oli kuin ikuisuus. Miten hän tulisi ikinä selviytymään? Miten heidän suhteensa selviäisi kolmesta viikosta, kun se oli kestänyt vasta muutaman viikon?
”Mulla tulee niin helvetin kova ikävä sua.” Miikan ääni oli pieni, eikä Anssi tiennyt, että niin isosta miehestä voisi kuulua niin itkettävän hellä ääni. Anssi suuteli nuo kauniit sanat sisälleen. Hän ei ollut kuullut mitään niin kaunista pitkään, pitkään, pitkään aikaan.
”Mullakin tulee sua”, Anssi kuiskasi, nosti katseensa Miikaan silmiin ja Miika veti Anssia syliinsä tiukemmin.
Miten upealta se tuntuikaan, kun toisen tapa koskettaa, toisen tapa haluta kosketusta, oli niin samanlainen kuin oma. He puhuivat samaa kieltä, niin kosketuksilla kuin sanoillakin, koska Miika puhui suoraan. Se uskalsi puhua tunteista, niistä hyvistä ja huonoista ja sen ansiosta uskalsi Anssikin. Mitään ei täytynyt arvailla, vaan kaikki kerrottiin. Näytettiin. Koettiin yhdessä.
Anssi ei ollut koskaan kokenut sellaista.
Kuisman kanssa kaikki oli ollut aina vähän arvaamatonta, hankalaa ja täynnä yllätyksiä. Tuntui, että aina sai olla hieman varpaillaan ja miettiä, mitä uskaltaa sanoa. Se jatkui niin kauan, aina, että se oli jo osa arkea. Ei Anssi ollut pitkään aikaan edes tajunnut, miten hankalaa
se arki Kuisman kanssa oikeasti oli. Miten uuvuttavaa ja miten kipeää. Hän tajusi sen parhaiten nyt, kun Miikan kanssa kaikki oli helppoa. Kun toisen syli tuntui oikeasti turvalliselta ja uskalsi sanoa, uskalsi puhua ja keskustella, ilman, että täytyi pelätä toisen suuttuvan.
Anssi nosti katseensa Miikaan. Antoi kyyneltensä valua, koska tiesi, ettei toinen arvostele.
”Sä teet mut niin helvetin onneliseksi”, Anssi kuiskasi. Katsoi syvälle silmiin sitä upeaa, taianomaista miestä, jonka syleilyssä hän tunsi itsensä maailman onnekkaimmaksi. ”En tiennyt, että on mahdollista tuntea itsensä näin onnelliseksi. En tiedä olenko ikinä tuntenut näin.”
”Anssi”, Miika sai sanottua. Sen silmät kimalsi kyynelistä, kun se nojautui suutelemaan Anssin huulia kuin kaipaisi jo ja Anssi värisi onnesta. Kaipauksesta. Miten hän ikinä tulisi pärjäämään kolme viikkoa ilman toista? Miten hän tulisi pärjäämään ilman tätä syliä, jossa hän tunsi, että oli turvassa?