Ukkosenjumala | S, astrafobiasta ja kuolemasta (Luna)

[Parris]

u k k o s e n j u m a l a
S, angst (Luna)

Ficlet300 (sanalla 89. Äiti)
One True Something 20 #2 (inspiraationlähde: Katri Valan tuotanto)
Otsikoinnin iloja -kevätkurssi (yhdyssanaotsikko)
Sana/kuva/lause10 #2 (lauseella Tyyni myrskyn edellä on harhakuvitelmaa.)
Teelusikan tunneskaala II (tunteella pelko)

astrafobia
ukkosen ja salamoinnin sairaalloinen kammo.

Taivaan sininen pelto,
myrskyöiden syväksi kyntämä,
kasvaa tähtien hopeakauraa,
kylmän pellon harvaa kauraa.
Ken tarttuu kuun terävään sirppiin?

– Katri Vala, Yötaivas, 1942

Sellaisina öinä Luna kuvitteli itsensä pois Tylypahkan tiluksilta, takaisin kotikonnuille, jossa kiikunkaakunkiikkerän talon lähistöllä vehnäpellotkin olivat humisseet pimeällä kuin vesiputoukset. Luna muisti, kuinka peltojen laidalla istuessaan hän oli kuullut keijujen kuiskaukset, heinäsirkkojen kanonisen sirityssinfonian, kevätsateiden jokaisen pisaran helähtelyn vehnänkorsia vasten. Pilvet olivat nousseet korkeina kumulonimbuksina taivaanrannassa, ja Luna tiesi, että se enteili aina pahaa.

Kumulonimbus, nimittäin, oli ukkospilvi. Se oli Zeuksen henkäisy Olympokselta, Raijinin rummun kumahdus ja Indran sodanjulistus. Ensimmäisenä vuonnaan Tylypahkassa Luna oli päättänyt, että lukisi läpi jokaisen ukkosesta kertovan sanan kirjastossa. Ja niin hän oli tehnytkin, saanut Irma Prillin hämmentyneet, äkäiset katseet niskaansa kerta toisensa jälkeen kantaessaan metrin korkuisia kirjapinoja mukanaan ja sivu sivulta oppinut kaiken. Sen jälkeen, olisi Lunalta kysynyt mitä tahansa ukkosesta, hän olisi tiennyt vastauksen. Mutta hän ei kertonut kenellekään tästä pakkomielteestä, piti sen omana salaisuutenaan.

Siitä huolimatta Luna ei osannut tarkalleen osoittaa, miksi hän kunnioitti ja pelkäsi ukkosta niin paljon. Hänellä oli vain hatara muisto äidin kuolinyöltä: lähestyvät ukkosenjyrähdykset ja isän huudot jostain kaukaa, kyyneleet jotka eivät vain loppuneet, niin tiukkaan puristetut nyrkit että kädet olivat vielä seuraavana aamunakin punaiset. Ehkä hän oli vain unohtanut trauman myötä, ehkä piilottanut muistonsa tarkoituksella. Äiti oli ollut hänen elämänsä tärkein ihminen.

Sellaisina öinä Luna silitti käsivarressaan olevia arpia, jotka eivät olleet vielä ehtineet haalentua Carrowien uusien hyökkäysten jäljiltä. Luna silitti niitä maatessaan silmät umpeen puristettuina Korpinkynsitornissa ja kuuli päässään Ginnyn ja muiden huudot. Ne äänet, joita hän ei halunnut enää koskaan kuulla. Ne kohtalot, jollaisen hänen äitinsä oli kokenut ja jollaista Luna ei halunnut enää koskaan kenellekään. Kuten hän oli päättänyt hehkuvine käsineen äitinsä kuolemaa seuranneena: hän valitsisi aina hyvän, oikean, rakkauden. Jos häntä olisi sellaisena yönä siunattu ukkosenjumalan vallalla ja rohkeudella, hän olisi päättänyt silti – tai juuri siksi – tehdä oikein.

Sellaisina öinä Lunan oli pakko nousta sängystään ja mennä katsomaan oleskeluhuoneen ikkunasta ulos. Yötaivaalla ei näkynyt pilven pilveä, pelkästään tähdillä läpipistelty tumma kangas ja kumarassa kelluva kuunsirppi. Luna odotti, hengitti syvään –


ja linna hengitti hänen kanssaan, odottaen vapautta.

[carrowfan]

Siis tää teksti on kaunis. Tykkäsin erityisesti siitä miten Luna suhtautuu Carroweihin sekä siitä, että vaikka tekstissä ei suoraan sanottu Lunan pelkäävän niin nuo ikävät muistot aiheuttivat taatusti kauhua.

[Thelina]

Kaunis tuo Katri Valan runo, samoin kuin tämä tarinakin! Vaikkakin samalla surullinen ja jonkinlaista pelonsekaista kunnioitusta ukkosta kohtaan herättävä. On kiinnostavaa, että otit hahmoksi juuri Lunan, sillä usein häntä kuvataan tarinoissa seesteisemä ja hieman omissa maailmoissaan olevana, mutta kumminkin hyväntuulisena. Siinä unohtuu se, että hänkin on jo nuorena joutunut kokemaan rankkoja asioita äitinsä kuoleman tähden, ja vielä koulussa sodan aikana. Ei varmasti ole mikään ihme, jos ukkoseen yhdistyy äidin kuolinyön tuntemukset vielä vuosien jälkeenkin, ajatuskin sattuu sydämeen.

Pidän kovasti siitä, millaisia sanoja käytät: esim kiikunkaakunkiikkerä, sirityssinfonia ja tähdillä läpipistelty ovat kauniita ja voimakkaitakin ilmaisuja, jotka tuovat tarinaan ihan omanlaistaan tunnelmaa. Lopussa on toiveikkuutta, mistä aina pidän <3

Kiitos, tämä on upea teksti!

[Okakettu]

Oi, olipa tämä vaikuttava lukukokemus. Päädyin tämän pariin, koska Ukkosenjumala otsikkona ja Luna kuulostivat kiehtovalta yhdistelmältä, ja tykkäsinkin äärimmäisen paljon siitä, millaisen character studyn olit hänestä kyseisen ukkoselementin kautta kirjoittanut. Kyseessä oli kaikessa surullisuudessaan myös suorastaan virkistävä (jotenkin kauhea ilmaisu tässä yhteydessä, mutten keksi parempaakaan) näkökulma, sillä kuten Thelina sanoi, Lunaan tulee mieltäneeksi useammin seesteisyyden ja myönteisyyden. Oli todellakin sydäntäsärkevää lukea, miten Lunan kiinnostus ja pelonsekainen kunnioitus ukkosta kohtaan yhdistyy hänen äitinsä kuolemaan, varsinkin kun mukaan sekoittuvat vielä toisen velhosodan kauhut. Tässä oli tunnelmaltaan sellaista ukkosmaista painostavuutta, ja toisaalta mukana on myös Lunaan hyvin sopiva toivo ja päättäväisyys, jota synkätkään ajat eivät kukista. Tämä oli erityisen hieno kohta siltä osin:

Kuten hän oli päättänyt hehkuvine käsineen äitinsä kuolemaa seuranneena: hän valitsisi aina hyvän, oikean, rakkauden. Jos häntä olisi sellaisena yönä siunattu ukkosenjumalan vallalla ja rohkeudella, hän olisi päättänyt silti – tai juuri siksi – tehdä oikein.

Tykkäsin myös ylipäätään paljon käyttämästäsi kielestä läpi tämän tekstin; vehnäpellot jotka humisevat pimeällä kuin vesiputoukset, pisaroiden helähtely ruohonkorsia vasten, kumarassa kelluva kuunsirppi... Tosi kauniita ja eläviä ilmaisuja. Kiitos paljon lukukokemuksesta!

[Odo]

Ajattelin ensin hypätä johonkin vieraampaan fandomiin, mutta heiheihei Ukkosenjumala on niin päheä otsikko - ja alun asetelma ficcitiedoista ja runon sivuun viskaaminen -, vetivät kyllä tähän! (Sitä paitsi, voihan niitä loppuja kommentoida myöhemmin!) Tuo runo tuossa alussa oli kyllä sellainen kiva lisä, josta tykkäsin. Aloitan kommentoinnin lopusta, koska loppu. Se, että oli niin seesteistä, pilvetöntä ja kuitenkin ukkonen niin vahvasti läsnä, oli jotenkin todella hienoa. Pidin tuosta ukkosenjumalasta ja pelosta, että kunnioituksesta. Mahtava ficci! Voin kuvitella Prillin ihmetyksen ja ärtymyksen sekä lähtökohtaisesti Lunan hakemassa tietoa jostakin täydellä intohimolla (jos se on oikea sana?). Kuolema ja ukkosenpelko olivat hienoja teemoja, kiitos siis tästä, synkkä ja ihastuttava. <3 Pahoittelen lyhytsanaisuuttani, mutta lyhyesti silti; upeaa! ♥