Kolmen vuoden odotus, K-11, triplaraapale

[Chibi]

Nimi: Kolmen vuoden odotus
Kirjoittaja: Chibi
Beta: Finin ulkopuolelta
Genre: Angst
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Käsitellään aiheina kuolemaa ja itsemurhaa
A/N: Osallistuu  Räntäkevään etydejä  -haasteeseen. Näillä Kuva ja Kuva    kuvilla.  Olen epämukavuusalueellani angstia kirjoittaessa. Lisäksi otin omaksi tavoitteeksi kirjoittaa tekstin, jossa ei ole sanaakaan dialogia, koska useimmat muut tesktini ovat sitä täynnä. Teksti on kirjoitettu todellakin lämmittelynä oppitunnin aikana opettajan puhuessa taustalla, mutta sanat vain vaativat päästä paperille juuri sillä hetkellä.



 

Elokuun aamu on lämmin, mutta sateinen. Juon aamukahvini taas yksin. En syö, vaikka aamiainen on katettu kolmelle. Odotan sinua ja poikaa. Odotan teitä, mutta ette koskaan tule takaisin.  Vanha virsikirja on auki pöydällä juuri siitä, mihin sen jätit kolme vuotta sitten. Sen vieressä on kuva pojasta.

En ole vieläkään oppinut soittamaan, vaikka piano ja kitara kuiskivat. Ne kaipaavat kosketusta, mutta hymisen nuotteja itsekseni pihan linnuille ja oraville. Heittelen niille kuivuneen leivän palat. Nostan aamiaistarvikkeet takaisin jääkaappiin. Syön ne lounaaksi, kuten joka päivä. En koskaan totu siihen, ettette tule kotiin. En koskaan lakkaa odottamasta.
 
Huomenna tulee kuluneeksi tasan kolme vuotta kolarista, jossa veit itsesi ja pojan. Poika ei ollut edes kolmea vuotta, hädin tuskin puhui. Olit jo pitkään kertonut jonkin suuremman voiman puhuvan sinulle. Äänet päässäsi estivät sinua nukkumasta. Äänet päässä kertoivat, että olit arvokkaampi kuin me muut.
 
Kosketan arpea otsallani. Kahvikuppi, jonka heitit siihen, oli samaa sarjaa pöydällä odottavien lautasten kanssa. Kun verenvuoto lakkasi, olit jo ottanut auton ja pojan. Olit lähtenyt, enkä tiennyt minne tai miksi. Kai ne olivat taas äänet päässäsi.
 
Yksi lautanen pöydällä on ilman kuppia. Se on minun. Juon kahvini joka aamu samasta kupista. Siitä, joka ei sovi muuhun kattaukseen. Odotan, että palaatte.

Odotan, vaikka en koskaan unohda sinivilkkuja. En unohda farmariauton murtuneita palkkeja, enkä nokkaa, joka oli tullut sisään törmäyksessä. Enkä koskaan unohda poikaa, joka näytti nukkuvan takapenkillä turvaistuimessa.
 
Haluaisin unohtaa poliisin, joka talutti minut autoon, kun oma tahtoni ei riittänyt pois katsomiseen. Haluaisin unohtaa palomiehen, joka peitti sen, mitä sinusta oli jäljellä. Haluaisin unohtaa ensihoitajan, jonka kosketuksen edelleen tunnen olkapäälläni. Haluaisin unohtaa siniset silmät ja huolehtivat kysymykset, kun minun tietojani kerättiin talteen.
 
Olin lamaantunut enkä pystynyt vastaamaan yksinkertaisimpiinkaan kysymyksiin. Olin unohtanut oman nimeni ja osoitteeni. En pystynyt kertomaan teollesi syytä. En pysty vieläkään.

Aina välillä unohdan päivän kauhut, mutta yksikään aamu en lakkaa odottamasta.

[Kelsier]

Kommenttiarpajaisista hei!

Tämä oli tosi koskettava ja todentuntuinen kuvaus siitä, miltä tuntuu menettää perheenjäseniä kolarissa. Minusta oli hienoa, että ei voinut arvata kumpi vanhemmista oli jäänyt eloon. Välillä olin varma, että äiti, välillä, että isä. Kiinnostavaa oli myös, että äänet kolarin ajaneen päässä olivat sanoneet, että hän arvokkaampi kuin muut. Yleensä tuollaiset äänet tapaavat pilkata ja aineuttaa huonommuuden tunteita, joten erilainen näkökulma.
Surua oli paljon  ja olit hyvin kuvannut elämän pysähtyneisyyttä, vaikka se meneekin koko ajan eteenpäin. Tuo pianon ja kitaran kuiskinta oli kaunis kielikuva, ihan kuin ne kutsuisivat päähenkilöä takaisin elämään.

Kiitos tästä ajatuksia herättävästä palasta!

[Rosmariini]

Terveisiä kommenttikampanjasta!

Tämä oli todella koskettava teksti, liikutuin. Osasit todella vähin sanoin sanoa tässä tosi paljon, ja jätit lukijalle runsaasti tilaa ajatella ja tulkita. Vähäeleinen tyyli sopi tämän surullisuuteen myös todella paljon: erityisesti alussa huomioni kiinnitti lauseiden rytmitys ja pituus: erityisesti toisessa kappaleessa ne olivat tosi tasapituisia ja vailla kielikuvia, joka korosti entisestään tilanteen lohduttomuutta ja "automaatiota", jolla tällaisessa tilanteessa tällaisen tilanteen läpikäynyt henkilö toimii. Tämä oli hienosti kuvailtu myös toiseksi viimeisessä kappaleessa:¨

Olin lamaantunut enkä pystynyt vastaamaan yksinkertaisimpiinkaan kysymyksiin. Olin unohtanut oman nimeni ja osoitteeni. En pystynyt kertomaan teollesi syytä. En pysty vieläkään.

Pidin myös siitä, miten kuvastit tässä parisuhteen toisen osapuolen epävakautta ja tragediaan johtaneita syitä, ja sitä, kuinka eloonjäänyt osapuoli yrittää vielä selittää itselleen tekoa, vaikka ehkä jossain syvällä sisimmässään tietää, että hänen tulisi päästää irti. Monesti erityisesti meille rakkaiden ihmisten tapauksessa meidän on vaikea ymmärtää, miksi he päätyvät tekemään pahoja asioita, ja jatkamme niiden selittämistä itsellemme lähes loputtomiin, vaikkemme ehkä koskaan saa niihin tyydyttäviä vastauksia. Kahvikuppi symbolisoi hienosti tuota irtipäästämisen vaikeutta kaikesta huolimatta.

Odotan, vaikka en koskaan unohda sinivilkkuja. En unohda farmariauton murtuneita palkkeja, enkä nokkaa, joka oli tullut sisään törmäyksessä. Enkä koskaan unohda poikaa, joka näytti nukkuvan takapenkillä turvaistuimessa.

Rakastin myös tätä kohtaa, koska olit kuvaillut tässä kolaritilanteen todella upeasti "välähdysomaisten" muistojen kautta, joita tuo toisto korostaa entisestään. Dialogin puute ei tosiaan haitannut, ja triplaraapalemitta sopi tähän erinomaisesti. Kaiken kaikkiaan tämä onnistui todella pienessä tilassa maalaamaan elävän kuvan ja koskettamaan lukijaa.

Kiitos upeasta tekstistä!

[Chibi]

Lämmin kiitos ajatuksella kirjoitetuista kommenteista Kelsier ja Rosmariini, mukavaa, että tämä teksti valikoitui luettavaksi ja piditte siitä.

En ole hirveästi originaaleja kirjoitellut ja on todella kannustavaa saada palautetta, että tunnelma on välittynyt hyvin, todentuntuinen, elävä ja ajatuksia herättävä. En ollut tullut edes ajatelleeksi, ettei hahmosta välity onko kyseessä kumpi vanhempi. Kirjoittaessa se tuntui itsestään selvältä, mutta tämän kommentin jälkeen lukiessa havahduin siihen itsekin.

Osasit todella vähin sanoin sanoa tässä tosi paljon

Tämä oli todella kaunis kehu!

[Violetu]

Kommenttikampanjasta moi.

Hui, olipa kylmäävä. Silmät vähän kostui.
Odotus tuli kyllä tosi hyvin läpi, kantoi alusta loppuun tätä raapaletta. Alussa lukijalla oli vielä toivoa, mutta loppu kävi ehkä juuri siksi sitäkin surullisemmaksi. Sanatoisto toimi tosi hyvin.

Tämä toimi tosi hyvin ilman dialogia, oikein korostui, miten hukassa - tai jossain omituisessa leijuvassa, odottavassa epätilassa -  päähenkilö on. Toisaalta kuvailu toi kaiken tosi vahvasti konkreettiseen maailmaan, teki siitä lukijalle melkein käsinkosketeltavaa. Ehkä tämä juuri siksi oli niin surullinen, kaikki tapahtunut tuntuu niin todelliselta, mutta sitten taas toisaalta päähenkilö on jotenkin lohdun ja kaiken muun ulottumattomissa, oman päänsä sisällä ja rutiineissaan luupilla jumissa odottamassa.

Pidin, vaikka angsti ilman onnellista loppua harvoin on genre, jota tietoisesti valitsen lukea 🙊
Tällaisina pieninä palasina voi. (Tämän perusteella sanoisin, että olet suorastaan haka angstissa, harvoin mitkään tekstit oikeasti itkettävät itseäni, varsinkaan angsti.)

~Violet

[Alice Katarina]

Kommenttiarpajaisista hei! Minäkin päädyin lukemaan tämän tekstin ja hyvä, että päädyin. Pelkän tekstin nimen perusteella en olisi osannut arvata, että kyseessä on näin synkkä tarina, mutta lukemisen jälkeen nimi sopi loistavasti. Teksti oli traagisen surullinen ja herätti ehdottomasti ajatuksia.

Erityisesti pidin tekstissä sen tietynlaisesta vääjäämättömättömyydestä. Kun kaikki on menetetty, on kovin vaikeaa yrittää unohtaa ja siirtyä eteenpäin. Toisaalta kuten mukana on myös pieni aavistus toivoa soittimien kuiskutteluna. Tuntuu, että päähenkilöllä voisi olla vielä mahdollisuus löytää jotain merkityksellistä elämäänsä, kun surun yli vain onnistuu pääsemään.

Yksi lautanen pöydällä on ilman kuppia. Se on minun. Juon kahvini joka aamu samasta kupista. Siitä, joka ei sovi muuhun kattaukseen. Odotan, että palaatte.

Tämä oli ehkä lempikohtani. Hän yrittää epätoivoisesti pitää kaiken mahdollisimman samanlaisena kuin ennen, ikäänkuin se voisi tuoda menetetyt rakkaat takaisin kotiin.

Kiitos tästä koskettavasta tarinasta!

AK

[Sielulintu]

Kommenttiarpajaisista hei
Tämä oli jotain ihan todella koskettavaa. Aihe jo itsessään oli erittäin surullinen, mutta sun tapa kuvailla tapahtunutta ja sitä tilannetta, missä nyt ollaan, on mielettömän kaunis ja lisää tekstin herkkyyttä tosi paljon. Musta teksti rakentui myös hienosti, kun alkuun ei ollut heti selvää, miksi päähenkilö istuu yksin aamiaispöydässä aamusta toiseen ja odottaa. Sitten kun asia selviää, on jo valmiiksi ymmärtänyt, kuinka epätoivoiselta tästä henkilöstä tuntuu.

Tässä oli paljon hienoja yksityiskohtia, jotka tuki tunnelmaa ja tekstin kulkua. Koko kuvaus yksinäisestä aamiaispöydästä kattauksineen toi hyvin esiin yksinäisyyden ja yrityksen pitäytyä entisessä, toivon, että perhe tulisi takaisin. Myös päähenkilön ajatukset on todella uskottavasti kirjoitettu kuitenkin niin, että lukijakin saa tietää, mitä on tapahtunut. Erittäin realistista kuvausta mun mielestä, kuinka kuolleita muistellaan ja mietitään sitä, ettei teon syytä kykene vieläkään ymmärtämään. Tää kohta erityisesti kiteyttää päähenkilön mietteitä ja tunnelmia tosi hyvin sekä tapahtumahetkellä että nyt myöhemmin.

Olin lamaantunut enkä pystynyt vastaamaan yksinkertaisimpiinkaan kysymyksiin. Olin unohtanut oman nimeni ja osoitteeni. En pystynyt kertomaan teollesi syytä. En pysty vieläkään.

Kiitos erittäin paljon surullisesta mutta hyvin kauniista tekstistä.

[Avaruuspiraatti]

Kommenttiarpajaisista huomenta!

Muut ovat tosi osuvasti jo sanoneetkin, että tämä on todella todentuntuinen teksti! Sinällään on helpottavaa, että tämä on vain tarina, ja toisaalta sydämestä riipaisee kaikkien niiden puolesta, jotka ovat menettäneet läheisiä kolareissa. Onnettomuudet on aina odottamattomia, vaikka tässäkin tarinassa kertojan puolisolla oli varomerkkinsä, eikä niihin voi mitenkään varautua. Kolme vuotta, kolmekymmentä vuotta... Kertojan odotus tuskin tulee koskaan päätökseen.

Pidän tän raapaleen levollisesta tunnelmasta. Kertoja muistelee varmasti yhtä elämänsä suurimmista käännekohdista, mutta silti järkytyksen ja surun tunteita käsitellään tässä todella hienovaraisesti. Suuret tunteet ei iske lukijaa kasvoille, vaan ne on tuolla pinnan alla kaivettavana. Siksi tämä ehkä onkin niin koskettava, siksi ettei tässä ole melodraamaa.

Lueskelin tosiaan muidenkin kommentteja ja Kelsierin toteamuksesta tajusin itsekin, että niin, eihän tässä kerrottu kertojasta ja puolisosta sukupuolia. Minulle tuli lukiessa tästä niin lujat mielikuvat, että olin hieman hämmentynytkin, kun luin tämän uudestaan ja totta tosiaan, ei niitä sukupuolia missään sanottu! Mä ekalla lukukerralla tulkitsin kertojan heti naiseksi ja puolison mieheksi. Tämän raapaleen tuntu muuttuu, kun roolit kääntää vastakkain tai kun ajattelee tämän nais- tai miespariksi. Raapaleen perustaa se ei muuta, mutta tuo jokaiselle lukukerralla omanlaisensa vivahteet!

Minusta tosi mielenkiintoinen yksityiskohta tässä raapaleessa on tuo, kuinka kertoja puhuu lapsestaan vain poikana. Ensimmäisellä lukukerralla, kun kuvittelin kertojan äidiksi, ajattelin, että ehkä hän yrittää etäännyttää itseään sillä tavalla lapsestaan. Ehkä sillä tavalla hänen on helpompi käsitellä lapsen kuolemaa, kuin ajatella häntä aina nimeltä. Ja kun luin tämän sitten isän näkökannasta, poika tuntuu heti paljon läheisemmältä. Tai ehkä se on vain minun mielikuvani, että miehet puhuttelevat lapsiaan useammin pojiksi ja tytöiksi

Tämä oli minusta tosi hienovaraista angstia, vaikka tässä onkin kuvaus yksi elämän kauheimmasta tragediasta. Tämä jätti oman oloni lopulta levolliseksi. Koskaan ei voi tietää, milloin elämässä kohtaa tällaisen pysäyttävän tragedian, mutta siitä huolimatta elämä aina jatkuu. Erilaisena, mutta jatkuu kuitenkin. Kiitos!

[Chibi]

Violetu mukavaa, että löysit tänne kommenttikampanjasta, AK, Sielulintu ja Avaruuspiraatti, mukavaa, että tämä valikoitui tekstiksi kommenttiarpajaisista.

Kokonaisuudessaan olen aika otettu siitä, että tämä pieni kirjoitelmani on onnistunut koskettamaan ja liikuttamaan ihmisiä. Erityisesti Violetun silmien kostuminen lämmitti mieltäni. Ihanaa, että teksti on toimiva ja pidät minua jopa hakana angstin kirjoittajana. Vaalin tätä kehua, kun pääsen seuraavaksi angstin makuun.

On todella mielenkiintoista, kuinka olette tulkinneet tätä tekstiä ja löysin itsekin näiden kommenttien jälkeen tekstistä uusia vivahteita ja näkökulmia. Esimerkiksi Avaruuspiraatin näkökulma siitä, kuinka kertoja puhuttelee lasta poikana. En ollut edes ajatellut asiaa kirjoittaessa, mutta näin jälkikäteen mietin, miksen antanut pojalle nimeä. Ehkä se olisi rikkonut tekstin tunnelmaa ja muuttanut henkilökohtaisuuksia.

Kiitos kaikille näistä kauniista ja ajatuksella kirjoitetuista kommenteista!