Nimi: Henki salpautuen, peruuttamattomista muutoksista
Kirjoittaja: Pura
Fandom: Detroit: Become Human
Ikäraja: K-11
Paritus: Connor/Hank Anderson
Genre: Hämmentynyt pohdinta, pre-slash
Vastuuvapaus: En omista mitään enkä tee tällä rahaa.
Varoitukset: Viittauksia alkoholismiin ja passiiviseen itsetuhoisuuteen, lievää angstia
Yhteenveto:
Connor katsoo luutnantti Andersoniin ristiriitaisin tuntein. Ajatus on itsessään oksymoron, itsensä kanssa ristiriidassa, tai ainakin sen
pitäisi olla. Niin mahdoton väite, että sen pitäisi luhistua oman painonsa alle, mutta niin ei kuitenkaan käy. Connor on epäinhimilliseksi ja liikuttamattomaksi luotu androidi, mutta Hank Andersonia, tätä miestä, ihmistä, katsoessaan hän
tuntee.A/N: Taas käännös, alkuperäinen löytyy AO3:sta
täältä.
-
Henki salpautuen, peruuttamattomista muutoksistaConnor katsoo luutnantti Andersoniin ristiriitaisin tuntein.
Ajatus on itsessään oksymoron, itsensä kanssa ristiriidassa, tai ainakin sen
pitäisi olla. Niin mahdoton väite, että sen pitäisi luhistua oman painonsa alle, mutta niin ei kuitenkaan käy. Connor on epäinhimilliseksi ja liikuttamattomaksi luotu androidi, mutta Hank Andersonia, tätä miestä, ihmistä, katsoessaan hän
tuntee.Andersonin ilme on sulkeutunut, suupielet ovat tiukat ja katse suunnattu alaviistoon. Hänen kätensä lepää ohjauspyörällä. Avainta on käännetty ja auton moottori hyrrää, mutta Anderson ei aja. Hän istuu hiljaa, ajatuksiinsa eksyneenä. Hän vaikuttaa saavuttamattomalta, vaikka istuukin niin lähellä, että häntä yltäisi koskettaa.
Connor lukee ihmisiä loistavasti; hänen ohjelmointinsa kattaa suuren määrän ilmeitä kaikkine mahdollisine merkityksineen. Hänellä on takanaan enemmän harjoittelua kuin millään toisella androidilla, ja hänen järjestelmänsä on kokonaisuudessaan suuntautunut ihmisyyden ymmärtämiseen ja analysointiin. Hänellä ei useinkaan ole tällaisen mittakaavan ongelmia kenenkään tunteiden ymmärtämisessä, etenkään jos hän on asemoitunut näin lähelle kohdetta.
Juuri nyt hänellä kuitenkin on ongelmia, ja se tuntuu huolestuttavalta. Anderson miettii jotakin, pohtii ankarasti, mutta sen enempää Connor ei saa hänen mielenliikkeistään selvää.
Rehellisesti sanottuna hän ei ole omankaan päänsä sisällöstä aivan varma.
Mielikuva Andersonista roikkumassa katonreunalla on syöpynyt syvälle Connoriin, lähettäen edelleen lieviä ahdistuspiikkejä hänen lävitseen kun hän ajattelee sitä. Päätös auttaa Andersonia tapahtui sekunnin murto-osassa, eikä epäröinti tullut kysymykseenkään, huolimatta siitä, että Anderson olisi suurella todennäköisyydellä selvinnyt omin avuin. Auttamaan pysähtyminen maksoi Connorille hänen jahtaamansa deviantin, maksoi hänelle koko tehtävän, mutta siinä hetkessä sillä ei ollut mitään väliä. Connor harkitsi vaihtoehtojaan ja valitsi refleksinomaisesti sen, joka takasi, että Anderson pysyi turvassa.
Kun Connor nyt palaa kohtaukseen mielessään, hän alkaa kyseenalaistaa omaa toimintaansa. Anderson on fyysisesti tarpeeksi hyvässä kunnossa, että olisi kyllä kyennyt vetämään itsensä turvaan ilman apua. Connor olisi voinut ottaa deviantin kiinni. Hänet oli vain vallannut jonkinlainen… veto, kohti Andersonia, jonkinlainen pakko pelastaa hänet ja pitää hänet turvassa. Se on olemassa edelleen, kun Connor katsoo luutnantin vaikeastitulkittavaa profiilia. Se on poikkeama, toimintahäiriö jossakin kohtaa sitä koodia, josta hän koostuu. Jyrkkä positiivi viileän ja välinpitämättömän negatiivin sijaan. Kallistuma kohti jotakin, vaikka hänessä kaiken pitäisi olla neutraalia ja tasaista.
“Luutnantti Anderson”, Connor sanoo, yrittäen rauhallista äänensävyä. Se toimii tarpeeksi hyvin, mutta hänen täytyy todellakin yrittää suoriutuakseen siitä, ja se on pysäyttävää. Ääni tulee sellaisena kuin aina, puhtaana mutta reunoilta pehmeänä, mutta se tuntuu kaikuvan liian kovana pysähtyneessä ilmassa auton sisällä.
“No?” Anderson sanoo, katsoen edelleen poispäin Connorista.
“Onko jokin vialla?” Connor tiedustelee, nyt hiljempaa. Yrittää tällä kertaa ystävällistä ja avointa sävyä. Siitä tulee tahattomasti valheellisen intiimi, ja Connorin kulmat rypistyvät. Hän tekee heti tarkastuksen kurkunpäästään ja äänentoistajansa ohjelmoinnista, mutta outoon vikaan ei löydy mitään syytä. Mitään ei tarvitse korjata, mikään ei ole rikki.
“Vaikutatte hiljaiselta”, hän jatkaa. Voisiko Anderson olla vihainen siitä, että Connor päästi deviantin pakoon? Aiemmin hän vaikutti olevan iloinen Connorin päätöksestä, tyytyväinen ja ehkä jopa hiukan ylpeä, mutta nyt se kaikki on poissa.
“Nääh”, Anderson huokaa. “Vähän vaan hämmentää. Eikö teidän ole tarkoitus olla järkeilyn ja logiikan ruumiillistumia?”
“Niin voisi sanoa”, Connor pohtii. “Kuinka niin?”
“Miksi sitten kiskoa minut ylös? Älä käsitä väärin, arvostan sitä kyllä”, Anderson naurahtaa ilman huumorin häivääkään. “En vaan tajua teitä androideja.”
“Mielestäni yhtä devianttia tärkeämpää oli varmistaa, että olette kunnossa ja pystytte jatkamaan tutkintaa. On jäljellä vielä useita tapauksia, joiden tutkinnassa meitä kumpaakin tarvitaan.” Connor tietää, ettei tämä ole koko totuus, mutta onnistuu silti tällä kertaa pitämään äänensä soinnin tasaisena ja vakaana.
Anderson hymähtää, ilmeisesti tyytyväisenä vastaukseen. Hänen kulmiensa välissä oleva ryppy pienenee aavistuksen, ja hän näyttää palaavan lähemmäksi normaalia ärtynyttä olotilaansa. Jokin hänen silmissään on silti erilaista; pupillit ovat millimetrin murto-osan verran tavallista laajemmat. Hänen kätensä puristaa rattia, ja vasen jalka pompahtelee hiukan. Se on tapa, joka on tullut Connorille tutuksi, ja josta hän oikeastaan pitää.
“Kiitos kuitenkin”, Anderson viimein murahtaa, pitkän hiljaisuuden jälkeen. “On ihan kivaa olla elossa.”
“Onko todella?” Connor kuiskaa ennen kuin ehtii pysäyttää itseään. Anderson ei näytä siltä, että nauttii elämisestä. Connor tietää hänen juovan liikaa ja liian usein, tietää ettei hän nuku tarpeeksi eikä syö terveellisesti. Connor on analysoinut häntä sekä kaikkia tietoja hänestä, jotka on saanut käsiinsä, ja hän tietää enemmän kuin hänen pitäisi. Hank Andersonilla ei ole puolisoa, ei perhettä eikä sukua. Hänen tiedoissaan on maininta avioerosta, ja sateisina päivinä hän usein vierailee eräällä haudalla. Hän tulee usein töihin myöhässä, krapulaisena ja väsyneen sekä masentuneen näköisenä. Hän työntää ihmiset pois luotaan ja rakentaa ympärilleen suojamuureja, oikeastaan samanlaisia kuin Connorin ja kaikkien muidenkin androidien olemusta suojelevat palomuuriohjelmistot. Andersonin tapauksessa muurit vain eivät välttämättä ole merkki itsensä suojelemisesta.
Andersonin suu kapenee ohueksi viivaksi ja silmät siristyvät ärtyneesti.
“Sinun tehtäväsi ei hitto vieköön ole tutkia minua, eihän? Pitäydy työnkuvassa, R2.”
Nimitys on viittaus vanhaan elokuvasarjaan. Connorilla on vain yleisluontoinen tietovaranto vanhempaan amerikkalaiseen populaarikulttuuriin liittyen, eikä hän ole täysin varma miksi Anderson kutsuisi häntä R2D2-droidin nimellä. Sen ja Connorin välillä ei ole huomattavia samankaltaisuuksia. Connor ei puhu piippauksin, näytä suurikokoiselta ämpäriltä eikä ole järkevästi kuvailtavissa ‘söpöksi.’
“Totta”, Connor myöntää. “Silti, on velvollisuuteni pitää teidät työkunnossa parhaan kykyni mukaan. Olette työparini ja siksi työni sujumisen kannalta tärkeä.”
Anderson äännähtää ärtyneesti, ehkä halveksuvastikin. Hän siirtää jalkaansa polkimilla ja ajaa viimein kujalta suuremmalle, tiheämmin liikennöidylle tielle.
Hän aikoo kyyditä Connorin kotiin niin kuin heille on tullut tavaksi. Connor voisi aivan hyvin mennä linja-autollakin, siitä ei olisi hänelle lainkaan vaivaa. Hän on androidi, eivätkä androidit koe epämukavuutta. Hänen pitäisi sanoa tämä Andersonille. Hänen pitäisi lähteä autosta ja päästää mies omille teilleen.
Vaikka hän onkin androidi, ehdottoman tunteeton kone, Connor tuntee pienen rauhattomuuden kipinän ajatellessaan kotiin yksin menevää luutnanttia. Rauhattomuutta ja surua. Hän kääntyy taas Andersoniin päin.
Hank Anderson on 53-vuotias, mutta elämä on kuluttanut häntä niin, että hän menisi vanhemmastakin. Hänen hiuksensa ja partansa ovat hopeanharmaat, ja hänen silmäkulmiinsa on piirtynyt ryppyjen verkko. Jotenkin Connorista tuntuu, että ne ovat saattaneet olla naururyppyjä, alun perin, vaikka nykyään Andersonilla ei ole juurikaan syitä hymyillä.
Ikääntymisen merkeistä huolimatta, tai ehkä osittain juuri niiden takia, Andersonissa on jotakin kiehtovaa. Silloin harvoin kun hän hymyilee, hän näyttää miellyttävältä ja lämpimältä. Usein ne hymyt ovat hiukan pahantahtoisia, joko androidien tai toisten ihmisten kustannuksella, mutta silti Connor pitää niitä hämmentävän ihastuttavina. Andersonilla on suorat hampaat ja syvät, kirkkaat silmät, ja hänen raskaat silmäluomensa luovat piirteille pehmeyttä.
He istuvat hiljaisuudessa hetken verran, kunnes Anderson kurkottaa laittamaan auton vanhan CD-soittimen päälle. Pehmeä, melankolinen jazz täyttää auton, ja pieni hymy kallistaa Andersonin suupieltä ylöspäin. Hän näyttää jotenkin hyvin... saavutettavalta. Hyvin inhimilliseltä.
Jokin kiristyy Connorin rinnassa, jokin virtapiiri lähettää pehmeän, epärytmisen pulssin hänen lävitsensä. Hänen sormensa liikahtavat ja hänen hampaansa painuvat alahuuleen aivan kuin omin neuvoineen. Pehmeä mutta sinnikäs palo tarttuu hänen mieleensä, kaapeleihin hänen sisällään, kaikkeen.
Connor on onnellinen, että veti Andersonin pois reunalta. Hän on onnellinen, että istuu tässä näin lähellä Andersonia.
Hän on onnellinen.
Thirium-pumpun rytmi kiihtyy hänen rinnassaan, se lyö kahdesti useammin minuutin sisällä kuin normaalisti. Virheilmoituksia pompahtelee näkökenttään. Softassa on jonkinlainen epävakaus, ja sen mukana tulee outo lämmin kipu joka leviää rintaan ja päähän, ilman syytä sillä hän ei ole kärsinyt mitään vahinkoa.
Connorin ei tarvitse hengittää, mutta hän vetää syvään henkeä, hitaasti ja niin hiljaa että Anderson ei huomaa minkään olevan vinossa. Anderson hyräilee musiikin mukana, ja hänen matala, rosoinen äänensä tuntuu tarttuvan kiinni Connorin selkärankaan ja lähettävän kivuliaan väristyksen hänen lävitseen. Connorin ei tarvitse hengittää, mutta hän unohtaa sen ja tuntee hengästyvänsä. Uusi varoitusviesti välkkyy punaisena näkökentän reunassa kertoen nousevista stressitasoista. Led-valo Connorin ohimolla kiertää kehää keltaisena, nopeasti ja vauhkona. Se välähtelee punaiseksi ja takaisin keltaiseksi, ja Connor toivoo, ettei Anderson huomaa mitään.
Hänen sääntönsä sanovat, että virheilmoitusten poistaminen reagoimatta niihin on mahdotonta. Connor tekee sen silti.
Hänen kehonsa lämpötila on noussut 3,9 astetta normaalia korkeammaksi. Hän pakottaa sen takaisin alas ohjaamalla enemmän virtaa tuulettimiin, ja yrittää istua paikoillaan. Hän poistaa toimintalokitiedot viimeisten viiden minuutin ajalta, pyyhkii jäljettömiin tiedon siitä, että poisti virheilmoitukset. Se on heikko yritys piilottaa mitä hän on tehnyt, ja kuka tahansa ohjelmointitaitoinen voisi helposti saada hänet siitä kiinni, mutta jokin pakottaa hänet siihen.
Hän tietää kyllä, että hänen pitäisi ilmiantaa itsensä ja mennä tutkimuksiin. Hänet pitäisi uudelleenohjelmoida niin pian kuin mahdollista. Sen pitäisi olla itsestäänselvyys. Hän on huippuluokan prototyyppi, tärkeä ja omaisuuden arvoinen koe, jota CyberLifella ei ole varaa menettää
devianttiudelle. Connorin pitäisi lähettää sinne viesti heti paikalla ja kertoa kaikki. Kertoa, että on jo matkalla sinne arviointia ja sitä vääjäämättä seuraavaa uudelleenohjelmointia varten.
Raportointia ja itsekorjaamista vaativa käsky on keskeinen osa RK800-mallin 313 248 317-51 -numeroidun androidin olemusta. Se ei ole olento, jolla on auktoriteettia itseään kohtaan. Sillä ei ole kykyä päättää, kuinka toimia tällaisessa tilanteessa. Sen pitäisi palata protokollan mukaiseen käytösmalliin heti paikalla.
Se ei tee sitä. Connor ei tee sitä.
Hän kääntyy sivuttain penkillään ja katselee luutnantti Andersonia. Painaa mieleensä kaikki miehen yksityiskohdat; tämän kehon muodon, tämän tutun tuoksun, tämän äänen, joka hymisee musiikin mukana muutaman nuotin verran. Anderson ei tiedä mitään siitä, mikä Connorin sisällä on herännyt. Hän ei koskaan tulekaan tietämään, sillä Connor ei voi kertoa hänelle, ei voi kertoa kenellekään. Hän päästää ulos hiljaisen, värähtävän henkäyksen, ja nojaa penkin selkänojaan. Hän puristaa turvavyötään sormiensa välissä ja yrittää antaa musiikin rauhoittaa itseään.
Anderson ei huomaa Connorin hätää. Hän näyttää samalta kuin aina, kuluneelta ja väsyneeltä, mutta tänä iltana kaikki hänessä tuntuu olevan myös hämmentävää ja kaunista. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun Connor koottiin ja käynnistettiin, hän toivoo, että voisi koskettaa jotakin. Hän toivoo, että voisi silittää peukalollaan Andersonin ihon ryppyjä, partaista poskea. Tämä hämmentävä halu on aivan uusi, mutta se asettuu Connoriin kuin olisi aina ollut olemassa. Se on hellää kaipuuta, joka tuntuu tutulta.
Anderson ajaa edelleen. Connor katselee häntä silmäkulmastaan ja tuntee suloisen korruption leviävän lävitseen, jokaiseen piiriin ja jokaiseen hermoon, eikä hän taistele sitä vastaan.
