Irtipäästökoe (K-11 • vaellus- ja parisuhdedraama, Oliver/Valtteri • spurttailua, 7/7)

[Waulish]

K-11

FinFanFun1000 sanalla 369. syyllisyys
Otsikoinnin iloja -kevätkurssi yhdyssanaotsikolla
Sana/kuva/lause10 #2 sanalla puhelinvastaaja
Spurttiraapale V 20. kierros inspissanoineen
Teelusikan tunneskaala II tunteella avuttomuus

Spurttiraapaleen sanalista innosti minua tarttumaan ideaan, joka on pyörinyt mielessäni muotoaan muutellen jo pidemmän aikaa. Saas nähdä, mitä tästä tulee vai tuleeko mitään. Tervetuloa seurailemaan!

// Irtipäästökoe sai vuoden 2020 Finipikareissa jaettua hopeaa kategorioissa Vuoden originaaliteksti ja Vuoden draamateksti sekä vuoden 2021 Finipikareissa jaettua hopeaa Nostalgiapikari-kategoriassa, tuhannet kiitokset!

1.
Koeajalla
350 sanaa • spurttisana menneisyys

Kevon kanjonin rotkolaakso kiiri Pohjois-Lapin kaukaisuuteen yli neljänkymmenen kilometrin verran. Sen kivikkoisia, karuja rinteitä väritti keskikesän syvä vihreä. Kanjonin liepeiltä tarkasteltuina puut ja kasvillisuus näyttivät pikkuruisilta, aivan kuin nukkekodin kalusteilta. Itse rotko ammotti kuin valtaisa kita.

Oliver tunsi mykistyvänsä ihmetyksestä, kun hän ensimmäisen kerran näki kanjonin avautuvan koko komeudessaan. Hän ei ollut koskaan osannut kuvitellakaan, että Suomessa oli sellaisia maisemia. Kotiseudun männikkömetsät ja rantojen raidat kutistuivat Kevon luonnonpuiston ylväiden kallioiden rinnalla.

Muuttuneeseen maisemaan tottui kuitenkin nopeasti. Oliverin silmät turtuivat toinen toistaan korkeammille kiviröykkiöille, ja hänen katseensa keskittyi maahan, havaitsemaan mutkaisen polun kulkuesteitä. Samalla tavalla Oliver oli turtunut eleettömään tunturikoivikkoon, jota he olivat taittaneet edellispäivän kanjonille päästäkseen. Sekin oli ollut kaunista ja ihmeellistä aluksi, mutta sitten koko Oliverin olemassaolo oli kutistunut vain kävelemiseen, askeliin jotka eivät tuntuneet edes johtavan mihinkään loputtomassa luonnossa.

Kutistunut olemassaolo teki tilaa ajatuksille, ja Oliver ajatteli. Hän ajatteli biokaasuhanketta, jonka projektipäälliköksi hänet oli vastikään valittu. Hän ajatteli muutoksia, jotka siihen täytyisi tehdä pikimmiten. Hän ajatteli tutkimusraporttia, jota Euroopan aluekehitysrahasto odotti kuun loppuun mennessä. Oliver ei nähnyt enää maastoa vaelluskenkiensä alla; hän näki Excel-tiedoston, johon hän oli koonnut viimeisimmän biomassamittauksensa tulokset juuri ennen lomaansa.

”Katso”, Valtteri henkäisi Oliverin takana.

Oliver kääntyi katsomaan ja huomasi kävelleensä jo monta metriä Valtterin edellä. Valtteri oli poikennut polulta ja kyykistynyt hypistelemään jotain kallion välistä puskevaa. Kasvilla oli pienet, keltaiset kukat. Se ei näyttänyt Oliverista mitenkään erityiseltä.

”Pahtakeltto”, Valtteri sanoi. ”Hyvin uhanalainen Suomessa. Upea…”

Riittämättömyyden ja syyllisyyden pisto käväisi Oliverin sydänalassa. Valtteri ei ollut turtunut millekään. Valtterilla ei ollut vaikeuksia jättää arkea ja töitä hetkeksi menneisyyteen. Sen saattoi nähdä Valtterin silmistä, joiden lempeä ruska kohdisti kaiken huomionsa pikkuruiseen, vaatimattomaan kasviin.

Oliver muisti jälleen, että he olivat koeajalla. Se oli äänetön totuus. He olivat kuin kämppäkavereita, jotka vaihtoivat kuulumisia velvollisuudentunnosta ja nukkuivat sattumoisin samassa sängyssä. Oliver ei riittänyt. Hän oli vääränlainen. Hän osasi koota mittaustuloksia Excel-taulukkoon näppärämmin kuin moni muu, mutta hän ei osannut olla läsnä, ei puhua, ei jakaa aamukahviaan.

He jatkoivat matkaa. Oliverin rinnassa pusersi jokin vaikeasti määriteltävä. Ennen kuin hän huomasikaan, hänen ajatuksensa alkoivat askarrella töissä ja asioissa, jotka hän kykeni määrittelemään. Oli kai onni, ettei Valtteri nähnyt Oliverin pään sisään.

[Parris]

Öinen tervehdys! Sinä, slash, luonto, tiedemiehet; mainio kombo spurttiraapaleeseen, niin ilo olla täällä kommentoimassa.

Oliver ei nähnyt enää maastoa vaelluskenkiensä alla; hän näki Excel-tiedoston, johon hän oli koonnut viimeisimmän biomassamittauksensa tulokset juuri ennen lomaansa.

Mun mielestä tää virke tiivistää parhaiten tän tekstin päähahmojen eron ja ehkä isommalla skaalalla sen, miksi viehätyn tässä niin paljon siitä, miten lähtökohtaisesti esittelet Oliverin hahmon. Niinhän se kai vähän on, jos kovin syvälle itselleen rakkaissa asioissa päätyy tieteen parissa - lakkaa näkemästä niissä ilon sellaisenaan ja näkee vain tutkimuskohteen, tilastot ja muuta vastaavaa. Sellainen fiilis mulla tulee tässä Oliverista: hänelle Suomi puhtaine luontoineen on tärkeämpi kuin mikään muu - sen takia hänkin lienee tekemässä tätä biokaasuhanketta - mutta nautinto olla luonnossa riipiytyy osa osalta pois. Onneksi Valtteri on tässä maadoittamassa (pun intended :p) häntä ja muistuttamassa harvinaisista pahtakeltoista ja muista asioista, jotka ovat saattaneet jo unohtua Oliverilta... kuten heidän suhteestaan. Vaikka kuinka Oliver ajatteleekin, että on vääränlainen ja ihan sopimaton Valtterin kanssa yhteen. Tunnistan oireet! Se, kun yrittää puskea toista ihmistä pois luotaan, vaikka oikeasti tarvisikin hänet vaan lähemmäs. Kaikkea ei voi excelöidä, ja odotan innolla, laitatko Oliverin tajuamaan saman myöhemmissä rapsuissa.

Kiitokset, kiva aloitus! Vei mut suoraan Kevon maisemiin, vaikken ihan niissä ole koskaan käynytkään... tämän kuvauksen jälkeen tekisi kyllä mieli lähteä, hehe! <3

[Waulish]

Ronsu, öinen tervehdys sinnekin! Voi miten kommenttisi piristi ja tsemppasi minua tämän seuraavan raapaleen kanssa. Olen aivan ihmeissäni siitä, miten paljon kaikenlaista olet saanut irti tuosta aloitusosasta! Pohdintojasi on tosi antoisaa lukea. Oliver ja Valtteri ovat tosiaan jossain määrin erilaisia, mitä tulee työntekoon ja vapaa-ajasta nauttimiseen, ja näitä eroavaisuuksia tulee toivottavasti käsiteltyä vielä lisääkin. Heissä kuitenkin on myös paljon samaa ja jotain, mikä vetää heitä puoleensa, vaikka Oliverin ratkaisu onkin vetäytyminen. On todella osuvasti sanottu, että kaikkea ei voi excelöidä. ♥ Lämmin kiitos ja halaus sinulle ihanasta kommentista, olet ihana!

2.
Köysi ja vaijeri
350 sanaa • spurttisana riidellä

Toisen vaelluspäivänsä iltana miehet saapuivat Fiellun vesiputoukselle ja Fiellujoelle, joka yhtyi kanjonin pohjalla virtaavaan Kevojokeen. Putous riehui ja rönsyili pitkin kallionseinämää, ja sen pauhu huumasi korvia. Hämmästyttävän luonnonvoiman juurella Valtteri tunsi itsensä pieneksi niin kuin ensimmäistä kertaa kanjonin reunalla seistessäänkin. Se oli hyvää ja turvallista pienuutta, aivan kuin hän olisi saanut vajota luontoäidin syleilyyn ja unohtaa kaikki maalliset murheet.

Fiellujoen ylityskohdassa vesi ryöppysi ja pyörteili vuolaana. Miehet käärivät lahkeensa, vaihtoivat sandaaleihin ja tukeutuivat turvaköysiin. Vesi ylsi syvimmillään polviin saakka, mutta sitä pirskoi vyötäisillekin. Vähän ennen rantautumista Valtterin jalka lipesi liukkaalla kivellä, ja hän horjahti toista kainaloaan myöten jokeen. Kuivalle maalle päästyään hän hymyili; kesä kuivasi sen, minkä kastelikin.

Kun matka jatkui kohti Fiellun leiriytymispaikkaa, seuraavaa yösijaa, Valtteri tunsi levottomuuden itävän sisällään. Hän ja Oliver olivat selvinneet edellisyöstä Lammenpäässä Ristenasjärven rannalla riitelemättä, mutta Valtteri pelkäsi, että mitä kauemmas sivistyksestä he vaeltaisivat, sitä kivikkoisemmaksi heidän tiensä kävisi. Patikoiminen sujui seurassakin, sillä fyysinen ponnistelu ei jättänyt sijaa pahoille sanoille eikä juuri muullekaan, mutta kun he olisivat pystyttäneet teltan ja ruokailleet ja peseytyneet, heidän pitäisi hetken aikaa vain olla ja levätä. Valtteri vaistosi hiljaisuuden painosta, että vain oleminen ahdisti Oliveria yhä enenevissä määrin. Lomailu ahdisti Oliveria. Kun he olivat ajaneet Keski-Suomesta Utsjoelle, Oliver oli omilla ajovuoroillaan naputellut rattia hermostuneena ja Valtterin vuoroilla uppoutunut tutkimusartikkelinivaskaan pelkääjän paikalla. Nivaska oli jäänyt sovitusti autoon, mutta jotenkin mystisesti sen haamu tuntui seuranneen heitä Kevon syvyyksiin.

Valtteri vilkaisi Oliveria, joka roikotti vettä valuvia sandaaleita sormissaan. Tämän kasvot olivat kireät ja väsyneet. Epämääräinen syyllisyys kouristi Valtterin vatsassa. Ei hän ollut iloinen siitä, että hän oli puoliksi pakottanut Oliverin Lappiin ja ylipäätään kesälomalle. Ei hän ollut tyytyväinen itseensä. Hän oli avuton ja hädissään. Hän oli kuin Fiellujoen armoilla ilman köyttä ja vaijeria, ja hän tiesi, että jonkin oli muututtava.

Ei se ollut ollut sellaista aina. Jotain oli nyrjähtänyt, kun Valtteri talvella oli kosinut Oliveria ja saanut itkunsekaisen kieltävän vastauksen. Se jokin oli nyrjähtänyt vielä vinompaan, kun Oliver oli kaikesta huolimatta halunnut jatkaa. Sitten Oliverista oli tullut projektipäällikkö, ja työlleen omistautuneesta oli tullut työlleen elävä.

Valtteri keskittyi askeliinsa, hengitykseensä ja takaa kantautuvaan vesiputouksen ja joen kohinaan. Hetken se vielä saattelisi heitä leiriytymispaikalle.

[hiddenben]

En vaan pääse yli enkä ympäri, miten paljon tykkään tästä! En tiedä, mistä alottaisin, joten laitan kaikki asiat peräkkäin: tuo tarinan banneri, tämän nimi, luonnon kuvailu, miten hienosti käytät FF1000-sanaa kuvaamaan Oliverin ja Valtterin tilanneeta ja miten tästä tulee sellainen olo, että haluan ihan uppoutua tähän tarinaan, oikein pitkäksi aikaa. Ja tässä on niin paljon sellaista, missä tunnistan itseni – sekä hyvässä että pahassa. Ja myös se tekee tästä aivan todella hienon.

Minusta tässä toimii erityisen hienosti se, miten näkökulmaa vaihtamalla voi näyttää yhden hahmon aivan erilaisessa valossa. Oliverista rakentuu ensimmäisen osan perusteella tietynlainen kuva, mutta sitten Valtterin silmien kautta miehestä avautuukin uusia asioita. Oliver ei ajattele kihlautumista vaan puhuu koeajasta, mutta Valtteri antaa koeajalle konkreettisen sanan ja lukijan mieli mykistyy hetkeksi, kun tajuaa, mitä on käynnissä. Samanaikaisesti minua surettaa kaksikon puhumattomuus, kuinka molemmat kokevat syyllisyyttä omasta olemisestaan ja jos he vain voisivat puhua toisilleen, molemmat tajuaisivat syyllisyyden olevan ainakin jossain määrin turhaa. Molemmat ovat niin... inhimillisiä. Mutta miten tuollaisessa tilanteessa voi alkaa puhua muusta kuin luonnosta tai vaellukseen liittyvistä asioista? Miten alkaa avata kipeitä asioita?

Tuo otsikko ei suoranaisesti lupaa romanttista loppua, mutta ehkä tällä tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu. Ilahduttaa, että tätä on vielä viisi osaa jäljellä, koska niin kuin kirjoitin, haluan uppoutua tähän vielä uudelleen. Nämä sinun luontokuvailusi ihastuttavat kyllä kerta toisensa jälkeen! Ja jotenkin nämä henkilöhahmot ovat niin samaistuttavia, että he saavat minut miettimään itseäni – miten toimin tietynlaisissa tilanteissa, miksi koen saman tyyppisistä asioista syyllisyyttä, miten asioita voisi hoitaa toisella tavalla.

Kiitos jo näistä osista

[Waulish]

hiddenben, voi mikä kommentti! Luin sitä melkein itku silmässä ja häkeltyneenä siitä, että tästä tekstistä on löytynyt ja irronnut noin paljon positiivista. Ihan huisia! ♥ Olen tosi otettu siitä, että hahmot ongelmineen tuntuvat sinusta inhimillisiltä ja samaistuttavilta ja että näkökulman vaihdos sai näkemään ainakin toisen heistä hieman eri valossa. Olen samaa mieltä siitä, että miesten oleminen ja omatunto varmaan rauhoittuisi, jos he vain osaisivat puhua toisilleen. Avoin puheyhteys on hirmuisen tärkeä juttu parisuhteessa, ja sen avulla vältyttäisiin monelta murheelta ja väärinkäsitykseltä. Haa, vielä en sano juuta enkä jaata tarinan loppuratkaisusta, mutta sen verran voin paljastaa, että tuolla nimellä saattaa olla parikin eri merkitystä. Voi että, lämpimät kiitokset ihanista sanoistasi, ihanaa että tämä tarina herätti sinussa halun uppoutua!

3.
Kahdet kasvot
350 sanaa • spurttisana usva

Lapin kesäyöt olivat valoisia, mutta eivät niin valoisia, että teltan sisällä olisi nähnyt kirjoittaa ilman lisävalaistusta. Niinpä Oliver kirjoitti taskulampun luonnottomassa kajossa.

Oliverin ylävatsaan sattui. Se ei ollut korventavaa närästyskipua vaan jotenkin polttavaa, kirvelevääkin. Se oli alkanut iltapuuron jälkeen, eikä Oliver ollut saanut unta. Aikansa hän oli kääntyillyt makuualustallaan, kuunnellut Valtterin tuhinaa ja sisään pyrkivien hyttysten ininää ja miettinyt, miten saisi Euroopan aluekehitysrahaston vakuuttumaan biokaasuhankkeen etenemisestä. Sitten hän oli antautunut kynälle ja paperille ja vähät välittänyt siitä äänenpainosta, jolla hän muisti Valtterin pyytäneen häntä jättämään työt kerrankin kotiin tai edes autoon Sulaojan pysäköintialueelle.

Taskulamppu kierähti Oliverin parannellessa asentoaan. Sen keila kääntyi osoittamaan Valtterin kasvoja. Oliver kahmaisi sen ja hapuili katkaisijaa, mutta liian myöhään – Valtteri havahtui, siristeli silmiään ja varjosti niitä kädensyrjällään. Oliver sammutti lampun ja kirosi sitä, ettei ollut tajunnut nykäistä vaikka reppua näkösuojaksi.

”Mitä sää teet?” Valtteri mutisi. Hänen äänensä oli unesta painuksissa. ”Elä vaan sano, että töitä…”

Suuttumus singahti Oliverissa, mutta hän ei tiennyt, kohdistuiko se enemmän häneen vai Valtteriin. Oliver sivuutti nukkumisvaikeuksista kertomisen mahdollisuuden. Jos hän olisi kertonut niistä, hänen olisi kai pitänyt kertoa syystä niiden takana, eikä hän halunnut pilata taas kaikkea sairastumalla johonkin kirottuun ruokamyrkytykseen keskellä kirottua luonnonpuistoa.

”Hei”, Valtteri sanoi. ”Nukkuisit nyt.” Hän kurotti kätensä, painoi Oliverin muistikirjan kiinni ja hipaisi Oliverin kämmenselkää.

Jossakin tajuntansa takamailla Oliver tiedosti, että Valtteri tarkoitti eleellään ja kosketuksellaan hyvää. Suuttumus hänessä leimahti kuitenkin ilmiliekkeihin. Kivusta, väsymyksestä ja joutenolosta usvainen mieli tulkitsi tosiasiat omalla tavallaan: Valtteri ei ymmärtänyt; Valtteri yritti tunkea Oliverin ja Oliverille tärkeiden asioiden väliin niin kuin aina.

Oliver tarttui Valtterin ranteeseen ja väänsi. Kun Valtteri kohottautui puoli-istuvaan asentoon säikähdystä silmissään, Oliver tönäisi hänet kauemmas. Teltta notkahti. Oliver löysi kätensä Valtterin rinnuksilta, nyrkit täynnä T-paitaa, ja hän ravisteli, ja Valtteri kiskoi häntä ranteista ja huusi: ”Rauhotu! Oliver!”

Oman nimen kuuleminen oman kumppanin suusta naksautti jotain Oliverin aivoissa. Hän perääntyi huohottaen. Valtterin paita oli rutussa, kasvoilla kauhua, eikä Oliver osannut kohdata sitä. Hän temusi teltasta ulos, ja vasta kesäyön kalpeassa kajossa hän huomasi, että Valtterin kynnet olivat raapineet hänen ranteensa verille.

Joku kurkisti naapuriteltasta huolestuneena. Hyttyset löysivät tiensä Oliverin paljaille säärille.

Oliverin veressä alkoi kiehua katumusta suuttumuksen sijaan.

[Waulish]

4.
Aidossa valossa
350 sanaa • spurttisana kaunis

Oliver palasi vasta parin tunnin kuluttua, kun kesäaamu valkeni jo kauniina ja kirkkaana. Valtteri oli ehtinyt purkaa teltan, keittää kahvit retkikeittimellä ja olla vuorotellen vihasta ja huolesta sekaisin. Valtteri istui teltan alustana toimineella laverilla, hörppi kahvia ja katseli muiden leiriytymispaikalla yöpyneiden aamupuuhia, kun tuttu hahmo ilmestyi puiden lomasta aamuauringon säteiden saattelemana.

Valtteri ponnahti jaloilleen. Kahvia läikkyi laverille. Oliver lähestyi hitaasti: jokainen askel näytti arpovan edellistä enemmän. Oliverilla oli vain T-paita ja lyhyet shortsit, joissa hän aamuyöllä oli syöksynyt ulos teltasta. Hänen käsivartensa ja säärensä olivat kauttaaltaan hyttysenpuremilla. Silmien alla väijyivät varjot.

Niin paljon kuin Valtteri olikin soimannut Oliveria mielessään, hänen välitön reaktionsa oli silti helpotus. Niin väärin kuin väkivalta olikin – niin väärin kuin Valtteri tiesi sen olevan –, Valtteri oli loputtomina odotuksen hetkinään jopa soimannut itseään siitä, että oli maininnut Oliverille töistä ja pyytänyt tätä lopettamaan. Kuka lopulta oli syyllinen ja mihin? Valtterista tuntui, ettei teltasta kesäyöhön raivonnut mies ollut ollut hänen tuntemansa Oliver.

”Anteeksi”, Oliver sanoi. Hänen äänensä oli tukahtunut, ja hänen katseensa pysyi Valtterin silmissä vain hetken ennen voipunutta valahtamistaan alas. Oliverin olemus kertoi enemmän kuin sanallinen anteeksipyyntö.

”Elä ennää ikinä katoa tuolla tavalla”, Valtteri sanoi. ”Mää kaajan sulleki kupin kuumaa. Jutellaan.”

Kotvan kuluttua he kyhjöttivät laverinreunalla vieretysten, kyynärpäitä polviin nojaten ja kahvimukit kämmenten välissä, kuin vanhat ukot maailmaa parantamassa. Muut leiriytyjät alkoivat tehdä lähtöä. Aurinko kiipesi korkeammalle keskikesän elinvoimalla. Kaikessa aitoudessaan sen valo paljasti kaiken, kivun silmissä ja mustelmat ja verinaarmut ihossa.

Oliver näytti monin tavoin vaikealta. Lopulta hän nojasi otsansa mukinsa reunaan, ummisti silmänsä ja sai sanottua: ”Mun on tosi, tosi vaikea irtautua töistä justiisa nyt.” Huulilta purkautui värisevä huokaus, ja silmät pusertuivat tiukemmin kiinni. ”Tutkimusraportin deadline… Vastaajaan kertyvät puhelut… Vastuu hönkii niskaan koko ajan. En mää voi jättää kaikkea työpaikalle niin ko sää.”

Valtteri hymähti. ”Voi kuule. Kyllä mää vaan vieläki mietin sitä nuorukaista, joka tuli hakemaan apua masennukseen ja tappo ittesä heti vastaanoton jäläkeen. Sitä elämänilosta pikkulikkaa, jonka vammat viittas vuosien perheväkivaltaan. Sitä yhtä hoitovirhettä. Kyllä niitä miettii, mutta ei niille voi antautua. Hullukshan siinä tulis.”

Valtteri melkein odotti riidanhaastoa, mutta hän ei osannut odottaa vaivalloista nielaisua, haparoivaa nyökkäystä ja tunteenpurkausta, joka ravisutti Oliverin hartioita.

[Kaarne]

Ai että! Olen tosiaan ihaillut otsikkoa jo pari päivää, mutta en ole avannut itse tekstiä. Olen iloinen, että nyt pääsin sinne asti, koska tämä on tosi ihana! Tunnistan paljon tuota töistä irtautumisen vaikeutta, ja vaikka mulla ei stressi tuolla tavalla väkivallaksi purkaudukaan, niin samanlaisia ahdistus- ja suuttumuskohtauksia kyllä koen tunteneeni silloin, kun burnout uhkasi pahimmillaan. Olet mun mielestä saanut tässä tosi hyvin kuvattua tuota työnarkomaniaa ja sen ongelmia, ja sitten toisaalta myös sitä kokemusta, joka syntyy siitä, että on työssään tärkeä, eikä haluaisi jättää muita pulaan.

Luonto on tässä vahvasti läsnä ja mielikuvat leiriytymisestä ja vaeltamisesta ovat tosi eläviä, vaikka en ole sitä tehnyt vuosiin. Tykkään siitä, miten tässä on läsnä sekä kauneus että luonnon haastavuus, hyttysenpuremia myöten. Ne rinnastuvat hienosti myös tuohon miesten suhteeseen, jossa on potentiaalia, mutta toisaalta myös haavoja ja ruhjeita ja huolia ja murheita. Kuten hiddenben tuolla aiemmin sanoi, näkökulmien vaihtelu toimii myös tosi hyvin ja auttaa näkemään hahmot monesta eri näkökulmasta. Se on ihan mahtavaa!

Lisäksi tykkäsin hurjasti tuosta Valtterin murteesta, ihana yksityiskohta. Odottelen innolla loppujakin spurttiraapaleita, kiitos paljon näistä tähänastisista.

[Waulish]

Vehka (oi, olet taas Vehka!), voi että, ihanaa että päädyit tämän tarinan pariin ja jätit noin ihanan ja kannustavan kommentinkin! Tämä spurttiprojekti on ollut minulle jossain määrin terapeuttinen, sillä itsekin kärsin välillä pahasta työstressistä ja työstäirtautumisvaikeuksista, vaikka työni on sellaista, ettei sitä voi tehdä työpaikan ulkopuolella. Koen tämän aiheen tärkeäksi ja läheiseksi, ja ehkä siksi olen kokenut tämän tarinan parissa tunteikkaitakin hetkiä. Hienoa, jos tekstistä välittyy useampia työnarkomaaniuden ulottuvuuksia ja luonnon kauneutta mutta samalla haastavuutta. Ihanaa, jos murrekin on positiivinen juttu eikä särähdä kovin pahasti korvaan! En voi vastustaa murteita, joten hahmonikin usein haastelevat jonkinaista murretta, yleensä juuri tällaista kuin tässä tekstissä. Voi että, lämpimät kiitokset ihanasta ja piristävästä kommentista!

5.
Lupa koskettaa
350 sanaa • spurttisana muisto

Fiellun alueen jälkeen vaellusreitti haarautui: toinen reitti jatkoi pohjoiseen kanjonin viertä, kun taas toinen johti länteen kohti Paistuntureita. Miehet suuntasivat länteen, sillä heidän vaellussuunnitelmiinsa kuului Kuivi-tunturin huiputtaminen.

Nousu joenuomalta tunturiylängölle oli jyrkkyydessään raskas, mutta tunturiylängön tarpominen osoittautui kevyemmäksi urheilusuoritukseksi kuin kanjonin kivikoissa tasapainoileminen. Kuivi-tunturikin kohosi vain kuutisensataa metriä merenpinnan yläpuolelle, joten sen huiputtaminen kävi nopeasti. Maisemat palkitsivat: kaikkialla ympärillä avautui kumpuilevaa ylänköä, kesänvihreää ja kallionharmaata. Valtteri ei vaikuttanut saavan siitä tarpeekseen. Hän tarkkaili sitä yhtä loputtoman kiinnostuneena kuin hirvien jättämiä jälkiä nousun varrella.

Valtteri ehdotti lepotaukoa. Oliver suostui kiitollisena. Oliverin kantapäähän oli hiertynyt rakko, eikä hänen vatsakipunsakaan ollut hellittänyt. Kipu oli vaeltanut laajemmalle, ja se voimistui askelten tärähdyksissä. Lisäksi Oliverilla oli etäisesti huono olo. Se muistutti häntä krapulasta, joka oli sen verran lievä, ettei mitään tullut ylös, mutta sen verran paha, että teki mieli oksentaa.

Valtterille Oliver kertoisi vasta viimeisessä hädässä. Oliver oli tuhonnut liikaa. Oliverin ansiosta heille tuskin jäisi mukavia muistoja vaellusretkestään. Piti purra hammasta ja kestää, jotta he sentään voisivat kertoa uteliaille kyselijöille kiertäneensä koko Kuivin rengasreitin. Olisihan se kaunista ja romanttista. Rumia ruhjeita ei kukaan tahtoisi nähdä.

He saivat nauttia tunturinhuipusta kaksistaan, sillä he olivat lähteneet liikkeelle muita päivän kulkijoita myöhemmin. Oliver lysähti kesäpäivän lämmittämälle kivelle ja tuijotti kaukaisuuteen. Hän havahtui, kun Valtteri istahti hänen taakseen, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja hymisi hänen korvaansa: ”Saanko?”

Syyllisyys sulki Oliverin silmät. Oliver ei käsittänyt sitä, että Valtteri pyysi lupaa koskettaa, vaikkei Oliver ollut pyytänyt lupaa satuttaa.

Oliver siveli mustelmarengasta Valtterin ranteessa. Jäljet sopivat täydellisesti hänen sormiinsa, ja se oli kauheaa. Valtterin parransänki raapaisi hänen korvantaustaansa. Hien hento häivähdys tuoksui turvalta. Rintakehän kohoilu selkää vasten tuntui kodilta. Oliverin mielessä käväisi, että hetki saattaisi olla heidän viimeisiään. Sitten hänen mielessään käväisi, että parisuhde olisi voinut päättyä kurjemmissakin maisemissa. Kaukaisuudessa aurinko leikki pilvihunnulla rei’ittämällä sitä rakastavasti.

”Kai sää tiiät, mitä mää tein sulle tuolla allaalla”, Oliver sanoi.

”Tiiän, mutta tiiän mää jottain muutaki. Myö ollaan seurusteltu, mitä, kuus vuotta. Mää rohkenen väittää tuntevani sut. Ei nyrkit oo sun aseita. Vaikeneminen on.”

Oliver tuijotti horisontin valonäytöstä ja vaikeni, mutta samalla hänestä tuntui oudosti siltä, etteivät he olleet pitkään aikaan olleet niin lähellä toisiaan.

[Waulish]

6.
Taivaallinen sadevettä
350 sanaa • spurttisana huutaa

Akukammin leiriytymispaikalla ei ollut autiotupaa niin kuin ei Fiellussakaan, mutta siellä oli turvekammi. Se oli rakennettu maakummun sisään, ja se oli täynnä sadetta piteleviä retkeilijöitä, sillä arvaamaton tunturisää tarjoili kolmatta sadekuuroa puolen tunnin sisään. Valtteri ja Oliver valuivat jo valmiiksi vettä Akukammiin saapuessaan, joten he tyytyivät kyhjöttämään ulkona sadetakeissaan.

Oliver tärisi ja näytti kalpealta. Valtteri oli aluksi luullut, että sade oli kohmettanut Oliverin, mutta mitä enemmän hän oli miehen olemusta tarkkaillut, sitä enemmän hänestä oli alkanut vaikuttaa siltä, että Oliver voi huonosti. Niinpä Valtteri ei varsinaisesti yllättynyt, kun Oliver hetken värjöteltyään ryntäsi puun juurelle, kumartui ja oksensi.

Kun Oliver palasi entistä märempänä ja kalpeampana, huoli alkoi hiipiä Valtteriin. Oliver näytti surkealta. Hän kulki kumarassa ja piteli vatsaansa.

”Onko vaan paha olo, vai koskeeko johonki?” Valtteri kysyi ja hyväili Oliverin olkavartta, vaikkei se varmaan mitään auttanut.

Oliver puisti päätään, vetäisi väristen henkeä ja vajosi maahan kippuraan. Polvet painuivat märkään mutaan, ja molemmat käsivarret kiertyivät vatsan ympäri kuin suojamuuriksi. Huoli Valtterissa holahti kuin taivaallinen sadevettä.

Valtterikin kyykistyi ja kysyi: ”Maha? Oliver, kerro. Millon tää alako?”

”Emmää tiiä”, Oliver ähisi. ”Eilen illalla kai…”

”Mihin koskee? Näytä.”

”Emmää tiiä… Tänne jonneki.” Oliverin käsi käväisi oikealla alavatsalla. ”Se oli ylempänä eilen.”

Valtteri päätti säästää kyselyt siitä, miksei Oliver ollut kertonut aikaisemmin. Sen sijaan hän yritti luotsata Oliverin sisälle turvekammiin, mutta Oliver ei halunnut voida pahoin muiden silmien alla. Niinpä sateen tyynnyttyä tihkuksi Valtteri levitti ylimääräisen sadeviitan nuotiopaikan viereen ja auttoi Oliverin sen päälle selinmakuulle. Tilapäisenä tyynynä sai toimia makuualustarulla.

Valtterin lääkäri-identiteetti otti ohjat, vaikka he olivat luonnon helmassa kaukana sairaalamaailmasta. Hän avasi Oliverin sadetakin napit, kääri tämän kostean paidan kainaloihin ja tutki tämän vatsan kauttaaltaan painellen.

”Koetahan pysyä ihan rentona”, Valtteri sanoi. ”Onko sun maha toiminu?”

”On kai”, Oliver vaikersi silmät puoliummessa. ”Eilen varmaan.”

”Ja virtsaa on tullu normaalisti?”

”Joo joo…”

”Täällä on kovin kipu, niinkö?” Valtteri kysyi painellen Oliverin vatsaa alaoikealta.

Oliver nyökkäsi. Hänen silmänsä pusertuivat kokonaan kiinni.

”Paheneeko?” Valtteri kysyi ja päästi irti.

Oliver huusi. Se kertoi Valtterille kaiken tarpeellisen. Niin kertoi sekin, että vasemmanpuoleisen alavatsan syvä palpaatio ja irtipäästö provosoivat heijastekivun alaoikealla. Avuttomuuden kauhu oli ottaa vallan, mutta Valtteri sysäsi sen pois.

[Waulish]

7.
Supersankarit
350 sanaa • spurttisana pehmeä

Valtteri oli herätellyt puhelimensa henkiin ja onnistunut saavuttamaan jonkinlaisen kuuluvuuden vaihtamalla 2G-verkkoon, vaikka he olivat poistuneet luonnonpuiston alueelta erämaahan Kuivin ja Akukammin välillä. Valtteri istui sadeviitan reunalla Oliverin vieressä ja silitteli Oliverin polvea samalla kun kertasi esitietoja puhelimeensa. Valtteri kuulosti vieraalta ammattisanastoa käyttäessään.

”Kolomekymmentäyksivuotias mies. Vatsakipu alakanu eilen illalla ylävatsalta ja paikallistunu tännään alaoikealle. Suoli toiminu, virtsaneritys normaalia. NRS nyt seittemän, ja pahoinvointiaki on. Oksentanu kertaalleen. Kuumeesta ei tietoa. Kliinisesti appendisiitti. Tärinäarkuutta, yskiminen pahentaa. Maksimiaristus McBurneyn pisteessä. Laaja-alainen défence. Rovsingin koe positiivinen. Irtipäästökoe positiivinen.”

Oliver kuunteli litaniaa puolella korvalla ymmärtämättä puoliakaan. Kipu ja pahoinvointi velloivat hänessä ja yrittivät varastaa kaikki ajatukset. Siitä huolimatta Oliver huomasi hymähtävänsä Valtterin viimeisille sanoille: irtipäästökoe positiivinen. Jossakin kivun toisella puolen Oliver ymmärsi sen olevan jotakin kliinistä ja arkista, mutta kun hän retkotti siinä kovassa, koleassa maassa ja tuijotti yläpuolella rakoilevaa pilvimassaa, hän ajatteli suuria seikkailuja ja kovia koettelemuksia. Hän muisteli lapsuutensa supersankareita. Ja niin Oliver Karisto lojuu Lapin erämaassa litimärkänä ja läpikotaisin lannistuneena, sankarin sadeviitta rypistyneenä allaan. Hänen suurin huolenaiheensa kiteytyy siihen, joutuuko hän umpilisäkkeenpoistoleikkaukseen ja sairauslomalle töistä. Sairausloma on sankarimme pahin vihollinen, vielä kesälomaakin pahempi. Irtipäästökoe negatiivinen.

Valtterin käsi siirtyi hyväilemään Oliverin olkapäätä. Yhtäkkiä Oliver tunsi palan kurkussaan, ja taivas hämärtyi kyynelistä.

Oliver oli päästänyt irti Valtterista. Hän oli päästänyt irti heistä. Hän oli etäännyttänyt itsensä, koska sen hän kai osasi parhaiten. Hän tunsi Excelin ja kaasukromatografin salat, mutta ei hän ollut koskaan oppinut avaamaan sydäntään kenellekään. Irtipäästökoe positiivinen, ja sen pituinen se.

Oliver ehti räpytellä silmänsä kuiviksi sillä aikaa, kun Valtteri oli vielä keskittynyt puheluunsa. Lopulta Valtteri laski puhelimensa nuotiopaikan puupenkille, kumartui painamaan pehmeän suudelman Oliverin otsalle ja lepuutti sitten päänsä Oliverin rinnalle. Sivummalla seisoskeli yleisöä, mutta Valtteri ei vaikuttanut siitä välittävän.

”Kestä vielä vähän aikaa”, Valtteri mumisi Oliverin paitaan. ”Ne tullee hakemaan meiät kopterilla.”

”Meiät?”

”Niin. Emmää sua jätä.”

”Mutta auto?”

”Sen ehtii myöhemminki. Ohan tuota aikaa.”

Sillä kertaa kyyneleet pääsivät karkaamaan poskille asti. Oliver kietoi käsivartensa Valtterin ylävartalon ympärille ja piti lujasti kiinni. Ehkä Valtteri olikin supersankari. Valtteri puki lääkärintakkinsa lomallakin, mutta vain pakon edessä.

”Ohan tuota aikaa”, Oliver toisti, hiljaa kuiskaten, ja siihen ajatukseen hän tarttui yhtä lujasti kuin Valtteriin.


Lämpimät kiitokset ja halaukset kaikille lukeneille ja kommentoineille! Tämä oli mielenkiintoinen matka.

[Vendela]

Huomasin, että spurttailet tämmöisen kanssa, mutta säästelin tarkoituksella tämän lukemista siihen että saat kaikki osat julki Ehkä aika itsekästä minulta tulla lukemaan valmista juttua, kun olisin voinut tsemppailla kesken matkankin. Mutta tällä kertaa näin, toivottavasti sopii.

Tämä alkoi todella kauniisti ja voimakkaasti luonnon kuvaamisella ja lukija tiesi välittömästi missä ollaan ja miksi. Sitten kun Oliverin ajatukset lähtivät harhailemaan työasioihin, pystyin jollain tavalla ymmärtämään ja ehkä samaistumaankin häneen. Valtterin into kasvista ja tapa elää hetkessä saakin korventaa hieman Oliverin sisällä. Maininta heistä koeajalla oli aika mielenkiintoinen kun peilaan sitä tämän tarinan nimeen. Onkohan tämän vaellusretken tarkoituksena erota vai lujittaa suhdetta? Ja minkälainen suhde heillä on, sekään ei aivan vielä käynyt selväksi.

[Tässä välissä on sanottava, että anteeksi kun jätän muiden kommentit lukematta, mutta tahdon muodostaa tästä oman kuvan.]

Näkökulman vaihdos toisessa rapsussa toimii hienosti ja siinä vastataankin jo heti joihinkin kysymyksiin joita ensimmäinen osa herätti. Ainakin miesten suhteen laatu tuli selväksi, vaikka tilanne vaikuttaakin olevan aika hankalassa solmussa. Pidin todella paljon tästä kohdasta, missä kuvasit Valtterin tunteita.

Hän oli avuton ja hädissään. Hän oli kuin Fiellujoen armoilla ilman köyttä ja vaijeria, ja hän tiesi, että jonkin oli muututtava.

Se kuinka voimakkaasti luonto on koko ajan läsnä tarinassa on kaunista ja kun rinnastat sitä vielä hahmojen tunteisiin, se toimii upeasti! Hienoa, että Valtteri näkee Oliverin ongelman eli työnarkomanian mutta mitä muuta Oliverin mielessä mahtaa liikkua? Sillä miksi hän tahtoo jatkaa suhdetta mutta ei sitoutua?

Huh, kolmas osa olikin sitten aika hurja. Samaistuin kyllä tuon Oliverin tunteeseen ja suuttumukseen siinä mielessä, että harvoin sitä itsekään täysin tietää kenelle sitä on vihainen. En nyt ehkä kävisi aivan noin rajusti toiseen ihmiseen käsiksi, mutta olisin vastaavassa tilanteessa (missä jäisin ns. rysänpäältä kiinni) todella vihainen itselleni kun olisin päästänyt tilanteen tuohon pisteeseen. Nyt täytyy sanoa, että jännittää mitähän tässä tapahtuukaan.

Ja tässä seuraavassa pääsinkin sitten samaistumaan Valtterin fiiliksiin! Sillä tuo, että ollakko vihainen vai huolissaan vai mitä pitäisi miettiä on ihan kamala tunne. Hienosti olet tavoittanut tässä tämmöisiä vaikeita asioita ja tunteita, ihan menen kananlihalle lukiessani tätä. Jotenkin vain Oliverin puheet töiden irtipäästämisestä kuulostaa tekosyiltä... Saa nähdä osunko oikeaan ja tarkoittaako tämän tarinan otsikko sittenkin sitä vai parisuhdetta.

Ai niin, olin jo unohtanut tuon Oliverin mahakivun. Toivottavasti se on jotain stressiperäistä! Mutta krapulaa muistuttavan tunteen rinnastan kyllä väsymykseen.

Loppu oli sitten pakko lukea kerralla, sillä niin jännittäväksi tämä tarina meni! Nyt täytyy sanoa, että olen todella hyvilläni että maltoin odottaa tämän valmistumisen sillä hienosti olit punonut ja rakentanut jänittävän kokonaisuuden.

Se oli siis umpilisäke ja Valtteri olikin lääkäri! Tämä oli yllättävä käänne. Arvelin hänen olevan psykologi, mutta hienosti ohjasit tuolla lukijaa hieman harhaan, olipa se tarkoituksellista tai ei Lisäksi se, kuinka nämä asiat lopulta nivoutuivat yhteen oli taidokasta ja tämä tarina oli todella hieno lukuelämys Pidin todella paljon lääkärin ammattislangista ja ainakin tämmöisen maallikon korvaan se kuulosti oikein uskottavalta. Ja hienoa oli, että siellä oli tuo irtipäästökoe positiivinen missä rinnastui tarinan nimi sekä Oliverin omat ajatukset.

Valtteri puki lääkärintakkinsa lomallakin, mutta vain pakon edessä.

”Ohan tuota aikaa”, Oliver toisti, hiljaa kuiskaten, ja siihen ajatukseen hän tarttui yhtä lujasti kuin Valtteriin.

Loppu oli todella hieno ja monitulkintainen. Jospa Oliver oivaltaisi tämän myötä, että lomalla ollaan lomalla ja töissä voi olla aina silloin kun on aivan ehdoton pakko. Jotenkin tahdon uskoa ja luottaa, että näiden elämä muuttuu tästä paremmaksi ja se kihlauksin on jossain vaiheessa ajankohtainen, ja ehkäpä aloite tulee silloin Oliverin suunnalta

Vielä täytyy sanoa, että nautin tuosta murteesta dialogissa, vaikka en osannutkaan aivan paikallistaa sitä mihinkään. Mutta se oli juuri sopivan erilaista mutta kuitenkin ymmärrettävää, että se sopi tekstiin ja hahmoihin kivasti.

Kiitos ihan hurjasti tästä tarinasta ja onnea kommenttiarpajaisten voitosta

Vendela

[Waulish]

Vendela, hui miten pitkä ja ihana kommentti! Kylläpä minua nyt hemmotellaan! Älä huoli, ei todellakaan ole itsekästä säästää lukemista sarjan valmistumiseen, tai ei minun näkökulmastani ainakaan. Ymmärrän hyvin, että on kivempaa ja ehkä hedelmällisempääkin lukea koko paketti kerralla, varsinkin kun on kyse tällaisesta muutaman rapsun mittaisesta spurtista.

Ihanaa, että koit luonnon läsnäolon voimakkaana ja pidit siitä. Luonto on minulle loputon inspiraatiosammio, ja tykkään luonnonläheisten tekstien kirjoittamisesta. Erityisen kivaa minusta on luonnon yhdistäminen ihmismieleen ja tunteisiin, koska nekin ovat lemppariaiheitani kirjoittamisessa. Hienoa siis, että rinnastukset välittyivät ja toimivat!

Näiden miesten suhde on kyllä syvässä solmussa. Oliverin ajatuksia ja tunteita olisin tavallaan halunnut käsitellä enemmänkin, mutta jotenkin se ei oikein onnistunut tämän spurtin puitteissa. Veikkaan, että Oliver on itsekin aika hukassa sen suhteen, mitä se haluaa ja miksi se käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Sillä on isoja vaikeuksia olla avoin myös itselleen. Henkilökohtainen tulkintani on jotain sellaista, että kihlauksesta kieltäytyminen (ja kuitenkin halu jatkaa suhdetta) juontuisi paitsi jonkinasteisesta sitoutumiskammosta, myös riittämättömyyden pelosta; Oliver on eräänlainen suorittaja, mutta parisuhdetta ei vain voi suorittaa minkään oppikirjan mukaan.

Hienoa, että umpilisäke ja Valtterin ammatti pääsivät yllättämään! Pelkäsin, että tarinan kaari olisi liian ennalta-arvattava, mutta ei se sitten ehkä ollutkaan. Jes! Tämä oli siinä mielessä erikoinen spurtti minulta, että tiesin jo alusta asti suunnilleen, mihin tässä päädytään, eli umpilisäkkeentulehdukseen. Sitä en kyllä tiennyt, miten tämä varsinaisesti päättyisi, mutta olen tosi iloinen siitä, että koit lopun monitulkintaiseksi ja ehkä toiveikkaaksikin! Minäkin uskon ja luotan siihen, että tämä koettelemus herättää miehet (ennen kaikkea Oliverin) asettamaan asioita perspektiiviin ja tärkeysjärjestykseen. Ja olisi kyllä hienoa, jos se kosinta lopulta tapahtuisi Oliverin puolesta. ♥

Voi että, lämmin kiitos ja halaus sinulle aivan ihanasta kommentista ja arpajaisonnitteluista!

[hiddenben]

Voi ei, minulla kohosi ihan kyyneleet silmiin tässä lopussa! Tämä oli aivan i h a n a. Sellainen, johon palaa mielellään vielä uudelleen useamman kerran. Ihan varmasti yksi tämän vuoden ihanimmista teksteistä. Tässä on niin paljon tukahdutettuja tunteita ja puhumattomuutta ja ennen kaikkea inhimillisyyttä, mikä tekee tästä todella nautinnollisen lukukokemuksen. Olet onnistunut aivan mielettömän hienosti tämän kirjoittamisessa, hyvä sinä!

Tuo nimi pääsi kyllä yllättämään ihan täysin, luultavasti siksi, että en ole mitenkään tekemisissä terveysalan kanssa. Mutta sitten taas Oliverin ajatukset peilasivat omiani, juuri tuollainen minunkin tulkintani oli heti Valtterin lääkärijargonia luettuani. Tässä ei myöskään oiota mutkia suoriksi vaan mielestäni Oliverin ajatukset kulkevat todella luonnollista rataa ja miten tämä oppii itsestään ja heidän suhteestaan tulevat aidosti ja loogisesti esiin. Senkin takia tämä on elämänmakuinen, koska tässä asiat eivät yksinkertaisesti raukea vaan Oliver ja Valtteri joutuvat todella tekemään töitä suhteensa eteen. Ja luontohan yleensä tarjoaa hyvät puitteet tällaiseen itsetutkiskeluun

Minun ehdoton suosikkini oli tuo viides raapale, Lupa koskettaa (jos en vielä maininnut, niin minusta on myös todella kiva, miten olet nimennyt kaikki luvut!). Siinä kaikki oli vain niin kaunista ja samalla kamalaa, kun Oliverin syyllisyyden tunteet ja Valtterin halu ja kaipuu koskea ovat niin vastakkain. Melkein satutti sydämestä tuo Valtterin pyyntö saada koskettaa. Tuossa viidennessä raapaleessa oli jälleen sellaisia ajatuksia, jotka itsekin tunnistan: Piti purra hammasta ja kestää, jotta he sentään voisivat kertoa uteliaille kyselijöille kiertäneensä koko Kuivin rengasreitin. Olisihan se kaunista ja romanttista. Rumia ruhjeita ei kukaan tahtoisi nähdä. Tässä teki mieli vaan ravistaa Oliveria ja sanoa, että kuka hemmetti välittää romanttisista tarinoista, kun voisitte puhua toisillenne ja se olisi tuhannesti parempi rakkaustarina kuin joku rengasreitin kiertäminen! Mutta kaikkein ihanin, rakkaudentäyteisin ja pakahduttavin oli tämä:

”Tiiän, mutta tiiän mää jottain muutaki. Myö ollaan seurusteltu, mitä, kuus vuotta. Mää rohkenen väittää tuntevani sut. Ei nyrkit oo sun aseita. Vaikeneminen on.”

Minusta oli ihanaa, että Oliver uskalsi lopulta puhua töistään. Se tuntui tärkeältä ja hengähdin helpotuksesta, kun Valtterin odottama riidanhaasto jäi tapahtumatta. Pidin myös siitä, miten Valtteri sai tuoda oman työminänsä esiin lopussa, kun tarinassa oltiin keskitytty niin vahvasti Oliverin työminään ja sen ongelmiin – siinä tuli hauskaa vastapainoa kaikelle! Jotenkin ehkä myös se, että Valtteri sai pitää Oliverista huolta ammattilaisen tavoin, tuntui tärkeältä, ikään kuin Oliver oli vähän tarvinnut sitä ja tämä sai nähdä Valtterin erilaisessa roolissa kuin ehkä viime aikoina. Kaksikon murre oli myös ihana lisä tälle tarinalle, se tuntui kuljettavan minut vielä enemmän tuonne pohjoisen maisemiin!

En oikein edes tiedä, mitä vielä sanoisin. Tuntuu, että kaikki jää vähän latteaksi! Mutta tämä oli aivan mielettömän hieno tarina ja toivon, että palaan tämän pariin myös myöhemmin. Todella hienosti kirjoitettu, tämä jätti minut melkein sanattomaksi – kiitos

[Waulish]

hiddenben, minä olen melkein sanaton näin vuolaista kehuista! Olen häkeltynyt siitä, että tämä pieni spurttirutistus on herättänyt näin paljon ajatuksia ja tunteita lukijoissa ja ylipäätään houkutellut lukemaan ja seuraamaan. ♥ Minulla ei etenkään tässä spurtissa ollut juuri aikaa hioa ilmaisua tai kokonaisuutta, joten siksi tämä rapsusarja on vähän lonkalta vedetty, mutta erityisesti siksi olen tosi iloinen siitä, ettei tässä mielestäsi oiottu mutkia suoriksi. Tuskailin nimittäin sen kanssa, miten saisin kokonaisuudesta välittymään sen, ettei mahdollinen muutos miehissä ja heidän suhteessaan tapahdu hetkessä, vaan se on pidempi prosessi jonka tämä vaellusretki ehkä sysää alkuun. On todella palkitsevaa kuulla, että onnistuin ainakin jossain määrin. Voi että, tällainen palaute on niin kannustavaa ja valaa uskoa omiin kirjoittajankykyihin, vaikka ne usein ihan hukassa ovatkin! Olen niin onnellinen sanoistasi!

Haha, minunkin melkein teki kirjoittaessani mieli ravistaa Oliveria. Sillä on joissain asioissa niin kummallinen ja vinksahtanutkin ajatusmaailma. On ihan totta, ettei kukaan oikeasti välitä mistään rengasreittien kiertämisistä tai romantisoiduista tarinoista, kun todellisuus on toista. Paljon romanttisempaa olisi todellakin se, että miehet oppisivat puhumaan toisilleen ja availemaan suhteensa solmukohtia. Toivottavasti tämä yhteinen kokemus ja koettelemus tuuppaa heitä siihen suuntaan!

Hienoa, että pidit Valtterin työminän esiintymisestä lopussa. Minustakin se toi virkistävää vastapainoa sille, kuinka aiempi teksti pyöri pitkälti Oliverin ja Oliverin työn ympärillä. On mielenkiintoinen ajatus, että Oliver tavallaan ikään kuin tarvitsi tai kaipasi Valtterin huolenpitoa erilaisessa roolissa. Pidän sitä hyvin mahdollisena! Hahmot ovat tottuneet näkemään toisensa tietyssä valossa, ja Valtterin työidentiteetin omaksuminen ehkä myös herätti Oliverin tajuamaan, että hei, Valtterikin kantaa työtään aina mukanaan, joskin hyvin eri tavalla.

Minusta tuntuu, etten osaa kiittää sinua niin, että siitä oikeasti välittyisi se, miten kiitollinen olen ihanista ja kannustavista sanoistasi. Siispä tyydyn vain lähettämään sinulle ison virtuaalihalauksen ja lämpimät kiitokset ja toivomaan, että tiedät, miten paljon kommenttisi minulle merkitsee!

[Rosmariini]

Moi Walle!

Päädyin lukemaan tämän, kun muistan sinun puhuneesi tästä Whatsapissa ja kyselleesi ideoita tuohon Oliverin ammattiin. Jo silloin tämä idea kuulosti minusta mielenkiintoiselta, koska itsekin tutkijana on helppo käsittää, miten vaikea on välillä päästää töistä irti. Tämä tuntui siis lukiessa tosi aidolta ja koskettavalta, ja loppua kohdin tuli ihan tippa linssiin. Upean kaunis teksti kaiken kaikkiaan! <3

Tuossa ensimmäisessä osassa tykkäsin heti alkuun siitä, miten Oliverin työlle omistautunut ja stressiherkkä persoona tulee esille tuon luonnolle turtumisen kautta - mistään ei voi oikein nauttia tai hetkessä olla läsnä, koska ajatukset ovat muualla, kun Valtteri on taas päinvastainen. Tästä suosikkilainaukseni olivat seuraavat:

Sekin oli ollut kaunista ja ihmeellistä aluksi, mutta sitten koko Oliverin olemassaolo oli kutistunut vain kävelemiseen, askeliin jotka eivät tuntuneet edes johtavan mihinkään loputtomassa luonnossa.

Oliver ei nähnyt enää maastoa vaelluskenkiensä alla; hän näki Excel-tiedoston, johon hän oli koonnut viimeisimmän biomassamittauksensa tulokset juuri ennen lomaansa.

Tuo loppu oli myös täynnä upeita yksityiskohtia: Valtterin silmien "lempeä ruska", ja Oliverin ajatukset siitä, miten hän on vääränlainen tai ei kelpaa. Muutenkin tuo kämppäkavereiksi toisensa tunteminen oli hyvä vertaus ja itsellekin tuttu tunne menneestä parisuhteesta, jossa pitkään yhdessä oltuaan alkaa tuntua siltä, että asuu saman katon alla, mutta elää kahdessa täysin eri maailmassa.

Toisessa osassa pidin näkökulmavaihdoksesta Valtterin pään sisään! Hänen sisäinen äänensä on heti mukavan erilainen kuin Oliverilla: huolettomampi. Se tulee ilmi mukavasti tuosta pikku horjahduksesta jokeen, joka ei ole Valtterille mikään maailmanloppu vaan pikku vastoinkäyminen vaan. Tuot myös hyvin esille sen, että Valtteri tiedostaa tuon Oliverin ahdistuksen paikallaanolosta (ja hauskoja yksityiskohtia nuo nivaskan pyörittelyt autossa!)

Tässä osassa suosikkini oli tuo toiseksi viimeinen kappale, jossa tuo nyrjähtäminen toimi vertauskuvana heidän suhteelleen (ja sopii hyvin Valtterin lääkäriminään, näin jälkikäteen ajateltuna. Työlleen omistautumisesta työlleen elävä oli myös etevä sanapari.

Kolmannessa osassa minua huvitti heti tuo Oliverin salainen työskentely, koska taisin ehdottaa tuota juuri Whatsapissa ja päätit sitten sitä hyödyntää! :"D Ja pitihän se arvata, että siitä seurasi riitaa. Yllätyin vähän siitä, miten väkivaltaiseksi Oliver tuossa tilanteessa meni, mutta se oikeastaan toimi tosi hyvin kuvastamaan sitä, miten stressaantunut hän oikeasti onkaan. Tuot tässä jo hyvin esille sitä miten hän kokee tarvetta esittää olevansa ulospäin täydellinen (kuten tuo supersankari, johon häntä lopussa sitten verrataan), eikä hän siksi suostu kertomaan tuosta mahakivustaan, jottei tämä mielikuva menisi pilalle.

Neljännessä osassa taas mukavasti Valtterin näkökulma ja hänen syyllisyytensä siihen, että tilanne eskaloitui tähän, vaikka vika olikin Valtterin - tosi inhimillistä ja Valtterin persoonaan sopivaa myös vähän syyttää itseään toisen vioista. Tässä oli ihanaa kipuilua ja tunteiden jakamista tuosta työstressistä, ja avasit kauniisti Valtterin työminää tuossa lopussa. Tämä myös tuo esille sen, miten erilaisia Valtteri ja Oliver ovat ihmisinä: Valtteri osaa työntää vaikeat asiat syrjään ja elää hetkessä, koska muutoin elämisestä ei tulisi mitään, kun Oliver on taas tosi päinvastainen. Siksi nämä kaksi täydentävätkin toisiaan hyvin.

Vitosessa taas oli upeaa luontokuvailua tuossa alussa! Tässä vaiheessa mainittakoon että luontokuvaukset ovat kautta tekstin olleet tosi eläviä ja upeita, ja ne saivat tuntemaan, että olisi oikeastikin paikan päällä. Tässä myös hyvin jatkuu tuo Oliverin kipujen foreshadowing ja "täydellisen" mielikuvan ylläpitäminen, etenkin tykkäsin tässä seuraavasta pätkästä, koska se on niin aito (ja monella tapaa kuvastaa nykyistä "Instagram-elämäntyyliä" jossa esitellään vain kaunistellut puolet):

Oliver oli tuhonnut liikaa. Oliverin ansiosta heille tuskin jäisi mukavia muistoja vaellusretkestään. Piti purra hammasta ja kestää, jotta he sentään voisivat kertoa uteliaille kyselijöille kiertäneensä koko Kuivin rengasreitin. Olisihan se kaunista ja romanttista. Rumia ruhjeita ei kukaan tahtoisi nähdä.

Samaten tuo toiseksiviimeinen kappale oli tosi kaunis: Ei nyrkit oo sun aseita. Vaikeneminen on. Nyyhkis.

Kuudennessa osassa päästiin viimein Valtterin työminään, jee! Tuo alun huoli Valtterissa holahti kuin taivaallinen sadevettä oli upea lause. Sitten päästiinkin tosi hienosti siihen, miten Valtteri ns. "napsauttaa" työminänsä päälle, joka on kyky jota Oliverilla sitten ei taas ole. Hienosti Valtteri myös osaa sysätä pelon syrjään ja toimia ammattimaisesti, kuten hyvän lääkärin kuuluukin.

Seiskaosa oli näistä ehdottomasti suosikkini! ♥ Oli tosi hyvä valinta tehdä tämä luku Oliverin näkökulmasta, etenkin kun tässä on tuota Valtterin lääkärijargonia, joka valtaosalle lukijoista on vierasta. Tässä Oliver siis on lukijaa lähemmäs tuleva näkökulma. Sitten tuo irtipäästökokeeseen liittyvä vertaus ja supersankarit, ihan upeaa ja hahmoihin sopivaa rinnastamista, joka tuo tarinan hetkeksi toiselle, ns. temaattiselle tasolle tuon normimaailman sijaan. Tässä lopullinen kyyneltennostattaja taisi olla tämä:

Oliver oli päästänyt irti Valtterista. Hän oli päästänyt irti heistä. Hän oli etäännyttänyt itsensä, koska sen hän kai osasi parhaiten. Hän tunsi Excelin ja kaasukromatografin salat, mutta ei hän ollut koskaan oppinut avaamaan sydäntään kenellekään. Irtipäästökoe positiivinen, ja sen pituinen se.

Lisäksi vielä tuo lopun "Ehkä Valtteri olikin supersankari. Valtteri puki lääkärintakkinsa lomallakin, mutta vain pakon edessä" pitää nostaa esille, koska se taas niin hienosti alleviivaa näitä hahmojen välisiä eroja. Loppukappale oli myös kaunis ja tätä tekstiä ajatellen täydellinen. Ihanaa, että nimi oli noin monitulkintainen ja avattiin tässä niin monesta näkökulmasta.

Kiitos isosti tästä tekstistä, tämä oli ilo nauttia aamupalan kanssa. Todella taitavaa kielenkäyttöä, vertauskuvia ja maanläheisten teemojen käsittelyä puhumattakaan siitä, miten lyhyessä tilassa onnistuit luomaan kaksi näin elävää hahmoa ja heidän tarinansa.

[kaaos]

Wääh no nyyt oli kyllä ihana!!


Toistan mahdollisesti muita, sillä en nyt lukenut toisten palautteita.

Ihana alkuasetelma, nuorukaiset, lappi, vaikeastimääriteltävä ihmissuhde. Kivat vastakohtaiset tyypit. Mutta ah voi ei, mikä mutkikas suhdetausta.

Tää tulee vähän kipeällä tavalla lähelle, niin samaistuttavia hahmoja! Mun puoliso ei ollenkaan osaa lomailla vaan ahdistuu eikä osaa ohjautua ilman töitä tai jotain ennaltamääriteltyä ohjelmaa :’D itse rakaaaastan lomailua ja suunnittelemattomuutta.

Eih tää oli aivan ihana! Mun on vaikea pukea sanoiksi kuinka hienoja ja raakoja kohtauksia ja tunnelmia oot tähän rakentanut. Kaikki pikkuiset huomiot ja yksityiskohdat toimi aivan upealla tavalla!

Ihana päästä myös virtuaalivaellukselle! En oo koskaan vaeltanut Lapissa.

Kaunis kohta tämä:

Oliver ei käsittänyt sitä, että Valtteri pyysi lupaa koskettaa, vaikkei Oliver ollut pyytänyt lupaa satuttaa.

Oliverin sairastumiskriisi ja lääkäri-Valtteri myös upee juttu tässä! Voi voi kun oli hieno.

Kiitos vaikuttavasta lukukokemuksesta <3
Kaaos

[Waulish]

Minulla on kestänyt ihan hävettävän kauan vastata viimeisimpiin kommentteihin, mistä olen todella pahoillani! Yritän nyt vuoden vaihtuessa kunnostautua kommentteihin vastaamisessa. Tämä teksti minulle on erityisesti jäänyt mieleen sellaisena, että olen saanut tähän ihan käsittämättömän ihanaa ja oivaltavaa palautetta, johon en ole osannut vastata puoliksikaan niin hyvin kuin olisin halunnut. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että kömpelökin vastaus varmasti ilmaisee kiitollisuuteni paremmin kuin hiljaisuus.

Rosmis, siis hui miten pitkä ja pohdiskeleva palaute! Olin ihan innoissani siitä, että valitsit arpajaisia varten juuri tämän tekstin, kun tämä oli itselläni silloin alkuvuodesta kovasti mielen päällä ja tuoreessa muistissa. Olet saanut tästä tarinasta irti ihan mielettömän paljon kaikenlaista! Oli ja on edelleen ilo lukea ajatuksiasi, joten iso kiitos niiden jakamisesta. Erityisen mielenkiintoista siitä tekee sen, että olet itsekin tutkija ja pystyt tarkastelemaan tätä tekstiä myös siitä näkökulmasta. On tosi hienoa, että pystyit samaistumaan Oliverin fiiliksiin! Tai se ei tietenkään ole hienoa, jos on joskus vaikeuksia laskea töistä irti, mutta se on, jos olen onnistunut kuvailemaan sitä aidosti ja uskottavasti. Oma puolisoni on tutkija ja joutuu myös jatkuvasti kamppailemaan kotiin saakka tunkevien töiden kanssa, joten Oliverin kamppailu tulee jossain määrin lähelle myös itseäni. Itsellänikin on jatkuvasti vaikeuksia irtautua töistä henkisesti, vaikka työni on luonteeltaan sellaista, ettei sitä voi tehdä muualla kuin työpaikalla. Jotenkin niitä asioita vain jää helposti pyörittelemään, ja minulla on myös taipumusta stressata töitä etukäteen ja valmistautua henkisesti tuleviin koettelemuksiin. Sekin osaa olla kuluttavaa.

Onpa kivaa, että hahmojen äänet ja näkökulmat erottuivat omikseen! Se on toisinaan aika iso haaste. Itselle voi kirjoittajana olla hyvinkin selvää, millainen kukin hahmo on ajatusmaailmaltaan, mutta sen sanoittaminen ei aina ole niin yksinkertaista. Olen huomannut, että herkästi on vaarassa kirjoittaa ikään kuin saman hahmon useampaan kertaan mutta vain eri nimellä. On siis helpottavaa kuulla, että hahmot erottuivat mielestäsi omiksi persoonikseen myös kerronnan kautta.

WhatsApp-keskusteluista oli kyllä paljon hyötyä tämän tarinan ideoimisessa ja kirjoittamisessa! Kiitokset sinullekin kannustuksesta ja hyvästä ehdotuksesta liittyen salassa työskentelyyn, joka tosiaan pääsi itse tarinaan asti. Se tuntui luontevalta keinolta tuoda esiin sitä, miten kiinni Oliver on töissään myös ihan konkreettisesti. Oliverin reaktio on tosiaan yllättävänkin väkivaltainen, mutta minusta sekin osaltaan tähdensi sitä, miten vaarallisilla vesillä nyt liikutaan ja miten stressaantunut ja räjähdysherkkä Oliver on.

Hyvä pointti tuo nykyajan Instagram-elämäntyyli! Itsekin huomaan välillä ajautuvani sen uhriksi. Ihan kuin pitäisi jotenkin dokumentoida elämäänsä muille, elää sitä jotta voi esitellä sen muille kauniissa kuvissa. Saman voi rinnastaa myös tosielämään ja kaikenlaiseen kulissien kannatteluun. Pitäisi näyttäytyä fiksuna ja vahvana ja sellaisena, että on homma hallussa, vaikka todellisuus olisi ihan toinen.

Lämpimät kiitokset sinulle ihanasta kommentista!

kaaos, itse olet ihana! ♥ Muiden mahdollinen toistaminen ei haittaa ollenkaan, ei sitten vähääkään, sillä jokainen lukija ja lukukokemus ja siten myös kommentti on aina ainutlaatuinen. Olipa kivaa lukea ajatuksiasi tästä tarinasta!

Se on usein kyllä paha, jos lähipiirissä on joku, joka ei osaa vaihtaa vapaalle, lomailla ja rentoutua ilman tarkkoja aikatauluja ja suunnitelmia. Siinä menee helposti omakin loma vähän harakoille. Minäkin nautin lomailusta ja siitä, ettei ole kiveenhakattua ohjelmaa vaan voi heittäytyä hetken ja inspiraation vietäväksi, ja onneksi kumppaninikin on samaa maata. Tässä Oliver on sentään sen verran tullut vastaan, että on suostunut lähtemään vaellukselle, mutta kyllä hänen ahdistuksensa varmasti vaikuttaa Valtterinkin lomailumielialaan, vaikkei hän sitä tarkoituksella teekään.

Virtuaalivaellus, oi että. Ihanaa, jos koit tämän tekstin sellaiseksi! Itsekään en ole koskaan vaeltanut Lapissa, mutta luonnossa liikkuminen noin muuten kiinnostaa, ja nautin kovasti myös luonnon ja luonnonläheisyyden kirjoittamisesta. On aina palkitsevaa kuulla, että maisemat ja tunnelmat ovat välittyneet.

Suuret kiitokset sinulle aivan ihanasta ja piristävästä kommentista! Olen lukenut sen ties miten monta kertaa, kun se aina saa hymyn huulilleni ja valaa minuun uskoa siitä, että ehkä olen onnistunut kirjoittamaan jotain oikeasti koskettavaa ja samaistuttavaa.

[Seila]

Kommenttikampanjasta iltaa jälleen.

Tämä olikin oikea vaellus! Nimi oli mielenkiintoinen ja myös parisuhdedraama genrenä herätti huomioni (enhän minä toki draamasta pidä, pff, pois se minusta :D). En ole itse ikinä edes käynyt Lapissa, joten tämä oli miulle myös kiva mielikuvitusvaellus siellä. Saatan vain kuvitella kuinka kaunista siellä todella on. Ainakin niin kaikki aina sanovat.

Kuitenkin! Voi Oliver, kun ei osaa päästää töistään irti. Oliverista tuli jotenkin mieleeni aikaisemmin lukemani Vuorovetten vavisuttamat rapsu. Jotenkin tuli mieleen, kuinka Oliverillekin tekisi oikeasti hyvää vain heivata se kalenteri kuuseen, sulkea puhelin ja lähteä jonnekin kauas sivistyksestä. Toki mies on nyt tässä vaeltamassa Lapissa kumppaninsa kanssa, mutta ei osaa silti päästää irti töistä. Toiset ihmiset ovat kai niin työnsä lumoissa. Tai ehkä pelkäävät muiden ajatuksia siitä, jos tekeekin vähemmän eikä niin paljon kuin vain kykenee (tai sitäkin enemmän).

Tietenkin Oliverista huokuu myös sellainen fiilis, ettei hän juuri tunteistaan puhu saati pukahda, kuten tekstissä annetaankin ymmärtää. Oliverin on juurikin helpompi ymmärtää ja nähdä numeroita, laittaa niitä taulukkoon ja pyöritellä niitä. Ja tietenkin Oliverista tuntuu epäreilulta, kun Valtteri mukamas yrittää tulla hänen työnsä väliin. Työ on kuitenkin Oliverille tärkeää, mutta suhteessa toisen kanssa täytyisi muistaa myös se toinen ihminen. Jollain tapaa miehet ovat kuitenkin ilmeisesti saaneet suhteen toimimaan, kun ovat kuusi vuotta (jos muistan oikein) olleet yhdessä. Ymmärrettävää että kuuden vuoden kohdalla toisen sulkeutuminen ja töihin paneutuminen alkavat takuulla painaa.

Mielestäni tällainen irtiotto arjesta oli Valtterilta hyvä ratkaisu. He tietävät suhteen olevan koeajalla. Mikäs parempi kuin lähteä käsittelemään, korjailemaan, pohtimaan suhdetta yhdessä vaellusretkelle Lappiin. Kumpikaan mies ei varmastikaan tahtoisi antaa periksi helpolla, kun on pitkä taival yhdessä jo asteltu. Erittäin ikävä oli tuo miesten välikohtaus teltassa yöllä. Uskoisin että se ehkä herätteli Oliveria pohtimaan itseään ja käytöstään. Oliver kuitenkin vaikutti olevan vilpittömän pahoillaan ja järkyttynyt toiminnastaan.

Ah, mie arvelinkin tuolta neljännen osan jälkeen, että Valtteri on lääkäri tai jonkinmoinen hoitaja. Lääkäri sitten olikin ja hienoa että oli! Oliverin pitäisi ottaa mallia Valtterista. Että oppisi päästämään irti töistä lomien ajaksi, mutta tarvittaessa keskittymään töihin, jos on aivan pakko. Ehkä Oliverille kuitenkin vain kokonaan töistä irti päästäminen, muuten saattaisi mies intoutua liiaksi töiden miettimisestä.

Tämä oli tosi ihanasti kirjoitettu, taattua Walle-laatua jälleen kerran! Tykkään hirveästi siitä kuinka paljon luonto on läsnä siun teksteissä (ainakin niissä, jotka olen lukenut) ja kietoutuu kerrontaan ja tunteisiin. Aivan ihanaa. Toivottavasti tarinan Valtteri ja Oliver löytävät keinon jatkaa yhdessä. Ainakin itse koen, että loppu lupaili hyvää jatkoa molemmille. Saa Oliver sairasloman aikana opetella olemaan.

En nyt varmaan osannut sanoa kaikkea mitä halusin, mutta no. Tiivistetysti: tykkäsin tosi paljon! :3

[Vuorna]

Päivää! Selailin Kommenttikampanjaa löytääkseni jotain kivaa luettavaa, ja tähän tartuin erityisesti mielenkiintoisen otsikon perusteella. Pidemmälle mut sai kuvaus vaellus- ja parisuhdedraamasta, ja heti sitten ekan raapaleen jälkeen olinkin jo koukussa.

Tästä tekstistä välittyi tosi aito tunnelma, ja mä pidin siitä kovasti. Oon ehkä tottunut lukemaan liikaa semmoista höttöistä fluffia, joten realististen ihmisten realistiset ongelmat tuntuivat kovinkin virkistäviltä! Oli tosi riipaisevaa lukea Oliverin syyllisyydentunteesta heti ekassa raapaleessa. Minusta se toimi tosi hyvin kontrastina tuolle alun upealle luontokuvaukselle ja Oliverin ihmetykselle. Oon hyvin vaikuttunut siitä, miten noin vähillä sanoilla sait tuotua luontevasti ilmi Oliverin riittämättömyyden tunteen syyt.

Tuo vaihteleva näkökulma oli myös mun mielestä tosi hyvä veto! Kakkosraapaleessa käy ilmi myös Valtterin kokema syyllisyys, mikä sekin on mielenkiintoista. Kaikki ne pienet yksityiskohdat ja lisätiedot, mitä heistä saa selville antaa kyllä lukijalle pohtimisen aihetta – esimerkiksi maininta Oliverin kosinnasta kieltäytymisestä laittoi ainakin minulle heidän parisuhteensa ja myös Oliverin ongelmat uudenlaiseen perspektiiviin.

Voi, tuo kolmas raapale osui jonnekin syvälle mun sydämeen. Saatan ylikäyttää nyt sanaa riipaiseva tässä kommentissa, mutta minkäs mä sille voin, että Oliver vaan herättää mussa paljon tunteita. Tuntuu ihan kuin jossain vuoristoradassa ois ollut, ensin mentiin mäkeä ylös seuraten Oliverin kasvavaa syyllisyyttä ja ahdistusta, sitten vauhdilla alas kun kaikki purkautui. Niin kovin riipaisevaa. Sinänsä mielenkiintoista, miten se purkautui noinkin väkivaltaisena. Se ei kuitenkaan tuntunut mitenkään epäuskottavalta – mulle tuli Oliverista kovasti mieleen jopa jokin nurkkaan ahdistettu eläin.

Ihana Valtteri ja vielä ihanampi murre! Täytyy kyllä sanoa, että Valtterin kärsivällisyys ja ymmärrys tässä ovat ihan uskomattoman kunnioitettavia. Kertoo se myös siitäkin, että miehet todella tuntevat toisensa, kuten Valtteri taisikin mainita tuossa viidennen raapaleen lopussa. Mutta voi Oliveria, joka ei halunnut kertoa Valtterille huonosta olostaan ja pohti jo parisuhteenkin loppua. Tosin tuo vitosraapaleen loppu oli toivoa herättävä!

Kuudennessa raapaleessa päästiin jo sitten vähän erilaisiin ongelmiin. Oliverin pahoinvointi ja kurjuus välittyivät kyllä tänne ruudun toiselle puolelle erittäin hyvin. Lääkäriys sopi erinomaisesti Valtterille ja vaikka samaistuinkin seiskaosassa Oliveriin siinä, että lääkärijargonista en ymmärtänyt rahtuakaan, oli se tosi kiva lisäys tähän. Umpilisäkeongelma oli varsin nerokas päätös tälle sarjalle! Tuo koko seitsemäs raapale oli tosi ihana, se oli erinomainen lopetus kaiken emotionaalisen myrskyn jälkeen. Toki siinäkin myrskyttiin ja huolella, mutta itse loppu oli toiveikas ja se tyynnytti.

Ja niin Oliver Karisto lojuu Lapin erämaassa litimärkänä ja läpikotaisin lannistuneena, sankarin sadeviitta rypistyneenä allaan. Hänen suurin huolenaiheensa kiteytyy siihen, joutuuko hän umpilisäkkeenpoistoleikkaukseen ja sairauslomalle töistä. Sairausloma on sankarimme pahin vihollinen, vielä kesälomaakin pahempi. Irtipäästökoe negatiivinen.

Tämä oli yksi mun lempikohdista! Se alleviivaa hyvin sitä, kuinka ripustautunut Oliver on töihinsä, ja siinä mainittiin tuo irtipäästökoe. Eniten ehkä tässä tekstissä pidin juuri tuosta otsikosta ja siitä, miten se oli sujuvasti tekstissä mukana. Sen monitulkintaisuus ilahdutti mua ihan valtavasti

Summa summarum, pidin tästä ihan todella paljon. Rakastin erityisesti tämän tekstin luontokuvauksia, oon niin kaukana eräilijästä kun ihminen vaan voi olla, mutta voi että kun tuli sellainen fiilis, että oliskohan se sittenkin kiva lähteä jonnekin Lappiin vaeltamaan... Noh, sen saa nähdä pääsenkö sinne asti ikinä, mutta ainakin sain lukea ihanan tekstin niistä maisemista. Komppaan ehdottomasti Rosmariinia siinä, että oot upeasti onnistunut luomaan näin lyhyessäkin tekstissä kaksi näin elävää hahmoa! Tämä teksti oli upea ja mukaansatempaava, ja pidin sun kirjoitustyylistä tosi paljon. Kiitos tuhannesti tästä tekstistä!

[marieophelia]

Onnittelut Kommenttiarpajaisten voitosta!

Ohhoh, tämä on moniulotteinen teksti! Irtipäästökoe ei ole minulle terminä entuudestaan tuttu, joten en ollenkaan arvannut, millaisia merkityksiä otsikko tässä tekstissä saa. Mutta olen todella vaikuttunut! Oliver tuntuu olevan niin kovin jumissa omien ajattelumalliensa kanssa, eikä tajua, mistä hänen oikeasti pitäisi päästää irti.

Ajattelin tekstin alussa, kun näkökulma on Oliverin että tämä parisuhde vetelee aivan viimeisiään ja kesälomavaellus tuntui jonkinlaiselta rangaistusleiriltä. Sitten kun näkökulma vaihtuu Valtteriin, tilanne ei vaikuttanutkaan ihan niin toivottoman huonolta, vaan ennemminkin vain sekavalta. Näkökulman vaihtelu siis toimi todella onnistuneesti, tuli hyvällä tavalla sellainen olo, että mitä ihmettä tässä nyt on meneillään. Olin myös vielä viidennen osan kohdalla ihan varma, että tämä päättyy vielä eroon, koska Oliver ja Valtterin vaikuttivat niin kovin erilaisilta, mutta kääntyihän kaikki sitten vielä hyväksi!

Tässä oli paljon asioita, joita tunnistan myös omasta ja lähipiirin elämästä. Erityisesti jäi mieleen tuo, että Oliver ei viitsi sanoa, että hänellä on vatsa kipeä, koska ei halua pilata retkeä enää enempää! Voihkaisin ihan ääneen tuossa, kun tuli kaikenlaisia muistoja mieleen! Tuo telttakohtaus teki myös aika kipeää. Oliverin sokea puolustusasetelma on siinä todella hyvin kuvattu. Hänen näkökulmastaan Valtterin on hänen ja työnteon välissä. Tuollaisia asioita on niin vaikea nähdä ennen kuin oikeasti tapahtuu jotain ikävää!

Pidän tekstistä paljon ja olen iloinen että valitsin juuri tämän luettavakseni.
Kiitos<3