Fandom: Muumit
Ikäraja: S
Tyylilaji: kepeä draama
Hahmot: Nipsu
A/N: Kirjoitin tämän muumificin Finin viime vuoden joulukalenterin 19. luukkuun ja sainkin monia ihania kommentteja, kiitos niistä! ♥︎
Talven kuningas
Sinä talvena Nipsu tahtoi nukkua omassa pienessä talossaan, lähinnä siksi, ettei hänen tarvitsisi sietää Myyn potkimista ja tämän unissaan ärhentelyä. Hän katui päätöstään herätessään ypöyksin talven pimeimpänä päivänä. Nipsu käänsi kylkeään ja yritti jatkaa unia siinä kuitenkaan onnistumatta. Mahassa kurni nälkä ja talo tuntui kylmältä ja ankealta. Hän ei kuitenkaan päässyt ulos. Lunta oli niin paljon, ettei Nipsu saanut oveaan edes auki.
Tänne minä nyt kuolen, Nipsu ajatteli kauhuissaan. Kylmään ja nälkään. Nipsu oli jo hyväksymäisillään traagisen kohtalonsa, kunnes hän muisti kattoluukun, jonka hän oli rakentanut viime kesänä yhdessä Muumipeikon kanssa. Kattoluukku aukesi ja toi sisälle – ja valitettavasti suoraan Nipsun niskaan – kinoksen kylmää lunta. Nipsu kiljaisi pahastuneena jäisestä yllätyksestä ja ravisteli lumen itsestään. Hän nousi kattoluukusta ja katsoi ympärilleen, mutta ympärillä oli vain lunta ja syvää, läpitunkematonta mustuutta, joka vilutti Nipsua sydämestä saakka. Hän ei nähnyt kuonoaan pidemmälle.
Nipsu palasi sisälle ja mietti, miten tällaisessa tilanteessa kannattaisi menetellä. Hänellä ei ollut ruokaa varastossa ja nälkäisenä oli aivan turha haaveillakaan talviunista. Minun täytyy mennä Muumitaloon, Nipsu päätti. Siellä on ruokaa ja lämpöä. Vaikka yksinäisyys suuressa Muumitalossa kaikkien muiden nukkuessa Nipsua huolettikin, hän päätti selviytymisen olevan tärkeämpää. Nipsu sytytti lyhdyn. Hän puki ylleen Muumimamman neulomat kaulaliinan ja lapaset. Lyhdystä huolimatta pimeään uskaltautuminen oli silti kauhean vaikeaa. Mitä jos Mörkö liikuskeli lähettyvillä tai sitten se kammottava Jäärouva, josta Pikku Myy oli kertonut hirvittäviä tarinoita? Myy varmasti valehteli, Nipsu ajatteli. Se olisi niin hänen tapaistaan. Nipsu katsoi avuttomana pimeään. Minun on pakko mennä, hän ajatteli. Muuten käy huonosti. Kyllä minä pystyn. Olen urhea!
Kun Nipsu viimein uskaltautui matkaan, hän ei ollut varma, minne mennä. Ympäristö oli muuttunut valtavasti. Kaikki oli niin paljasta ja pyöreää. Lumi oli peittänyt alleen kaikki tutut polut ja reitit. Vaikka Nipsu olisikin tiennyt, minne mennä, hän ei päässyt pitkälle. Hanki ei kantanut. Se ulottui häntä vatsaan saakka. Nipsu ei pääsisi koskaan perille rämpimällä tämän korkuisessa lumihangessa. Unelma Muumitalon anteliaasta ruokavarastosta ja kaakeliuunin lohduttavasta lämmöstä hiipui Nipsun mielessä. Mitä hän oikein tekisi?
”Kaikki on minua vastaan”, Nipsu nurisi harmissaan. Nipsu seistä törötti hangessa korvat suivaantuneesti pystyssä. Tällaiset koettelemukset olivat aivan kohtuuttomia hänen kaltaiselleen pienelle olennolle!
Äkkiä kuonoon tarttui herkullinen tuoksu. Nipsu sulki silmänsä ja hengitti tuoksua autuaana syvälle itseensä kuin ruokkiakseen itsensä pelkillä aromeilla. Nipsu haistoi sokerin, kanelin ja mantelin. Nipsu työntyi hangessa väkipakolla eteenpäin ja seurasi tuoksua. Vihdoin – äärimmäisen vaivalloisen tunkemisen jälkeen – hän näki, että lumipenkkaan oli pudonnut valtava kassi, josta tuo houkutteleva tuoksu oli peräisin. Nipsu avasi kassin ja henkäisi ihastuksesta. Siellä oli kultaa! Ei, ei sittenkään. Siellä oli kimaltelevia ja kuvioituja kulta- ja hopeapalloja, hopeisia seppeleitä, kullattuja käpyjä ja punaisen ja vihreänhohtoisia helminauhoja. Nipsu lumoutui näkemästään. Hän hypisteli kauniita esineitä ja katseli hurmioituneena, miten kaikki säteili ja kimalteli kilpaa toistensa kanssa lyhdyn lämpimässä valossa.
Kylmyys ja yhä kasvava nälkä havahduttivat Nipsun hurmiostaan, ja hän muisti herkullisen tuoksun. Kassista löytyi suuri mantelikakku, tusina korvapuustia ja rasiallinen mausteisilta tuoksuvia ruskeita keksejä, jotka oli leivottu kummallisen muotoisiksi. Termospullo oli lämmin, ja Nipsun tarkka kuono erotti suklaan rikkaat aromit. Nälkä kiristi vatsaa niin kovin, että ihan kipeää teki, mutta kassi ei ollut hänen. Nipsun täytyisi ainakin yrittää etsiä kassin oikea omistaja.
”Haloo?” Nipsu huhuili pimeyteen toivoen hartaasti, ettei kukaan vastaisi. ”Tänne on pudonnut kassi ruokaa! Onko se teidän?”
Nipsu kuulosteli, mutta hän ei kuullut kiiruhtavia askelia tai vastausta. Hän huuteli vielä muutaman kerran aivan samoin tuloksin. Nipsu katsoi kassia ja mietti, että olisi rikollista haaskausta, jos hän vain jättäisi kasan syömäkelpoista ruokaa hankeen pilaantumaan. Herkkujen leipojallekin tulisi varmasti paha mieli, jos hän tietäisi, että hänen vaivalla tehdyt luomuksensa vain seistä nököttäisivät lumihangessa eikä kukaan pääsisi nauttimaan niistä. Niinpä Nipsu sieppasi kassin ja lähti raivaamaansa lumiväylää pitkin takaisin kotiin. Hän aivan säteili tyytyväisyydestä ja onnesta.
Kotona Nipsu söi vatsansa herkkuja täyteen ja joi kuumaa, täyteläistä kaakaota. Hän makoili vuoteellaan ja häntä unetti, mutta unta enemmän häntä houkutteli katsella taas niitä kimaltelevia, kauniita esineitä, joita kassissa oli ollut. Nipsu levitti esineet sänkynsä päälle, selvitti huolellisesti solmuun joutuneet seppeleet ja helminauhat ja lajitteli pallot värien ja kuvioiden mukaan. Nipsu silitteli pallojen kuvioita, kultakäpyjen karheita suomuja, seppeleiden hapsuja ja helminauhojen kovaa, sileää pintaa. Ne olivat kerrassaan ihastuttavia. Nipsu rakasti jokaista hapsua, kuviota ja helmeä koko sydämestään. Nipsu huokaisi syvään ja kiitteli kääntynyttä onneaan, joka oli suonut nämä ihmeelliset esineet hänen haltuunsa. Nipsu silmäili koristeita ja uusi, kiehtova ajatus putkahti hänen mieleensä. Hmm, miltäköhän ne näyttäisivät hänen yllään?
Nipsu alkoi pujotella ylleen kulta- ja hopeaseppeleitä. Niistä tuli komea viitan kaltainen vaate hänen ylleen. Kaulaansa Nipsu ripusti helminauhat ja korviinsa kaikista kauneimmat pallot ja kultakävyt. Nipsu katsoi itseään peilistä ja pyöri vimmatusti, mutta näkymä oli joka puolelta yhtä häikäisevä.
”Minä näytän ihan kuninkaalta”, Nipsu sanoi ääneen. Ajatuksen tultua Nipsu suoristi välittömästi ryhtinsä, nosti leukaansa ja asetti käpälänsä lanteilleen. Hänestä olisi syytä maalata kuninkaallinen muotokuva. Nipsu kuvitteli sitä: hän istumassa punaisella sametilla verhotulla valtaistuimellaan vaatimattomat alamaiset polvistuneina hänen kunniakseen. Miten hienoa se olisikaan! Kuninkaana hänelle tarjottaisiin vain kaikkein parasta, ja väkeä jonottaisi koko maan läpi viettääkseen edes hetken Nipsun loisteliaassa seurassa. Ruoka vetäisi jopa Muumimamman taidoille vertoja eikä se loppuisi koskaan. Palatsi olisi valtava ja loistokas, täynnä jääveistoksia ja käytävät olisi kuorrutettu sileällä, lämpimällä puuterilumella, johon voisi koska tahansa kellahtaa ja tehdä lumienkeleitä. Palatsissa olisi koristeellisia jääpuikkoja, jotka eivät sulaisi koskaan ja suuria kristallikruunuja. Talven pakkanen ei koskaan yltäisi häneen. Nipsulla olisi tietysti myös suurenmoinen aarrekammio täynnä timantteja, safiireja, smaragdeja, topaaseja ja niin valtavia rubiineja, että jopa Taikuri olisi hänelle kateellinen!
Nipsu käveli ympäri taloaan ja jakoi kuvitteellisia käskyjä uskollisille palvelijoilleen:
”Silitä kultaviittani.”
”Leivo minulle kymmenkerroksinen täytekakku kaikilla lempimauillani!”
”Kantakaa minut aarrekammiooni. Haluan mietiskellä.”
”Levitä sanaa. Järjestän valtakunnan komeimmat tanssiaiset!”
Nipsu hyräili tanssisävelmää ja oli pyörittävinään tanssin pauloissa tavattoman kauniskasvoista Mymmeliä, joka loi häneen pitkiä, palvovia katseita. Hän ja Mymmeli olisivat koko palatsin tanssisalin keskpiste. Muu hovi ottaisi heistä mallia, ja lopuksi heidän päälleen heiteltäisiin konfetteja ja ruusun terälehtiä ihan vain siksi, että Nipsu oli niin rakastettu ja hyvä kuningas.
Kuvitelmissaan Nipsu heittäytyi valtavalle vuoteelleen, joka oli lämmin ja höyhenenpehmeä. Nipsua ympäröivät kaikki hänen lempiasiansa: kulta- ja jalokiviaarteet, suklaakonvehdit ja hänen kuninkaan kruununsa. Kaikki oli kaunista, upeaa ja hohdokasta. Hän oli rikas ja kaikkien rakastama. Nipsun silmät painuivat kiinni, mutta unissaan hän oli yhä talven kuningas.
