Nimi: Yhteistä polkua, askel kerrallaan
Kirjoittaja: Sielulintu
Ikäraja: S
Fandom: MCU
Paritus: Tony Stark/Loki
Yhteenveto: He kulkisivat yhdessä eteenpäin polulla, joka vei kohti teeskentelyn ja ylimääräisten suojausten katoamista.
Vastuuvapaus: Maailma hahmoineen kuuluu luojilleen. Minä vain omaksi ilokseni kirjoittelen minkäänlaista taloudellista hyötyä saamatta.
Haasteet:
Sana/kuva/lause10 #2 sanalla hiukan
Yhteistä polkua, askel kerrallaan
”Ei noin”, Tony ilmoitti päättäväisesti.
Hetken oli täysin hiljaista.
”Ei noinkaan”, hän tokaisi jälleen ja huokaisi liioitellun syvään.
Loki pyörähti ympäri porrasjakkaralla niin varomattomasti, että Tonyn oli hillittävä halunsa harpata lähemmäksi. Oli naurettava ajatus, että ties kuinka kauan hengissä pysynyt juonittelun jumala kuolisi tipahtaessaan alle metrin korkeudelta taulua asetellessaan.
”Saat luvan laittaa sen aivan keskenäsi, Stark”, Loki kivahti ja mulkoili alaspäin.
Loki oli ehdottomasti tarpeeksi pitkä muutenkin, ja sillä hetkellä Tony arveli niskansa pian jumittuvan ikuisiksi ajoiksi kaikesta siitä korkeuksiin tähyilystä.
”En voi”, Tony kiisti saman tien. ”En näe kokonaisuutta, jos kiikun siellä niin lähellä itse ripustettavaa. Haluan nähdä, miten se istuu tänne. Nyt se on liian korkealla.”
”Sinä vain nautit siitä, että pääset kiduttamaan minua. Tiedätkö, kuinka monta kertaa olen jo siirtänyt tätä hiton jakkaraa?”
”En ole tainnut laskea”, Tony virnisti vaivautumatta peittelemään huvittuneisuuttaan.
”Kelpaako?” Loki sihahti yhteen purtujen hampaidensa välistä ja heitti Tonyyn murhanhimoisen silmäyksen.
”Hmm”, Tony aprikoi päätään kallistaen.
”Saa luvan kelvata”, Loki päätti hänen puolestaan ja tarttui vasaraan.
Parilla iskulla naula upposi seinään, ja taulu jäi riippumaan sen varaan.
”Voisin kallistua myös sille kannalle, että tuossa se pääsee oikeuksiinsa”, Tony naureskeli katse suunnattuna pikemminkin maalauksen ripustajaan.
”Ihan kuin sinä välittäisit pennin vertaa siitä, missä tuo typerä rumilus roikkuu. En usko, että huomaisit, vaikka olisin tunkenut sen tuonne ylösalaisin.”
”Älä vähättele taiteellisuuttani. Minulla on silmää.”
”Ehkä teknisten vempainten suhteen.”
”Taiteen myös. Haluanhan minä sinuakin ihailla”, Tony kiusoitteli antaen suunsa vetäytyä ilkikuriseen hymyyn.
Loki punastui kevyesti ja käänsi huomionsa äkkiä kiinnostavaksi muuttuneeseen teokseen, jonka asettelun hän oli vastikään saanut loppuun.
Tony tunsi lämmön kasvavan sisällään. Oli samaan aikaan äärimmäisen suloista ja hiukan surullistakin, miten hämmentynyt Loki tuntui aina olevan kuullessaan itsestään jotakin positiivista. Hän päätti kuitenkin keskittyä kyseisen tosiasian suloiseen puoleen. Loki oppisi vielä. Siitä Tony aikoi pitää itse huolen. Loki alkaisi joskus suhtautua kehuihin luontevasti ja mikä tärkeintä, niihin uskoen. Hän tiesi melkoisella varmuudella, ettei Lokin vaivaantuneisuus johtunut ainoastaan viattomasta nolostumisesta. Loki oli viettänyt niin kauan uskoen, ettei hänessä ollut mitään pitämisen arvoista. Uusien ajatusmallien syntyminen veisi oman aikansa, mutta sitä heillä oli.
”Taiteesta puheen ollen, minulle on omanlaisensa elämys katsoa sinua sisustuspuuhissa. Oletko varma, ettei tuota kannattaisi vielä vaihtaa vastakkaiselle puolelle huonetta?” Tony tiedusteli keräten ääneensä kaiken viattomuuden, minkä vain saattoi.
”Vannon sinulle, Anthony Star, että jos pakotat minut koskemaan tuohon hirvitykseen pitkällä tikullakaan, tungen sen saman tien roskalavalle. Sen jälkeen etsin sinut ja Thorin käsiini ja laitan teidät molemmat kärsimään silkan koston vuoksi. Ymmärrätkö?”
”Thor antoi minulle vain joululahjan, joka on lojunut liian kauan ilman arvoistaan paikkaa”, Tony puolustautui.
”Juuri siksi hän saakin kokea saman kohtalon kuin sinä. Hän on avustanut sinua minun kiduttamisessani.”
”Ehkä me sitten vain tyydymme jättämään sen nykyiseen olinpaikkaansa. Ei tämä huone oikeastaan mitään sen kummallisempia koristeita tarvitsekaan. Kaikkien huomio suuntautuu kuitenkin vain valovoimaiseen läsnäolooni aina, kun satun olemaan paikalla.”
”Sinä olet uskomaton.”
Loki pyöräytti silmiään, mutta edes hänen peittelytaitonsa eivät riittäneet hämäämään Tonya, joka oli tullut viimeisten kuukausien aikana erittäin tutuksi Lokin piiloteltujen hymyjen kanssa.
”Ja juuri siksi sinä rakastat minua niin paljon, kuten kaikki muutkin.”
”Nytkö sinä sanot omistavasi haaremin, jonka osa minä satun olemaan?”
”Rakastan sitä, kuinka nopeasti järkesi toimii. Säästät minut selittämisen vaivalta”, Tony virnisti entistä leveämmin ja siirtyi hiukan lähemmäksi kulmiaan kohottelevaa Lokia.
”Hurmaavuutesi kärsi juuri kovan kolauksen minun silmissäni”, Loki tiedotti.
”Se on mahdottomuus. Hurmaavuuteni on kovempaa kuin hammaskiille.”
”Mitä?”
Lokin suu loksahti kirjaimellisesti auki, eikä Tony kyennyt pysyttelemään vakavana.
”Hammaskiille”, hän toisti. ”Hampaiden pinnalla oleva aine on kovempaa kuin käytännössä mikään muu koko ihmisen elimistössä.”
Loki aukoi hetken tyrmistyneen näköisenä suutaan, ennen kuin sai jälleen välinpitämättömän ilmeen kasvoilleen.
”Midgard”, hän tuhahti niin hiljaa, että Tony hädin tuskin kuuli.
Taulu säästyi kaatopaikkakohtalolta, eikä Lokikaan joutunut toteuttamaan kostosuunnitelmiaan. Niin houkuttelevaa kuin olisikin ollut nauttia vielä hetki huvittavasta näystä, jonka työhuonetta sisustava muinainen jumala tarjosi, houkutuksia oli muitakin. Katselu oli hauskaa, mutta onneksi Tonyn mielikuvitus ei ollut aivan niin rajallinen. Hän keksisi vaikka siltä seisomalta joukon toinen toistaan mielenkiintoisempia tapoja kuluttaa aikaa, ja niistä kaikki onnistuivat helpommin, kun kumpikaan ei keikkunut korkeuksissa vasaraa heilutellen.
Tonyn ei tarvinnut kuin liikahtaa askel lähemmäksi. Miltei saman tien hän jo tunsikin Lokin hoikat ja jäntevät käsivarret ympärillään ja kuuli matalan naurahduksen aivan läheltään.
”Taisit tajuta, mikä on parasta kaikkien kannalta”, Loki hymähti.
”Voi olla”, Tony kuiskasi vastaukseksi, ja kietoi omatkin kätensä tiukasti Lokin niskan taakse.
”Sait siis viimein osan aivokapasiteetistasi käyttöön, jos sinulla edes...”
Tony painoi päättäväisen suudelman toisen huulille keskeyttäen puolihuolimattoman loukkauksen lyhyeen.
”Opettele olemaan joskus hiljaa”, Tony äännähti hetkeksi suudelmasta irrottautuen.
Opettele päästämään irti tuosta typerästä esityksestä ja sano joskus jotain muutakin kuin pelkkiä purevia huomautuksia, Tony korjasi lausetta mielessään. Sitä ei kuitenkaan voinut sanoa ääneen.
”Paraskin puhuja.”
Tonylta meni hetki tajuta, ettei Loki ollut lukenut hänen ajatuksiaan. Sitten hänen olikin jo pidäteltävä naurua. Heidän tilanteensahan oli kerrassaan loistava. Kumpikaan ei osannut tukkia suutaan ulkokuoresta luopumisesta puhumattakaan. Kumpikin kierteli arkoja tai lempeitä aiheita turvallisen välimatkan päästä. He molemmat suojautuivat vaihtelevan tasoisten vitsien ja osaksi ivallisten heittojen taakse. Kaikki muu tuntui liian läheiseltä, liian avoimelta. Avoimuus olisi merkinnyt itsensä paljastamista ja itsensä asettamista tavallista haavoittuvampaan asemaan.
”Mitä sinä ajattelet?”
”Itsensä paljastelua”, Tony puuskahti sen enempiä miettimättä.
Ilme Lokin kasvoilla sai hänet todella nauramaan ääneen.
”Kerrankin sinä olet meistä se täysin puusta pudonneen näköinen.”
”On sinullakin ajatukset. Ehkä olisi parempi, jos sittenkin unohtaisit sen aivojen käytön ja jättäisit sen minun huolekseni”, Loki kommentoi hetkisen toivuttuaan.
Siinä olisi ollut hyvä hetki selittää, mitä hänen mielessään oli todella ollut. Tilanne kuitenkin lipsui käsistä Tonyn saamatta sanaakaan sanotuksi. Ehkä oikea hetki ei ollut aivan vielä. Ehkä hän, luultavasti he molemmat kaipasivat vielä hiukan aikaa. Vaikka Tony ei vielä pystynytkään murtamaan omaa kuortaan kokonaan sen paremmin kuin Lokikaan, hän tunsi silti hymyn leviävän kasvoilleen. Hän uskoi kuorten vielä murtuvan. Usko oli vahva; olihan tultu jo kauas siitä, kun hän oli lentänyt Lokin heittämänä ulos omasta ikkunastaan. He kulkisivat yhdessä eteenpäin polulla, joka vei kohti teeskentelyn ja ylimääräisten suojausten katoamista.
”Miksi sinä näytät tuolta?” Loki tiedusteli epäluuloisena. ”Jos se liittyy tuohon tauluun...”
”Näytän miltä?”
”En tiedä. Onnelliselta, ehkä”, Loki vastasi hetken epäröityään ja Tonya tarkkailtuaan.
Hätkähtäen Tony oivalsi kuulevansa itsestään sellaisen luonnehdinnan ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan.
