Ympärillä humisee hiljaisuus (S, Harry/Draco, darkfluff, 6/6 raapaletta)

[Vendela]

Nimi: Ympärillä humisee hiljaisuus
Paritus: Harry/Draco
Ikäraja: S
Kirjoittaja: Vendela
Tyylilaji: Darkfluff, h/c
Pituus: 6 raapaletta, 600 sanaa
Vastuuvapaus: Rowling omistaa, minä lainaan

Tiivistelmä: Sodan jälkeen Harry sulkeutuu Kalmanhanaukiolle, kunnes saa sinne yllättäen seuraa.


Vapaa sana: Näin darkfluff-haasteen ja sain idean joka oli pakko kirjoittaa heti. Tämä toimi myös loistavana blokinpurkuna, sillä kirjoittaminen on takunnut viime viikkoina. Se, kuinka darkfluffya tämä on, saa jokainen lukija itse päättää.
Angelinalle iso hali ja kiitos tuesta ♥


Osallistuu haasteisiin Tutkimusmatka darkfluffiin, Harry/Draco – kaikkien aikojen paritus! #2, FFF1000 sanalla mitä sekä vuosi raapalehtien.

Ympärillä humisee hiljaisuus

Ensimmäinen kesä oli vaikein. Se oli täynnä hautajaisia. Hautajaisia ja todistajanlausuntoja. Harry melkein asui ministeriössä. Sillä siellä järjestettiin molemmat tilaisuudet. Sotasankareille. Ja syytetyille.

Syksyllä tilanne helpottui. Ginny palasi Tylypahkaan ja Harry saattoi taas hengittää.

Mutta Kalmanhanaukion huoneet olivat niin pimeitä. Pimeitä ja ahdistavia ja Harry oli yksin.


Saattoi kulua viikko ettei hän käynyt ulkona. Hän ei jaksanut, ei halunnut. Oli helpompaa kääntää aamulla kylkeä. Nukkua ja unohtaa. Illalla Harry tuijotti keittiön seinää ja pyöritteli jäähtynyttä teetä kupissa. Ympärillä humisi hiljaisuus.


Se oli lohdullista. Yksinäisyys. Pimeät huoneet. Hiljaiset yöt.


Sitten tuli talvi ja Harry hautautui tunkkaiseen pesään. Sanoi, ettei jaksanut. Nukkui.

*

Toinen kesä vyöryi esiin ryminällä. Ginny tuli ja kiskoi Harryn ulos valoon. Se ahdisti.

Se ei ollut sellaista niin kuin sen olisi pitänyt olla. Ulkona tuntui pahalta, kurkkua kuristi. Sisällä oli helpompi hengittää. Pimeät huoneet antoivat turvapaikan.


Riitoja. Loputtomia riitoja. Kunnes viimein Harry sanoi jotain lopullista. Jotain mikä loukkasi ja satutti. Eikä hän enää edes muistanut mitä se oli.

Sen jälkeen hän sai taas olla yksin. Rauhassa.


Syksyllä sateiden alkaessa Harry tuijotti ulos ikkunasta harmauteen. Hän oli unohtanut kuinka hymyillään. Mutta eihän kukaan olisi edes nähnyt sitä.

Yksin oli helppo olla. Sai vain olla. Nukkua. Ja olla.

Talvi toi pimeyden.

*

Kolmantena kesänä Harry sai kirjeen. Se oli määräys. Siriuksen testamentissa oli virhe. Harry tuijotti sitä pitkään. Ei ymmärtänyt sanoja. Joku muuttaisi hänen luokseen. Toinen perillinen.


Viikon päästä eteisessä seisoi laiha mies. Kaapu roikkui luisevilla olkapäillä. Jaloissa pieni nyytti.

Harry seisoi varjoissa katsellen tulokasta. Pureskellen peukaloa.

Huokaisten hän astui hämärään ja nosti kätensä tervehdykseen. Dracon huulilla ei näkynyt hymyä.


Äkkiä talo oli ahdas. Liian täynnä. He törmäsivät toisiinsa keittiössä, kylpyhuoneessa ja ullakolla. Missään ei ollut tilaa. Harryn kurkkua kuristi.

Öisin Harry makasi hereillä kuunnellen Dracon huutoa. Se oli loputonta. Päivällä, kun he kohtasivat näytti kuin kumpikaan ei olisi nukkunut koko yönä.

*

Kesän lopulla tilanne eskaloitui.

Eräänä yönä Dracon huuto oli liian kovaa. Eikä Harry saanut happea.

Siinä ei pitänyt käydä niin, mutta kaikkea ei voi aina ennustaa. Harry istui sängynlaidalla, piti kädestä ja puristi. Huuto loppui ja tilalle jäi hengästynyt huohotus.

Älä mene.

Kuiskaus oli hiljainen ja hukkui pimeään. Harry jäi.


Syksyn jälkeen he asuivat yhtä huonetta. Aluksi sanat olivat tahmeita ja hitaita. Tee voiteli kurkkua ja hiljaisuus antoi tilaa.


Talvella sanat muuttuivat kosketuksiksi. Hitaiksi tunnusteluiksi. Silityksiksi.

Oli helpompaa puhua kun saattoi maata lähekkäin. Vaikeat asiat hukkuivat pimeisiin huoneisiin. Muistot haalenivat vähitellen. Muuttivat muotoaan.

Hiljaisuus ei ollut enää hiljaista. Oli toivoa.

*

Neljäntenä kesänä puutarhassa paistoi aurinko.

Lämpö helli ihoa kuiskausten kutittaessa. Varovainen hymy saattoi äkkiä häivähtää kasvoilla. Käsi tunnusteli tietään käteen.

Oli vähemmän huutoa ja pimeyttä.


Takkatuli lämmitti sadepäivinä. Tee jäähtyi kupissa. Harry oli nukahtanut sohvalle, pää Dracon sylissä. Kevyt kosketus siveli ohimoita.


Valo siivilöityi ikkunoista, taittoi ja pisti siristelemään sisälläkin.

Ahdistus oli läsnä. Mutta enää ei tarvinnut olla yksin. Hiljaisuuden jakaminen oli helpottavaa. Varovaiset kosketukset muuttuivat. Syventyivät.


Syksy toi pimeyden. Erilaisen. Ennemmin hämäryyden.

Äkkiä talo oli täynnä kynttilöitä. Lepattavaa lämmintä valoa ja Harry huomasi nauravansa vahingossa. Dracon silmissä tuikahti pehmeys ja huulilla häivähti hymy.

Harry tajusi, että oli helpompi hengittää.

*

Yhdessä he huomasivat ettei tuska hävinnyt. Ei kokonaan. Se muuttui ja haalistui. Oli läsnä.

Yhdessä oli helpompaa hengittää. Kosketus auttoi, loi turvaa.

Pimeys muuttui hämäräksi.


Hiljaisuus oli edelleen läsnä. Se ympäröi heidät mutta antoi tilaa.


Seuraavana kesänä valonmäärä oli jälleen lisääntynyt. Harry osasi taas hymyillä ja tunsi poreilua sisällään. Dracon lähellä oli hyvä olla.

Painajaiset vähenivät vaikka eivät poistuneet. He kuitenkin selviytyivät niistä.


Heillä ei ollut mahdollisuutta palata ajassa taaksepäin. Muuttaa mennyttä. Mutta he olivat oppineet selviytymään. Yhdessä.

Vain sillä oli merkitystä. Sillä ja ajatuksella ikuisesta elämästä yhdessä.


Mutta vielä vuosienkin jälkeen he muistivat miltä tuntui kun ympärillä humisi hiljaisuus.

[Sielulintu]

Oih, tää on ihan mahtavasti kirjoitettu! Pahoittelen jo etukäteen luultavasti hiukan sekavaa ja lyhyehköä kommenttia,johon on syynä yksinkertaisesti ilta ja väsymys, mutta tätä oli pakko tulla kommentoimaan heti.
Oon tullut viimeaikoina lukeneeksi aika paljon lyhyitä tekstejä, ja jokaisen kohdalla oon ollut positiivisesti yllättynyt, miten paljon asioita pienilläkin sanamäärillä voi oikeasti ilmaista. Tämä onkin musta loistava esimerkki siitä, miten kuusi raapaletta voivat tiivistää monen vuoden tapahtumat pieneen tilaan antaen kuitenkin lukijalle todella laajan ja koskettavan kuvan joka vuodesta. Pidin ihan hirveän paljon siitä, miten samat elementit kulki mukana raapaleissa.Valon määrä, teekupit ja hiljaisuus nyt ainakin toistuivat tosi monissa näistä, mutta erilaisina ja vuosien kulkuun mukautuen. Otsikko ja ajatus humisevasta hiljaisuudesta on mun mielestä hieno kuvaus, joka kertoo hiljaisuuden luonteesta oikeasti tosi paljon.
Ihanaa, että Harry lopulta päätyi keskeyttämään Dracon painajaisen. Siitä sitten lähtikin heidän lähentymisensä, ja yllättäen kumpikin sai elämäänsä paljon lisää sisältöä. Vaikka alku vaikutti surulliselta, ja epätoivo välittyi vahvasti alun raapaleista, oli ihanaa, miten loppupuolella valo alkoi lisääntyä, ja toivoakin alkoi taas olla ihan eri tavalla kuin aiemmin.
Kiitos hienosta tekstistä.

[Angelina]

Ai että ♥ Tykkäsin tästä kovasti ja tää oli sulta jopa yllättävänkin angstista, mutta samaan aikaan kovin realistista!

Pidän tuosta, että tässä edetään kesä kerrallaan - vuoden tarkastelujakso tuntuu hyvältä, koska siinä ehtii tapahtua paljon, mutta se ei oo kuitenkaan loppujen lopuksi kamalan pitkä aika. Kuvaat hyvin tuota Harryn olotilaa ja sitä, että ei vaan jaksa ja ei huvita, koska ei mikään ihme hänen koulutaipaleensa jälkeen.

Kolmantena kesänä Harry sai kirjeen. Se oli määräys. Siriuksen testamentissa oli virhe. Harry tuijotti sitä pitkään. Ei ymmärtänyt sanoja. Joku muuttaisi hänen luokseen. Toinen perillinen.

Tämä taas oli tosi mielenkiintonen plot twist ja käänne, joka toi Harryn ja Dracon yhteen! Hienosti keksitty <3 Painajaiset ja niiden myötä hiljalleen lähentyminen oli mun mielestä hienoa ja kovin lohdullista ajatella, että kaikki kamalat kokemukset yhdistää näitä kahta.

Mun suosikkikohta oli kyllä tämä;

Äkkiä talo oli täynnä kynttilöitä. Lepattavaa lämmintä valoa ja Harry huomasi nauravansa vahingossa. Dracon silmissä tuikahti pehmeys ja huulilla häivähti hymy.

Harry tajusi, että oli helpompi hengittää.

koska tästä tuli sellainen helpotuksen tunne lukijanakin, että tässä ollaan kuitenkin menossa parempaan suuntaan :3 Kiitos tästä, nyt vaan eroon blokista ja lisää kirjoittamaan ♥♥

[Avaruuspiraatti]

Kommenttikampanjasta moikka moi!

Oi voi, en ole varma, pidänkö darkfluffista genrenä Olen niin kamala sokerisyöppö, että melkein itkettää, kun hahmot on niin kipuisia ja kaikki ihana söpöstelykin on kuorrutettu synkällä kuorrutteella. Harryn tuntemuksiin fikin alussa on tosi helppo samaistua. Yksin on helppo olla silloinkin, kun ei välttämättä haluaisi. Omassa seurassa ei tarvitse esittää ja on helppo esimerkiksi sitten nukkua päivät pitkät, jos siltä vain tuntuu. Kukaan ei ole arvostelemassa. Ei ihme, että Kalmanhanaukiokin tuntuu ahtaalta ja aivan liian täydeltä, kun Draco muuttaa saman katon alle. Vaikka Harry ei koko ajan joutuisikaan sietämään Dracon läsnäoloa, sitä tietoa ei pääse pakoon, ettei olekaan talossa yksin. Dracolle muutos on ollut varmasti yhtä vaikea, ottaen vielä huomioon Harryn ja hänen ei-niin-lämminhenkisen menneisyyden.

Mutta ihanaa, että vaikka Harry mieluummin palaisi taas siihen tuttuun ja turvalliseen yksinäisyyteensä, hän silti ottaa ensimmäisen askeleen ja auttaa Dracoa yön kauhujen kanssa selviämisessä. Dracokin on ollut asiasta varmasti huojentunut, vaikka voin myös hyvin kuvitella, että avun hyväksyminen juuri Harry Potterilta olisi hänelle vaikeampaa kuin ehkä joltain toiselta.

Oli helpompaa puhua kun saattoi maata lähekkäin.

Nyyh, näen tämän niin silmissäni, Harryn ja Dracon makaamassa ihan lähekkäin yön pimeässä ja juttelemassa asioista, joita ei ehkä päivänvalossa uskaltaisi edes muistella. Harry ja Draco on molemmat kokeneet kovia Voldemortin takia. Vaikka he ovat erilaisia, heillä on myös paljon yhteistä tarttumapintaa. Vaikka molempien kärsimykset on omiaan, he ymmärtävät silti toisiaan ehkä paremmin kuin kukaan muu. Ja musta kans tuntuu, että vuosien piikittelyn ja vittuilun jälkeen he puhuukin toisilleen suorasanaisemmin. Ikäviäkään asioita ei ehkä tarvitse samalla tavalla kierrellä.

Se on ihan totta, että ikäviä kokemuksia ei voi unohtamalla tehdä tekemättömiksi. Mutta yhdessä on varmasti paljon helpompi sietää ahdistusta ja pahoja muistoja ja pelkotiloja ja muuta, mitä traumat ovat jättäneet jälkeen. Toistensa seurassa Harryn ja Dracon ei tarvitse peitellä mitään, varsinkaan sitä pahaa oloa. Se varmasti jo itsessään helpottaa. Tietenkin asiaan auttavat myös hellät kosketukset ja toisen turvallinen vartalo silloin, kun sanat ovat liikaa <3

Kiitos tästä, tämä oli ihana vaikka niin kamalan haikea!

[Fairy tale]

Luin tämän jo eilen illalla käynnykästä juuri ennen kuin menin nukkumaan ja nyt oli hyvä hetki lukea se uudelleen. 
Tässä on jotain erilaista, mitä yleensä kirjoitat. Eikä se ole pelkästään sitä että tässä on tuo synkkä pilvi läsnä, ei. Vaan jotain muuta. Olet saanut todella paljon mahtumaan aina sadan sanan pieneen kokonaisuuteen ja tämä pursuaa yksityiskohtia, joita ei voi kuin jäädä ihmettelemään.

Kuten nyt vaikkapa tämä: "Kaapu roikkui luisevilla olkapäillä. Jaloissa pieni nyytti."
Kuvailet Dracoa muutamalla sanalla ja se kertoo yllättävän paljon. Hän on kärsinyt ja hän tulee vähin tavaroin koska hänellä ei taida olla vaihtoehtoa.

Olin juuri ollut ihmettelemässä tuota darkfluffyhaastetta, kun laitoit tämän luettavaksi ja tästä genrestä tulikin heti maistiaisia.
Tuo Harryn käpertyminen pimeään ja tunkkaisuuteen oli kyllä käsinkosketeltavaa. Ja se, kuin talo tuntui olevan yhtäkkiä täynnä vain sen tähden, että myös Draco muutti sinne. Paistaa se päivä risukasaankin, kuten niin ihanalla tavalla myös tässä. Yhdessä kohti valoisampaa aikaa.

[Thelina]

Nyt vasta ehdin kunnolla tämän pariin! Tässä oli jotekin käsinkosketeltava tunnelma, alussa synkempi, mutta valon määrä lisääntyi raapale raapaleelta ja vuosi vuodelta ♥ Tällaisissa lyhyissä pätkissä toimi hyvin tuollaiset lyhyemmät lauseet, jotka pitkän tekstin seassa joskus voisivat tuntua töksähtäviltä, jos on oikein monta peräkkäin. Tässä ne olivat kuitenkin osoitus siitä, että vähilläkin sanoilla voi sanoa niin paljon. Samoin tässä toimi se, ettei ollut lainkaan dialogia, ellei Dracon kuiskausta lasketa. Jollain tavalla ajatukset ja tunnelmat tulivat sillä tavoin vieläkin paremmin esiin.

Hän oli unohtanut kuinka hymyillään. Mutta eihän kukaan olisi edes nähnyt sitä.

Voi Harry on niin uskottavaa, että lopultakin, kaikkien vuosien ja vaikeuksien jälkeen Harry on se, jolla on vihdoin lupa olla synkissä vesissä. Mutta sieltä noustaan ♥

Tuo, että Draco olikin Siriuksen toinen perillinen, oli yllättävä käänne! Mutta ovathan he sukua, joten sinänsä ei kaukaa haettu.

Syksy toi pimeyden. Erilaisen. Ennemmin hämäryyden.

Tämä oli jotenkin hieno. Kyllä siinä on iso ero, onko mieli pimeydessä vai hämärässä, kuten luontokin.

Tuo Dracon ja Harryn lähentyminen vähä vähältä on kauniisti kuvattu ja on ihanaa, että he saavat toinen toisistaan lohtua raskaina aikoina. Ficin nimi on myös kaunis ja lopun viittaus siihen kuvaa sitäkin, että vaikka lopussa oli jo naurua, ei kaikkia vaikeuksia ole vielä unohdettu. Tämä oli hieno lukukokemus, kiitos kovasti ja olipa ihanaa muutenkin lukea pitkästä aikaa jotain sinulta ♥

[Vendela]

Kiitos ihan hurjan paljon kommenteistanne! Ne ilahduttivat ja lämmittivät mieltä

Sielulintu, kommenttisi oli oikein ihana eikä lainkaan sekava ♥ En ole itse tämän tyyppistä kirjoittanut aikaisemmin, joten todella ihanaa kuulla että tämä toimi ja oli onnistunut kokonaisuus. Nuo tietyt elementit kulkivat tosiaan läpi tarinan mukana tarkoituksella, ja kiva että huomasit ne sieltä. Tässä todellakin mentiin pimeydestä kohden valoa, ja vaikka sinne aivan kirkkaimpaan paisteeseen ei vielä päästy niin ainakin lähelle Kiitos todella paljon kommentistasi!

Angie, tämä oli tosiaan kaikkea muuta kuin sitä mitä yleensä kirjoitan! Onneksi ei kuitenkaan ollua aivan kamalaa tämä ja kiitos vielä tuesta ja tsempistä tämän suhteen, olet aarre ♥
Harrylla on tosiaan ollua aika rankkaa viimeiset vuodet, joten ei ihme että on voimat loppu kun kaikki on viimein ohi. Mitä tuohon Dracon ilmestymiseen paikalle tulee, niin olen lukenut jokusen enkkuficin missä nämä kaksi perivät Kalmanhanaukion, joten aivan omaa keksintöäni tämä ei ollut. Mutta kivaa, että toimi En olisi voinut kirjoittaa tähän mitään ankeaa ja synkkää loppua, joten oli pakko mennä kohden parempaa, hienoa että se toimi! Kiitos ihanista sanoista ja kiva kun jaksoit raapustaa kommentin!

Avaruuspiraatti, kivaa että nappasit tämän kommiksesta Minäkin luulen, että olin aika ulkona omalta mukavuusalueeltani tämän kanssa, sillä kyllä se fluffy taitaa olla minunkin juttuni Mutta hienoa, ettei tämä nyt aivan synkistelyksi mennyt vaan sieltä löytyi tosiaan hieman toivoakin. Tuo, kuinka olet nähnyt Harryn ja Dracon makaamassa pimeässä lähekkäin, on juuri se kuinka itsekin tilanteen näin. Pimeys tuo turvaa samoin kuin läheisyys. Ja myös se, että nämä kaksi ovat kokeneet tahoillaan jotain sellaista mitä muut eivät välttämättä ymmärtäisi on niin totta! Siksi näiden on myös helpompi jakaa niitä toisilleen, ja varmasti tilanteeseen vaikuttaa myös se etteivät nämä ole liian läheisiä toisilleen, vielä tässä vaiheessa. Yhdessä kaikki on kuitenkin helpompaa, ja kuten tässäkin kuljetaan kohden parempaa yhdessä. Kiitos ihan hurjan paljon ihanasta ja pohdiskelevasta kommentistasi ♥ Arvostan!

Fairy tale, tämä on tosiaan hyvin erilaista tekstiä, siis myös tyylillisesti, mitä yleensä kirjoitan. Olen kärsinyt pitkästä (tai no mikä on pitkä) kirjoitusblokista ja tuon darkfluff haasteen kautta sain idean ja päätin vain kirjoittaa sen ulos. Tämä oli sitten lopputulos ja olin itsekin hieman hämmentynyt tästä. Mutta hyvällä tavalla
Pieneen tilaan tosiaan mahtuu yllättävän paljon, sen huomasin tämän kanssa. Välillä mietin, mennäänkö tässä liian nopeasti eteenpäin mutta nähtävästi ei. Mukavaa kuulla, että kokonaisuus oli onnistunut yksityiskohtineen En tiedä tarkkaan tuota darkfluffyn täyttymistä tässä, mutta en voisi kuvitella että näillä kahdella olisi onneton loppu Kiitos todella paljon kommentistasi ♥

Thelina, tuo dialogin puuttuminen meinasi tuoda tähän pientä haastetta juuri tuon Dracon kuistaksen muodossa. Mutta ratkaisin asian sitten noin, sillä en kuitenkaan tahtonut kirjoittaa aivan liian selkeää repliikkiä, minusta se ei olisi istunut tarinan fiilikseen. Totesin tuossa jo edellä Angelinalle että olen lukenut jonkun verran enkkuficcejä joissa Draco saa yllättäen osansa Kalmanhanaukiosta, juuri sillä perusteella että on Mustan sukua. Sieltä siis idea tähän Ihanaa, että tykkäsit tämän nimestä, olen itsekin siihen varsin tyytyväinen etenkin kun ottaa huomioon, että keksin sen todella nopeasti. Yleensä pähkäilen nimien kanssa pitkään, joskus päiväkausia! Kiitos kommentistasi ja ihanaa kun tulit lukemaan tämän ♥

[Sisilja]

Minusta oli ihan turhaa alustaa tätä ficciä tuolla listauksessasi varoituksella, että tämä ei ole yhtään sinun tyyliäsi. Tai siis, varmasti tämä on erilaista Vendelaa sikäli, että olet kirjoittanut tosi paljon ihanaa onnellista romantiikkaa. Mutta minusta tätä olisi nimenomaan pitänyt alleviivaten mainostaa, että tänne kaikki lukemaan jotain jännittävän erilaista!

Pidin tästä aivan hirveän paljon. Jossain raapaleiden puolivälissä mieleen eksyi toive siitä, että voi kun tämä olisi pidempi jatkoficci sillä idea on tosi kutkuttava ja olisin halunnut märehtiä vielä pidempään hahmojen haavoissa ja epävarmuuksissa. Toisaalta tämä toimi tosi hyvin lyhyinä katsauksina, raapaleet toivat tähän ilmavuutta ja korostivat sitä, kuinka vähän tapahtuu vaikka aikaa kuluu paljon. Korostivat Harryn pysähtyneisyyttä ja pahaa oloa.

Oon usein kaivannut ficceihin näkökulmaa siitä, kuinka Harrylle oikeasti käy kun sota loppuu. Seitsemännen kirjan epilogi ei vastaa tähän kysymykseen, vaan se hyppää kaiken vaikean yli siihen, kun ollaan hyvin aikuisia ja on ne lapset joilla on erikoiset nimet ja elämä on jollain ilveellä seesteistä. Epilogia on toki parjattu jo vuosikausia enkä mene siihen enempää (onhan siinä hyviä ja mielenkiintoisiakin juttuja), halusin vain sanoa, että tämän ficin näkökulma on minusta tosi uskottava ja luin tätä suurella mielenkiinnolla.

Oli ihana käänne, että Draco muutti Harryn kanssa Kalmanhanaukiolle asumaan. Se oli jännä. Jännää oli myös, kuinka mutkattomasti molemmat sopeutuivat siihen. Olisin odottanut jommalta kummalta vastustusta, soraääniä, omistuksenhalua ja huutoa, että tämä talo kuuluu minulle, mene sinä muualle! Mutta toisaalta, se sopeutuminen, alistuminen valottaa tosin hyvin sitä, kuinka rikki molemmat ovat, kuinka väsyineitä he ovat. Ei lopen uupuneena kaikkeen jaksa edes tapella.

Ja kyllähän sitä huutoa siellä oli. Hyvin erilaista ja tosi ihon alle menevää huutoa. Minusta oli osuvaa, että juuri Draco oli se joka huusi yöt. Ja kuinka Harry oli se, joka tuli ottamaan kiinni ja jäi vierelle. Hienovarainen ja kaunis tapa lähestyä, mutta ei lainkaan omituinen tai liian äkillinen muutos suhtautumisessa toiseen. He tavallaan lipuvat toistensa luo ja jäävät siihen, koska lähekkäin on helpompi olla. Ja lopussa sitten löytyy jo hymy, vaikka hiljaisuus ei unohdu. Jäätävän hienoa!

Tämä on tosi syvällinen ja aito teksti, joka jää mieleen kummittelemaan mutta tosi hyvällä tavalla. Ihanaa, että olet kirjoittanut tämän! Kiitos <3

[Vendela]

Kiitos kommentistasi Sisilja ja äärettömän kauniista sanoistasi, jotka pysäyttivät minut todella hetkeksi miettimään.
Tiedän, että varoittelu listauksessa on ehkä hieman "turhaa", mutta koska tilanne on juuri niin kuin sanoit ja tekstini ovat pääasiassa lämpöisä ja täynnä vaaleanpunaista hattaraa, en halunnut että joku tulee lukemaan tämän sillä asenteella ja joutuu pettymään. Enkä oikein tiedä osaisinko mainostaa tätä erilaisena tekstinä, eikö se olisi jotenkin omahyväistä
Mutta hienoa että pidit tästä ja tavoitit paljon sitä mitä tahdoin tällä sanoa! Olen lukenut jonkin verran (en paljon) enkkuficcejä, joissa käydään läpi tuota Harryn tilannetta heti sodan jälkeen ja mielestäni se on mahdollisuuksien pohjaton kuilu! Minulla itse asiassa on eräs idea mielessä, pidempi jatkis, mutta katsotaan nyt pääsenkö koskaan sinne asti, sillä se olisi todellakin piiiitkä kertomus siitä miten Harry (ja Draco) tulevat sodan jälkeen selviämään. Olisi kuitenkin mukavaa, jos tähän aiheeseen tarttuisi useampikin suomalainen ficcari, sillä uskon että näkökulmia tähän kyllä riittäisi
Tuo mitä sanoit: Ei lopen uupuneena kaikkeen jaksa edes tapella, on juuri se mitä ajattelin. Kumpikin hahmoista on sotinut, joten he eivät enää vain jaksa, eivät vaikka kyseessä on se kouluaikojen pahin vihamies. Toki tässä peilautuu myös molempien uupumus ja masennus, kun mikään ei jaksa hetkauttaa tai liikuttaa. Kun aikaa kuluu niin tilanteeseen sopeutuu. Eikä Dracokaan ole enää se itsetietoinen lapsi, minkälainen hän oli ennen sotaa. Ajalla on kuitenkin ihmeellinen taipumus parantaa ja auttaa unohtamaan. Kun rinnalla on vielä joku johon tukeutua, elämä on helpompaa.
Mutta vitsit miten ihana kommentti todellakin! Tämä saattoi ehkä jättää pienen kipinän sille, jos kaivelisin tuon jatkisidean päivänvaloon Kiitos hurjasti tästä ajatuksella kirjoitetusta kommentista ♥

[Grenade]

Tässä itse miettiessäni, mitä mahtaa olla darkfluff, päätin lukaista jonkun toisen määritettä siitä ja päädyin tänne. Tämä oli hieno ja vaikuttava teksti, hienosti olit saanut näihin raapaleisiin sidottua paljon tunnetta. JKR:n versio tulevaisuudesta on niin kovin ruusuinen, että olen vähän ollut skeptinen sen suhteen ja tämä teksti antaa uutta näkökulmaa siihen, mitä Harryn tulevaisuus voisi oikeasti olla. Ihan kuin vuosien taistelu, Voldermortin läheisyys, kaiken menettäminen, ei jättäisi pahoja jälkiä siihen nuoreen ihmiseen, joka Harry silloin oli.

Ai että, kyllä imaisi kerronta mukaansa heti ekasta lauseesta alkaen ja olit käyttänyt hienoja lauseita ja tämänkaltainen toteavampi kerronta toimi tässä kokonaisuudessa hyvin. Koko ajan lukiessa oli vähän sellainen "voi Harry" -fiilis, vaikka tiesin, että se fluff sieltä vielä tulisi ja asiaan tulisi edes jonkinlainen parannus, kuten se sitten tulikin ja he yhdessä Dracon kanssa löysivät valonpilkahduksia pimeyden keskeltä.

Kiitos tästä, olipa tämä hieno! ^^

[Vendela]

Grenu, olipa kivaa, että tulit tutkimaan darkfluffya tämän tekstin kautta Itsellenikin käsite on ehkä hieman hämärä, ja siksi halusin silloin kokeilla että minkälaista siitä kirjoittaminen on. Hienoa kuulla, että tämä oli onnistunut! Tuo on muuten aivan totta, ett Rowlingin antama kuva on todella siloiteltu ja ruusuinen. Toki ymmärrän sen, että se on ollut helppo ratkaisu mutta itseäni hieman kaivelee että Harry Voldemortin hirnyrkkinä on päässyt kaiken yli "tuosta noin vain". Siksi olenkin tosi kiinnostunut siitä vaihtoehtoisesta mahdollisuudesta, missä Harrylla ei mennytkään sodan jälkeen niin hyvin. Sama koskee myös Dracoa, sillä ei hänenkään valintansa ja ratkaisunsa ole olleet mitään älynväläyksiä, tosin olen edelleen sitä mieltä ettei Dracolle annettu juuri vaihtoehtoja. Mutta siis näitä on mielenkiintoista miettiä ja pohtia Lämmin kiitos kommentista, aivan ihanaa että luit ja jätit ajatuksiasi!

[Pura]

Tervehdys kommenttikampanjasta!

Tämä itketti minua enemmän kuin osasin etukäteen arvatakaan :')

Olen kaivannutkin tällaista kuvausta Harrysta sodan jälkeen, kun ei kaikista traumoista, surusta ja väsymyksestä pääsekään yli ihan niin helposti kuin canonin epilogissa. On niin paljon realistisempaa, kun sodan jälkeen ei hypätäkään idylliseen parisuhteeseen ja perhe-elämään, vaan elämä pysähtyykin paikoilleen. Kun välitön kuolemanvaara on ohi, kaiken muun kauhean paino vihdoin rysähtää harteille, ja olet kuvannut sitä tässä kauniisti, ymmärtäen. Pidän kovasti siitä, että kerronta ei varsinaisesti ole Harryn näkökulmasta vaan häntä katsotaan vierestä. Koin hurjasti hellyyttä häntä kohtaan lukiessani tätä, ja vaikka masennukseen ja ahdistukseen vaipumisesta oli hiukan vaikeaa lukea, oli ihanaa nähdä Harryn pikkuhiljaa paranevan, yhdessä Dracon kanssa. <3

Huuto loppui ja tilalle jäi hengästynyt huohotus.

Älä mene.

Kuiskaus oli hiljainen ja hukkui pimeään. Harry jäi.

<3<3<3
Tykkään tyylistäsi tosi paljon, lyhyet ja yksinkertaiset lauseet sopivat hyvin kertomaan tätä tarinaa. Harryn ja Dracon lähentyminen tuntuu alun vaikeudesta huolimatta luontevalta ja vääjäämättömältäkin, niin kuin sen kuuluukin olla <3

Myös viimeisen raapaleen kuvaus siitä, kuinka vaikka pikuhiljaa olo helpottuu, eivät vanhat haavat kuitenkaan parane heti - tai välttämättä ikinä - on realistinen ja hyvin todellinen. On ihanan lohdullista lukea, kuinka pojilla on nyt toisensa ja kuinka yhdessä selvitään eteenpäin.

Mutta vielä vuosienkin jälkeen he muistivat miltä tuntui kun ympärillä humisi hiljaisuus.

Tämä viimeinen virke on todella kaunis, täydellinen lopetus kauniille tekstille. Kiitos tästä, tämä oli todella liikuttava ja vaikuttava lukukokemus. <3

[Vendela]

Kiitos Pura kommentista, se piristi iltaani vaikka tämä teksti itsessään ei kovin pirteä ollutkaan! Olen aivan samaa mieltä siitä, että epilogissa hypättiin jotenkin kaikkien ongelmien ja traumojen yli, aivan kun koko Harryn lapsuus, nuoruus ja aikuisuuden aloitus olisi pyyhitty tuosta noin vain pois. Vaikka nämä asiat ja niiden käsittely eivät mitään kevyitä olekaan, niin silti itse näen nässä ison mahdollisuuden ja potentiaalin, etenkin jos lopputulos on toiveikas tai jopa onnellinen Sillä itse sokerihiirenä toivon hahmoille aina kaikkea hyvää, vaikka ensin olisikin hieman rankempaa. Olit nostanut tuolta tosi ihanat lainaukset ja molemmat kuuluvat kyllä omiinkin suosikkeihin. Etenkin tuo päätöslause on sellainen johon olen itse yllättävän tyytyväinen. Kivaa kun otit tämän tuolta kommiksesta, iso ja lämmin kiitos siitä Ja toki kiitos kuuluu myös Vuornalle, joka tätä siellä tarjosi!

[flawless]

Tämä oli kovin hieno, tunnelmaltaan lähes katkeransuloinen. Alussa enemmän sitä katkeraa, lopussa enemmän sitä suloista, mutta kokonaisuudessaan tunnelma oli eheä ja vahva. Tämä oli tosi tunnelmallinen, tässä tuntui se onttouden tunne jonka masentuneisuus tuo. Tässä oli samaan aikaan synkkyyttä ja toivoa sekä lakonisuutta ja tunteiden tuskaa. Tunnelma oli tässä parasta, se välittyi tosi vahvasti ja oli melkein käsinkosketeltava. Onnistuit darkfluff-haasteessa musta hyvin!

Ensimmäinen kesä oli vaikein. Se oli täynnä hautajaisia. Hautajaisia ja todistajanlausuntoja. Harry melkein asui ministeriössä. Sillä siellä järjestettiin molemmat tilaisuudet. Sotasankareille. Ja syytetyille.

Tämä oli lempikohtani, tämä vaan oli niin hieno. Niin pysäyttävä. Puhutaan niin painavia asioita niin arkisesti, se kontrasti jotenkin hakkasi totuuden esiin tosi voimakkaasti, kun isoista asioista puhutaan ihan arkipäiväisesti. Nuo vikat sanat jotenkin pysäytti mut, tää vaan oli niin hieno ja se vaan jotenkin niin kolahti, mihin tuolla viitattiin, että sotasankarit haudattiin. Auts. Upea kohta.

Tykkäsin tästä kovasti! Tämä oli tosi hieno ja tunnelmaltaan onnistunut teksti. Tekisi mieli kehua pidempäänkin, mutta mun ruokis loppuu ja ikäväkseni täytyy todeta että mulle ei makseta finittämisestä joten työt kutsuu, mutta halusin vaan piipahtaa sanomaan että tämä oli hienosti kirjoitettu teksti ja oikein mielekästä ruokisajanvietettä, kiitos <3

[Vendela]

flaw, ihanaa kuulla, että tämä oli sopiva ruokistauon palanen. Ja voi kunpa joku maksaisi finittämisestä, olisipa täydellistä Kivaa kuulla, että tuo nostamasi kohta oli lempparisi. Muistan kun kirjoitin sitä, että ajattelin ettei velhoilla ole kovin montaa instanssia ja Ministeriö tuntuu sellaiselta luontevalta keskukselta vähän kaikelle. Plus mun mielestä velhot eivät ole uskonnollisia, niin hautajaiset voi järjestää siksi Ministeriössä. Lisäksi tuumin, että noille sotasankareille on juhlavaa että Ministeriö hoitaa hautajaiset. Näen myös, että se muuttui aika paljon sodan jälkeen kun korruptio yms hävisi. Mutta lämmin kiitos kommentista, se ilahdutti suuresti

[Vuorna]

Moiksumoi ja Kommenttikampanjasta hyvää aamua! Darkfluff kuulosti sen verran mielenkiintoiselta, että siihen halusin tutustua, plus sitten kun bongasin tämän haasteen valmiista teksteistä niin olihan tämä pakko napata. Tykkäsin todella paljon sun lähestymistavasta tähän haasteeseen, vaikken mikään darkfluff-ekspertti olekaan niin H/C tuntuu sopivan siihen kuin nenä päähän.

Realistiset sodan jälkeen sijoittuvat tekstit ovat minusta aina hurjan kiehtovia, ja vaikka tykkään lukea niitä iloisempiakin tekstejä, näissä synkemmissä teksteissä on oma fiiliksensä. Minusta on nimittäin täysin potentiaalinen vaihtoehto, että sodan jälkeen Harry vaipuisi juuri kuvailemaasi synkkyyteen. Sitä olit myös kuvaillut upeasti, lyhyet ja tavallaan töksähtelevät (hyvällä tavalla!) virkkeet toimivat todella hienosti. Erityisesti pidin siitä kanssa, miten tämä teksti kattoi ajallisesti suht pitkän ajan ja miten se näyttäytyi vuodenaikojen kautta.

Käänne siitä, että Draco muutti Kalmanhanaukiolle, oli minusta vallan mainio. Kuvailu tässä oli koko ajan riipaisevaa ja tuntui oikein pahalta Harryn puolesta, mutta Dracon saapumisen jälkeen tilannehan kävi varsin kestämättömäksi! Molemmat olivat varmasti tottuneet kärsimään yksin, ehkäpä olivat ajaneet käytöksellään kauemmaksi kaikki muut, niin tokihan Kalmanhanaukion kokoinen paikkakin tuntui liian ahtaalta. Tuo eskaloituminen tuntui täysin luonnolliselta jatkumolta, Harryn reagointi Dracon huutoon oli ilahduttava pilkahdus ehjempää Harrya. Tuntui vähän siltä, että tuon yöllisen huutoepisodin jälkeen molemmat tajusivat edes jotenkin sen, että yksin ei tarvinnut kärsiä. Puhuminen on varmasti helpompaa, kun vieressä on joku joka ymmärtää.

Yhdessä he huomasivat ettei tuska hävinnyt. Ei kokonaan. Se muuttui ja haalistui. Oli läsnä.

Vaikka tekstin sävy muuttui loppua kohden synkästä enemmän siihen fluffiin päin, tämä oli erinomainen ja realistisuudessaan osuva kohta! Kummankaan kokemuksia ei saa pyyhittyä pois muistista, mutta jonkun toisen ja ajan kanssa, niiden muistot muuttavat muotoaan.

Synkkyydestään huolimatta tämä oli vallan ihastuttava kuvaus siitä, miten Harry ja Draco löysivät turvan toisistaan. Darkfluffina tämä oli minusta aika lailla täydellistä, erittäin onnistunut ja mielenkiintoinen vastaus tuohon haasteeseen siis. Tän tekstin realistisuus ja kuvailu ilahduttivat mua todella paljon, raapalemitta toimi tässä erinomaisesti jättäen tilaa myös rivien välistä lukemiselle ja hienoiselle omalle tulkinnalle. Tekstin nimi on musta ihan älyttömän kaunis ja se kuvaa hienosti tuota tekstin synkempää osaa. Kokonaisuutena tämä oli hurjan onnistunut, kiitos lukukokemuksesta ja tämän kirjoittamisesta!

[Vendela]

Lämmin kiitos ihanasta kommentistasi Vuorna! Darkfluff ei ole itsellenikään mikään tuttu aihe, mutta oli mielenkiintoista pohdiskella sitä tämän tekstin kautta. Ja kuten sanoit, h/c on oikein oiva keino siihen. Olit bongannut tosi paljon juttuja tästä ja luin kommenttiasi suu hymyssä, niin iloiseksi siitä tulin Tuo nostamasi kohta ja pohdinta siitä on muuten tosi hyvä, sillä näin juuri asioiden pitääkin olla. Mennyttä ei voi eikä pidä unohohtaa, se on olemassa mutta sen kanssa voi oppia elämään. Todella ihanaa, että pidit tästä ja nimikin oli onnistunut! Ihanaa, että valitsit juuri tämän kommiksen kautta Kiitos!

[Waulish]

Tervehdys Kommenttikampanjasta! Siellä flawless tarjosi tätä tekstiä, ja kiinnostuin tästä kauniin nimen ja darkfluffin perusteella. Darkfluff-haaste on ihana ja jotenkin raikas, koska en muista ennen sen ilmestymistä kuulleenikaan darkfluffista genrenä. Luonnollisesti ei ole mitään darkfluffiksi määriteltyä juuri tullut luettuakaan, mutta silti minusta tuntui heti tätä tekstiä aloittaessani, että olen ihan kotonani tällaisen parissa! Minulla on vaikeuksia kestää lohdutonta angstia, kun olen tällainen pehmo, mutta koska nautin kuitenkin synkkien ja vaikeidenkin asioiden käsittelystä, minulle sopii lukijana tosi hyvin tällainen ratkaisu, jossa on ikään kuin taitettu pimeää hämäräksi hyvillä ja kauniilla asioilla, joita hiljalleen astuu arkeen ja elämään. Tässä on minusta juuri sopivasti läsnäoloa, läheisyyttä, kosketuksia ja turvaa pehmentämään ja tasapainottamaan kokonaisuutta. Hienoa työtä, ja mitä mainioin esimerkki siitä, mitä darkfluff voi olla!

Yllätyn H/D-teksteihin tutustuessani kerta toisensa jälkeen positiivisesti siitä, miten hyvin ja luontevasti Harry ja Draco on saatu lähentymään toistensa kanssa. Minusta tuntuu, että olen ollut aikaisemmin aika kapeakatseinen, kun tämä paritus on tuntunut minusta jotenkin kaukaa haetulta ja vaikeasti lähestyttävältä. Näkemykseni on muuttunut aika tavalla muun muassa sinun hienojen Drarryjesi ansiosta, ja se on tosi kivaa! Fanifiktio on parhaimmillaan niin antoisaa ja uusia oivalluksia tarjoavaa. Tässäkin tarinassa asetelma hahmojen välillä on mielestäni tosi luonteva ja helposti kuviteltavissa. Siriuksen testamentti, Kalmanhanaukio yhteisenä majapaikkana, kummankin harteilla raskas taakka kannettavana. On helppo kuvitella, kuinka Kalmanhanaukionkin kokoinen iso talo tuntuu aluksi ahtaalta ja täydeltä, kun sen joutuu yksinäisyyteen tottuneena jakamaan toisen ihmisen kanssa, mutta lopulta kun yksi yö ravisuttaa asetelman uuteen uskoon, läheisyydestä tuleekin jotain huojentavaa ja toivottua. Se on kaunista. Minulle välittyy sellainen fiilis, että Harryn päätyminen Dracon luokse tuona yönä on tosiaankin ikään kuin vahinko, ehkä jotain vaistomaista kun toisen huuto on vain yhtäkkiä liikaa kestettäväksi, ja tuntuu luontevalta, että yllättävää käännettä seuraa miesten välisen dynamiikan muuttuminen.

Erityisesti pidän tämän tarinan lähestymistavassa siitä, miten kaikki tapahtuu vähitellen, vähän kerrallaan, eivätkä menneisyyden möröt yhtäkkiä katoa mihinkään. Ahdistus ja tuska ovat koko ajan läsnä, mutta niiden kanssa oppii pärjäämään ja siihen saa parempia työkaluja, kun on vierellä toinen ihminen, joka on kokenut jossain määrin saman ja tietää, millaista se on. Kaiken kaikkiaan tästä tarinasta jää toiveikas ja lohdullinen olo, ja se on ihanaa.

Lisäksi pidän kovasti siitä, miten teksti koostuu lyhyistä, toteavista virkkeistä, joissa ei aina ole predikaattiakaan ja jotka on jäsennelty ilmavasti. Se heijastelee minusta upeasti sitä väsymystä ja ahdistusta, jota Harry tuntee - yksittäisetkin havainnot saattavat hengästyttää ja viedä voimia, kun on paha olla. Raapaleformaattikin toimii tosi hienosti!

Neljäntenä kesänä puutarhassa paistoi aurinko.

Tämä kohta koskettaa minua erityisesti, koska se kuvastaa minusta niin hienosti tunnelman ja olotilan hiljattaista muuttumista. Aiempinakin kesinä on varmasti ollut aurinkoisia päiviä, mutta jos sisällä on mustaa ja mieli maassa, sitä ei välttämättä pane merkille eikä siihen kiinnitä huomiota. Kun arjen peruspilarit alkavat olla paremmin paikoillaan, näkee ympäristönkin uusin silmin.

Kiitoksia koskettavasta lukukokemuksesta, pidin! -Walle

[Vendela]

Kiitos hurjan paljon kommentista Walle! Ja kiitos myös flaw että tarjoitit tätä kommiksessa!
Minullekin tämä darkfluff oli uusi tuttavuus ja oli kivaa lähteä selvittämään mitä se voisikaan olla. Vaikka olen oikea sokerihiiri ja rakastan onnellisia loppuja, niin ripaus angstia kyllä antaa tekstille kivan vivahteen. Hienoa kuulla, että osuin oikeaan tällä tulkinnallani
Aivan mahtavaa kuulla, että olen onnistunut teksteilläni vakuuttamaan sinut H/D:n mahdollisuuksista Ymmärrän hyvin, ettei kaikki hahmot tai paritukset ole kaikkien mieleen, joten ihanaa jos niille antaa kuitenkin mahdollisuuden. Itsekään en H/D-shipperinä ihan kaikkia skenaarioita näistä hahmoista osta, mutta jos heidän (tai kenen tahansa muiden hahmojen) suhde on perusteltu riittävän hyvin, niin homma toimii. Kiva siis, että tässä oli uskottava lähtökohta näiden lähentymiselle. Se, ettei tuska katoa on ehkä jopa inhorealistista, mutta joskus elämä vain on. Hyvä, että se toimi tässä ja toi tarinalle uskottavuutta.
Iso kiitos tästä ihanasta ja kannustavasta kommentista! Tulin tästä valtavain iloiseksi

[sugared]

Huh, olipa pysäyttävä lukukokemus, kuin olisi itsekin kulkenut pimeydestä valoon!

Teksti piti vahvasti otteessaan alusta loppuun ja kuljetti läpi tunteiden aallokon. Erityisen voimakkaasti muhun osui kuvaus Harryn masennuksesta. Etenkin se, miten Harry ei edes muistanut, miten oli Ginnyä loukannut, tuntui kipeän todelliselta. Todentuntuisuutta toi myös se, miten aikaa kului, ennen kuin haavat alkoivat umpeutua, ja miten arvet vielä pitkään kiristivät.

Aiempien kommentoijien tavoin tykkäsin kovasti tuosta käänteestä, kun Draco muutti taloon. Jokin sen äkkinäisyydessä ja siinä, miten sitä ei enempää selitelty, sai sen tuntumaan tosi luonnolliselta. Suorastaan siltä, että niin oli tarkoitettu! Pidin todella paljon siitä, miten vähäeleisesti mutta vaikuttavasti kuvasit Dracon ilmestymistä, kaksikon suhteen kehittymistä ja sitä, miten pimeys hiljalleen antoi tilaa valolle. Kurkkua voiteleva tee ja se, miten lähekkäin makaaminen helpotti puhumista, jäivät erityisesti mieleen. Kuvaamissasi hetkissä on haurautta, mutta myös voimaa ja lämpöä.

Haluaisin melkein lainata tässä Waulishia, joka kommentoi osuvasti sitä, miten hyvin lyhyet, riisutut virkkeet tähän sopivat. Tulee melkein mieleen jokin pianokappale, jossa mollivoittoiset, raskaat nuotit saavat loppua kohden seurakseen iloisempia, pulputtelevia fraaseja!

Pidin tästä kovasti, ja teksti onnistui todella koskettamaan! Kiitos hurjasti mieleenpainuvasta lukukokemuksesta!