Nimi: Ihmissuden sydän
Kirjoittaja: hiddenben
Ikäraja: S
Genre: hurt/comfort, drama, romance, angst
Paritus: Sirius/Remus, Remus/Tonks
Haasteet: Salainen ystäväsi, Sana/kuva/lause10 #2 sanalla
kattoikkuna, FF1000 sanalla
vakoojaYhteenveto:
Tällä kertaa hän ymmärtää lähtönsä mahdolliset seuraukset. Historialla on tapana toistaa itseään. Mutta joskus voi valita toisin.
A/N: Salainen ystävä -haasteessa sain ystäväkseni
Waulishin, jolle kirjoitin tämän ficin tämän toiveita parhaani mukaan kuunnellen. Tutustuin tarkemmin Remuksen historiaan nettilähteiden kautta ja löysin kaksi tapahtumaa Remuksen elämässä, joita hieman muuntelemalla sain taivutettua tähän muotoon, toistamaan itseään. Tästä tuli hieman haikea, hieman surullinen, mutta toivon tosiaan saaneeni rivien väliin mukaan toivonkipinöitä ja viipaleen hurt/comfortia, tarjoten lähestyvän ystävänpäivän kunniaksi syvää rakkautta
Tämä ficci vaati paljon inspiraatiomurusia löytääkseen muotonsa: Waulishin toiveet,
tämä kuvasarja, alussa esiintyvä osa Walt Whitmanin upeasta runosta
Song of the Open Road sekä lopulta kirjoitusmusiikkina toiminut haikea
Shell Cottage Ambience -musiikki. Mutta tässä sitä ollaan! Lukuiloa
Ihmissuden sydän
Afoot and light-hearted I take to the open road,
Healthy, free, the world before me,
The long brown path before me leading wherever I choose.
1996
Remus istuu turvatalon katolla ja katselee aamuista, jo himmenevää tähtitaivasta. Hän on saanut katon itselleen – kukaan muu ei ole vielä hereillä edellisillan pitkään jatkuneen Killan kokoontumisen jälkeen. Hetken hänellä on paikka ja aikaa miettiä, käydä läpi vielä kerran mielessään valintansa syyt ja sen seuraukset.
“En ymmärrä, miksi haluat lähteä”, Tonks oli sanonut hänelle edellisenä iltana ennen kuin oli kääntynyt kannoillaan Remuksen huoneen ovella ja lähtenyt.
Remus tuntee temperamenttisen naisen niin hyvin, että tietää tämän purkavan kiukkunsa häneen, koska ei ymmärrä. Ei ymmärrä, miksi Remus ei halua häntä tai ei suostu selittämään syitä lähtöönsä.
Ainoastaan Dumbledore saattaa tietää todellisen syyn siihen, miksi Remus ilmoittautui vapaaehtoiseksi vakoojaksi, lupautui soluttautumaan Harmaaselän pelottelemiin joukkoihin. Mutta kukaan muu ei saa tietää hänen lähtönsä johtuvan rakkaudesta Tonksiin. Ja –
vapauteen.
1981
“Kuutamo! Kuulinko oikein, että Dumbledore lähettää sinut suorittamaan salaista tehtävää pohjoiseen?”
Remus nyökkää välittämättä siitä, että Sirius on innostuksissaan kolauttanut ulko-oven hänen selkäänsä vasten rynnätessään Lilyn ja Jamesin keittiön läpi takapihalle. Hän haluaisi polttaa tupakan, mutta ei ole koskaan aikaisemmin kokeillut eikä ymmärrä, mistä halu nyt johtuu. Ehkä Siriuksen huono tapa on tehnyt hänestä passiivisen tupakoitsijan, ja hän kaipaa huomaamattaan itse käärityn tupakan kitkerää savunhajua.
“Polttaisitko yhden?” Remus kysyy, kun Sirius istuutuu hänen viereensä rappusille. Se ei ole Anturajalalle ongelma, ja tämä on sytyttänyt tupakan ennen kuin Remus ehtii edes tajuta miehen ottaneen sätkän esille.
Remus hengittää kevyesti keuhkoihinsa savunhajua ja tuntee rentoutuvansa, hetkeksi.
“Minun tulee sinua ikävä”, Remus sanoo. Sirius tönäisee häntä.
“Et kai sinä niin kauan poissa ole? Että ehtisit kaipaamaan?”
Remus tuntee kuitenkin miehen niin hyvin, että kuulee tämän äänestä epävarmuuden. Velhosodan aikana mikään ei ole enää varmaa, pimeys on jo liian lähellä. On vain tehtävä parhaansa ja uskottava omaan selviytymiseen, niin kuin nytkin.
Hengittäen sisään lisää savunhajua, Remus sulkee hetkeksi silmänsä ja miettii, mitä heille kahdelle on viimeisimpien kuukausien aikana tapahtunut.
Seitsemännen vuoden loppupuolella James oli pyytänyt muita kelmejä lähtemään poikien makuusalista, jotta hän voisi kutsua Lilyn pelaamaan kanssaan erän räsypokkaa. Peter oli käyttänyt hetken hyväkseen ja kerrannut S.U.P.E.R. -kokeisiin, mutta Sirius ja Remus olivat löytäneet itsensä luutakomerosta liian läheltä toisiaan, yhden hengityksen sulautuessa toisen omaan.
Sieltä he löysivät itsensä uudelleen ja uudelleen, kunnes he yhtäkkiä seisoivat tutkintotodistukset käsissään ja sitten Dumbledore oli jo pyytänyt heitä liittymään Feeniksin kiltaan.
Pian sen jälkeen Remus oli tajunnut Siriuksen epäilevän häntä jostain. He uppoutuivat toistensa syleihin aina tilaisuuden tullen, mutta tilaisuuksia tuli yhä harvemmin ja niitä alkoivat varjostaa oudot kysymykset Remuksen tulemisista ja menemisistä. Ensin Remus oli ajatellut sen olleen aiheetonta mustasukkaisuutta, mutta ymmärsi sen pian olevan jotain muutakin.
Kun Dumbledore sitten oli esittänyt hänelle mahdollisuuden lähteä pohjoiseen, Remus oli synkin mielin, mutta helpottuneena suostunut. Hän oli kokenut saavansa mahdollisuuden paeta, kokeilla jotain muuta, ottaa etäisyyttä kaikesta synkästä.
Tämä on hänen viimeinen iltansa Godricin notkossa.
“Miten kauan luulet, että tehtävässä kestää?” Sirius kysyy, kun Remus taas avaa silmänsä ja yrittää olla koskematta vieressä istuvaa ystäväänsä. Rakastaan.
Hän haluaisi murtaa Siriuksen kauniit kasvot käsillään, purkaa kaikki tunteensa toiseen: turhautuneisuuden ja rakkauden ja ymmärtämättömyyden kaikesta muutoksesta – mutta tietää samalla, että se olisi turhaa. Huomenna hän on kaukana täältä. Huomenna häntä odottaa vapaus.
“Ehkä kauan, ehkä ei, riippuu siitä, miten nopeasti löydän sen, mitä etsin”, Remus vastaa, vaikka tietää, ettei se ole vastaus, mitä Sirius kysymyksellään etsii.
“Ajattelin etsiä itselleni asunnon”, Sirius sanoo ja antaa savukiehkuroiden karata huulien välistä iltaan. “Voisit tulla asumaan kanssani, jos Harryn itku alkaa käydä hermoille.”
Remus kääntyy katsomaan Siriusta, joka ei uskalla katsoa häneen.
“Haluaisitko?” Remus kysyy, kun ei muutakaan keksi.
“Mieluummin sinut kuin Peterin”, Sirius naurahtaa haukahtaen, mutta ilman iloa. “Olen jäänyt kaipaamaan… Tylypahkan makuusalia. Linnan salaisuuksia.”
Muita sanoja ei tarvita. Remus nyökkää, ja he molemmat katsovat, kuinka heidän viimeisen yhteisen iltansa aurinko laskee niityn taakse.
Aamuyön hiljaisuudessa kaikkien muiden vielä nukkuessa, Remus vetää matkaviitan päälleen ja on jo avaamassa Godricin notkon oven, kun käsi olkapäällä pyöräyttää hänet ympäri ja Siriuksen huulet painautuvat hänen omiaan vasten.
Mies on vaativa, kiertäen kätensä tiukasti Remuksen ympärille ja ynähtää tämän suuta vasten. Remus antaa Siriuksen viedä ja unohtaa itsensä elämänsä parhaaseen suudelmaan, kunnes Sirius lopulta ottaa askeleen taaksepäin ja heilauttaa hengästyneenä kättään.
“Nähdään”, Remus sanoo lopulta sydän hakaten, astuu ulos ja portin suljettuaan kaikkoontuu taakseen katsomatta. Kestää kolmetoista vuotta ennen kuin he tapaavat jälleen. Silloin kaikki on jo toisin.
1996
Viisitoista vuotta sitten Remus oli paennut epäileviä katseita, ottanut kiitollisena vastaan avoimen tien tuoman vapauden, hengähdyshetken tiukentuvasta solmusta. Hän on useaan kertaan syyttänyt itseään helposta paosta ja uskotellut, että olisi voinut estää kaiken vain olemalla läsnä, puhumalla avoimesti ystäviensä kanssa itsestään ja mietteistään. Oli kuitenkin ollut helpompaa kadota, lähteä ja jättää lunastamatta annetut lupaukset.
Vähän hän oli tiennyt, että palaisi katastrofin keskelle, kaikki neljä rakasta ystäväänsä menettäneenä.
Remus tuntee värisevänsä istuessaan kylmällä katolla. Aurinko on juuri nousemassa.
Nyt hän on lähdössä jälleen, ottanut kiitollisena vastaan Dumbledoren tarjoaman vapauden päästäkseen pois vaikeasta tilanteesta, jossa rakkaus tuntuu yhtä tukahduttavalta kuin silloin Godricin notkossa.
Tällä kertaa hän ymmärtää lähtönsä mahdolliset seuraukset. Historialla on tapana toistaa itseään.
Tuntemattoman tien kohtaaminen on kuitenkin uudelleen ja uudelleen helpotus: silloin hänen askelensa kevenevät ja mieli unohtaa miettiä ihmissuden sydäntä. Kaikki tuntuu mahdolliselta maailmassa, jossa vain harva hänet tuntee.
Tonks ei ehkä osaa ymmärtää, että yksin vaeltaessaan Remus tuntee olevansa normaali, terve, kokonainen. Hän on olemassa, mutta voi unohtaa menneensä ja antaa luoda itsensä uudelleen.
Tonks ehkä luulee, että Remus voi olla oma itsensä hänen seurassaan, ettei metamorfmaagia kiinnosta ihmissuden vaistot tai että seksi on paljon parempaa Remuksen kanssa juuri siksi. Mutta jos Remuksen on valittava Tonks tai vapaus, hän valitsee vapauden, koska se on helpompaa. Hän ei halua, että nainen jää odottamaan niin kuin Sirius vuosia sitten teki.
Hän kuvittelee mielessään tutun tupakansavun ja vetää kuvitteellista harmautta keuhkoihinsa. Hän jättää mielessään ne hyvästit Siriukselle, joita ei kauan sitten uskaltanut jättää, ja laskeutuu katolta ullakolle sulkien kattoikkunan perässään.
Hän kävelee rappuset alas pohjakerrokseen. Vetää päälleen tumman, kuluneen matkaviittansa ja tarkistaa taikasauvan olevan tutussa sisätaskussa. Sitten hän asettaa kätensä ovenkahvalle ja työntää sen auki, odottaen joka hetki olkapäälle asettuvaa kättä, päättäväistä pyöräytystä ja musertavia huulia omiaan vasten. Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Hiljaisuus turvatalossa on painava.
Remus valmistautuu kaikkoontumaan paikkaan, jonka Dumbledore on näyttänyt hänelle viikkoa aikaisemmin. Hän kuvittelee mielessään synkän aukion, sitä reunustavat palaneet puut, harmaasta tuhkasta hiljalleen kasvavat vihreät kasvinalut. Remus on jo kaikkoontumassa, kun –
“Sinun pitää tulla takaisin sieltä, minne menet.”
Sanat ovat tukahdetut, kuin ne olisivat taistelleet itsensä naisen huulten läpi. Remus kääntyy katsomaan elämänsä toista suurta rakkautta ja näkee tämän aamuauringon valossa kyynelistä kimaltavat silmät. Kädet ovat puristuneet nyrkkiin, suu on vakava viiva. Hiusten väri tähtitaivaan sininen.
“Kuulitko?” Tonks toistaa, ääni vapisten aamun hiljaisuudessa.
Remus nyökkää. Hän tuskin huomaa lupaavansa, mutta Tonksin päättäväisyys saa hänet hetkeksi unohtamaan avoimen tien vapauden, tuulenvireen raikkauden hänen harmaantuneissa hiuksissaan.
Lupaus palata tuntuu yhtäkkiä (ihmissuden yllättäen) luvattoman hyvältä.
Nainen kävelee heidän lyhyen välimatkansa kiinni, kohoaa varpailleen ja vetää Remusin sellaiseen halaukseen, joka saa polvet notkahtamaan.
“Minä haluan
sinut. Idiootti.”
Kuiskaus kutittaa hänen korvaansa ja Remus antaa itsensä naurahtaa, mutta työntää Tonksin sitten pois luotaan ja astuu askeleen taaksepäin. Hän heilauttaa kättään hyvästiksi ja kaikkoontuu, pakottaen itsensä katsomaan pois poskille tippuvista kyynelistä.
Sydän hänen rinnassaan hakkaa ja on sumentaa näön, kun Remus ilmiintyy poltetulle maalle, ihmissusien reviirin rajalle. Hän on samanaikaisesti onnellinen ja onneton, valmis antamaan ihmissuden sydämensä viedä hänet pois toisenlaiseen todellisuuteen.
Mutta hän myös huomaa pienen toivonkipinän sisällään – jotain, mikä saa hänet ajattelemaan, että tällä kertaa asiat voivat päättyä paremmin. Tällä kertaa hän palaa ajoissa kotiin.