Kirjoittaja: Okakettu
Ikäraja: S
Tyylilaji: moderni!AU, mutual pining
Paritus: Alisa/Valve
Tiivistelmä: Hän on näiden viikkojen mittaan alkanut kerätä mieheen liittyviä yksityiskohtia mieleensä arvokkaiden salaisuuksien lailla.A/N: Enhän minä voi mitenkään kieltäytyä, kun pyydetään kirjoittamaan modernia Alisa/Valvea.
Hirmuisen hyvää syntymäpäivää vielä näin tekstin muodossa,
Nevilla, ja anteeksi että se on näin kauhean myöhässä. Onnistut aina inspiroimaan minua paljon omilla teksteilläsi, joten toivottavasti tästä on iloa. <3 Tämä tosin vähän valtautui eikä ole ficlet.
Tosiaan, taiaton moderni!AU Alisasta ja Valvesta. Olen kirjoittanut tämän sillä ajatuksella, että kokonaisuudesta saa parhaiten irti, jos on lukenut
Ævintýria (K11), mutta jospa tästä on iloa myös muille lukijoille. Sijoittuu jonnekin Ævintýrin maailman omaan moderniin vaihtoehtotodellisuuteen, mutten silti yrittänytkään saada tähän viimeisen päälle nykyaikaista vaikutelmaa. Otsikosta kiitos Katri Ylanderin samannimiselle kappaleelle. Teksti osallistuu myös Finfanfun1000-haasteeseen sanalla
tarjoilija.
Alisan ulkonäköä ei ole varsinaisessa tarinassa koskaan kuvattu hirveän tarkasti, mutta tässä tekstissä olen ottanut vapauden inspiroitua kahdesta hirmuisen kauniista Alisa-fanartista,
tästä ja
tästä. Kiitos paljon taiteilijoille! <3 (Ai niin, Alisa on tässä noin 19 ja Valve jonkin verran vanhempi.)
**
Ne joita mietitäänHiljainen mies lisää teehensä jokaisella kerralla kolme lusikallista sokeria.
Alisa seuraa tapahtumaa tiskin takaa niin vaivihkaa kuin vain osaa. Yksi, kaksi, kolme. Oikea määrä saa nopean hymyn kohoamaan hänen huulilleen, mutta mies ei onneksi huomaa. Tämän lähtiessä etsimään istumapaikkaa Alisa tietää jo, minkä pöydän mies valitsee.
On vuoden vaihtumisesta ja sen juhlinnasta hiljalleen tokeneva tammikuu, arkinen iltapäivä. Ikkunan takana ihmiset kiirehtivät eteenpäin kuin jokainen heistä olisi myöhässä määränpäästään. Lumous-nimisessä kahvilassa vallitsee kuitenkin lähes taianomaiselta vaikuttava rauha. Sisustukseltaan se on itsepäisen vanhanaikainen, kalusteet tehty syväntummasta puusta. Ilmassa leijailee kahvin ja marjaisten leivosten tuoksu.
Tarjoilijantyö on ehdottomasti Alisan paras, ja hän kiittää alinomaa onneaan, että onnistui saamaan sen. Vuorot sopivat hänen muihin aikatauluihinsa hyvin, palkka on kohtuullinen, ja hän pitää kahvilan tunnelmasta: edes kaikkein kiireisimmät tunnit eivät koskaan tunnu pahalla tavalla kiireisiltä. Vakituisten asiakkaiden määrästä päätellen hän ei ole mielipiteensä kanssa yksin.
Vakituisten asiakkaiden, joihin myös hiljainen mies kuuluu. Alisa luo nopean silmäyksen tämän suuntaan mennessään korjaamaan astioita viereisestä pöydästä. Mies on asettunut tuttuun nurkkaukseen, aivan kuten Alisa arveli, kumartuneena sekaisen paperipinon ylle kynä toisessa ja teekuppi toisessa kädessään. Mustien hiusten kehystämillä kasvoilla on hajamielisen vakava ilme.
Joka toinen torstai Alisan työvuoron aikaan mies saapuu kahvilaan, ostaa vaniljanmakuista pussiteetä, ei mitään muuta, ja menee yhteen nurkkapöydistä. Teehensä hän annostelee kolme lusikallista sokeria, nautiskelee sen hitaasti. Joskus hän lehteilee läpi laukustaan ottamia mystisiä papereita, kuten nyt, tekee niihin merkintöjä. Silloin mies on toisinaan niin uppoutunut askareeseensa, että tee ehtii jäähtyä ennen kuin hän muistaa juoda sen.
Aina kun niin käy, vakavuus miehen kasvoilla vaihtuu ohikiitävään häkellykseen, kuin hän ei täysin ymmärtäisi teen jäähtymisen konseptia tai ehkä sitä, miten hän on ajautunut
jälleen moiseen tilanteeseen. Tapahtuma toistuu yllättävän usein.
Alisan ei kaiketi pitäisi pitää sitä niin suloisena kuin hän tekee. Ensinnäkin se on teen tuhlausta, vaikka mies juo maksamansa kupposen loppuun aina urheasti. Toiseksi, hänellä ei pitäisi olla aikaa tai kiinnostusta huomata moisia asioita lainkaan, edes vakioasiakkaista. Else, joka saarnaa Mirandalle alinomaa haaveluista työajalla, olisi epäilemättä samaa mieltä.
Sitä paitsi hiljainen mies ei ole varsinaisesti… suloinen. Ei, vaikka tämä pukeutuu kauhtuneisiin villapaitoihin ja on aina äärimmäisen kohtelias ja saattaa punehtua hienoisesti teekuppinsa ääressä unohtaessaan ajan kulun. Sitä on vaikea selittää. Ajoittaisesta hajamielisyydestään huolimatta miehessä on jotakin etsivää ja intensiivistä. Kun tämä astuu kahvilaan kaikkia muita pidempänä, mustat hiukset sidottuina niskaan kiinni, Alisasta tuntuu aina hetken aikaa siltä kuin mies veisi kaiken tilan ympäriltään. Niin kävi jo silloin, kun he kohtasivat ensimmäisen kerran.
Ei pahalla tavalla. Mutta se – kiinnittää huomion. Hänen huomionsa, aina vain uudestaan ja uudestaan. Hän ei halua miettiä liian tarkkaan syitä, miksi niin on. Miksi hän on näiden viikkojen mittaan alkanut kerätä mieheen liittyviä yksityiskohtia mieleensä arvokkaiden salaisuuksien lailla.
Kolme lusikallista sokeria.
Miehen hoikat mutta jäntevät soittajansormet, kiertyneenä teekupin ympärille.
Puseron rispaantuneet hihansuut, niiden paljastama aavistus ranteiden kalpeaa ihoa.
Pehmeä ääni kiittämässä häntä teestä.
Kassalla tapahtuva katsekontakti, jonka ansiosta Alisa tietää, että miehen silmät ovat yhtä harmaat kuin pohjoisen talvinen taivas. Se on ohi aina aivan liian nopeasti.
**
Astuessaan sisään kahvilaan Valve näkee, että punatukkainen tyttö on työvuorossa.
Se on olevinaan pelkkä neutraali, puolihuolimaton huomio. Merkityksetön. Kuten aina, valheen tekee tyhjäksi äkillinen ja salakavala ilon tunne hänen rintakehässään. Sen jälkeen kun tyttö aloitti Lumouksen työntekijänä pari kuukautta sitten, näistä jo vuosia jatkuneista vaitonaisista kahvilahetkistä on tullut jotakin, jota hän odottaa kerta kerralta enemmän.
Mikä on, luultavasti, typerää. Valve toivoo, että pystyisi muistamaan sen hiukan paremmin kuin mitä hän yleensä tekee.
Tyttö ottaa vastaan hänen tilauksensa, saman kuin aina. Tiskin takana tämä on kohtelias ja tehokas, ei juuri puhele ylimääräisiä. Hienoinen hymy on kuitenkin joka kerta aito, tai niin Valve ainakin kuvittelee. Tytön etsiessä vaihtorahaa kassasta hän tajuaa jääneensä tuijottamaan tämän kasvoja koristavia pisamia, jotka kulkevat nenänvarren yli poskille kuin villiintynyt tähtikuvio. Maalaisikohan kesäinen aurinko ne esiin vieläkin kirkkaammin?
Hän on ajatellut niitä viime aikoina aivan liikaa, tytön pisamia. Tytön (toivottavasti) vilpitöntä hymyä. Lämpimänpunaisia pitkiä hiuksia, jotka ovat aina huolellisella palmikolla, mutta joita hän ei voi olla toisinaan kuvittelematta auki, valumaan laineilevana virtana tytön puoliselkään...
Niin. Hän on äärimmäisen huono muistamaan, ettei hänen pitäisi haikailla turhia.
Mistä se edes johtuu? Valve miettii istuessaan vakiopaikalleen, osaamatta jättää asiaa rauhaan. Hänellä ei ole enää käsikirjoitusta muokattavana, joten hänellä on aikaa keskittyä muuhun. Huono juttu, oikeastaan, mutta viikko on ollut sanalla sanoen surkea ja hän on kaipaa kipeästi jotakin muuta pohdittavaa kuin menneisyytensä aaveet.
Joten, tyttö, Valve aloittaa päättäväisesti uudelleen hämmentäessään teetään. Aivan yhtä päättäväisesti hän välttelee katsomasta ajatustensa kohteen suuntaan, vaikka kykenee aistimaan tämän läsnäolon tiskillä samalla väistämättömyydellä kuin yöperhonen aistii valon. Hän on ollut tietoinen tytöstä sillä tavoin alusta asti, ensimmäisestä päivästä lähtien – jotakin, mitä ei yleensä tapahdu. Ei hänelle. Ehkä se oli siksi niin suuri shokki.
Ulkona oli satanut vettä, silloin ensimmäisellä kerralla, kylmää lokakuun tihkua. Hän oli avannut Lumouksen oven kiitollisena kahvilasta huokuvasta lämmöstä, odottaen kohtaavansa tiskillä tutun tarjoilijan, joka ei vaikuttanut pitävän hänestä erityisen paljon.
(Syitä saattoi vain arvailla. Ehkä tyttö oli lukenut jonkin hänen kirjoistaan ja vihannut sitä. Ehkä tämä tiesi jotenkin Rahkosta. Ehkä hänen olisi pitänyt jättää tytön mielestä tippiä.)
Tuikean tarjoilijatytön sijasta kassalla seisoi punatukkainen nuori nainen, työtoveriaan muutaman vuoden vanhempi. Valve ei ollut nähnyt tätä koskaan aiemmin.
”Oh. Hei.”
Uuden tarjoilijan kasvoilla oli viivähtänyt yllättyneisyys, vaikka Valve ei ollut varma, minkä takia. Sitten tämä oli hymyillyt, hiukan totisesti. Sanonut vielä kerran, päättäväiseen sävyyn, kuin haluten tehdä sen sillä kertaa oikealla tavalla:
”Hei. Mitä saisi olla?”
Valven takinliepeistä oli tipahdellut lattialle vesipisaroita. Tytön punaisissa hiuksissa leimusi pehmeä tuli. Hän huomasi sen ja pisamat, aavistuksenomaisen hymykuopan toisessa poskessa juuri ennen sen hiipumista. Katseen, joka oli tutkiva mutta ei tungetteleva. Utelias. Hänen oma katseensa jäi siihen kiinni.
Oliko kahvilassa paikalla silloin muita? Hän ei muista. Koko maailmassa olisivat yhtä hyvin voineet, sen yhden lyhyen hetken, olla olemassa pelkästään he kaksi.
Naurettavaa, hän miettii siitä kaikesta nyt, aavistuksen väsyneesti.
Tytössä ei ole kuitenkaan mitään naurettavaa. Tämä on työteliäs ja totinen mutta hyräilee toisinaan siivotessaan pöytiä asiakkaiden jäljiltä, kaiketi huomaamatta sitä itse. Ei selvästi osaa olla kauaa toimettomana tai aloillaan. Parhaillaan tämä kiertää läpi Lumouksen lukuisia viherkasveja, jotka ovat alkaneet voida paremman sen jälkeen, kun tyttö aloitti tarjoilijana. Valve tarkkailee syrjäsilmällä (aiempi päättäväisyys kadonneena jonnekin), miten tämä kumartuu tutkimaan kahvilan perällä olevien ruukkujen peikonlehtiä. Huulilla käy pieni tyytyväinen hymy.
Ajatella, kätkeä valoja syvälle yksinäisyyteen. Kuka sinä olet, kuka olet? Kun hän viimein muistaa teekuppinsa olemassaolon, tee on lähes jäähtynyt.
**
He tapaavat toisensa Lumouksen ulkopuolella ensimmäistä kertaa helmikuussa.
Alisa istuu kaupunginkirjaston lukusalissa kirjoittamassa esseetä runoista, joita hän ei oikeastaan ymmärrä. Hän pitää loppusoinnuista ja selkeästä poljennosta, siitä että säkeet muodostavat hänen mieleensä ehjän tarinan. Tämän kokoelman tekstit ovat niin synkkiä ja vaikeita, että hänen on pakotettava itsensä jokaisen loppuun asti. Niiden yhteisen teeman etsiminen särkee hänen päätään.
Hänen päivänsä ei ole ollut muutenkaan erityisen hyvä. Kahden työn ja aikuislukion kanssa tasapainoilu on alkanut käydä hänen voimilleen, mutta hän ei tiedä, mitä asialle tekisi. Ehkä hänen pitäisi yrittää pyytää arkipäivien sijasta lisää viikonloppuvuoroja firmasta, jossa käy siivoamassa, mutta se tarkoittaisi, että hän voisi matkustaa kotiin entistäkin harvemmin. Huoli äidistä ja Malvasta kalvaa häntä aivan tarpeeksi jo nyt.
Lumouksesta hän ei ainakaan aio luopua. Huonoinakin päivinä hän odottaa ilolla jokaista kahvilan työvuoroa, joista yksi on edelleen, kuin ihmeen kaupalla, torstaisin. Kun Else oli viikko sitten kysynyt, haluaisiko Alisa vaihtaa tunnit johonkin toiseen ajankohtaan, hän oli kieltäytynyt kiireesti.
Muisto saa hänen poskensa punehtumaan. Se ei liittynyt pelkästään opiskeluun tai hänen muihin menoihinsa. Kuinka säälittävä ihminen osaakaan olla: rakentaa nyt haaveita päänsä sisällä pelkkien lyhyitten kohtaamisten perusteella, kuvitella, että –
Samassa hänen kehnon runoesseensä ylle asettuu varjo.
”Hei.”
Alisa säpsähtää tunnistaessaan pehmeän, aavistuksen epäröivän äänen. Tuntuu miltei epätodelliselta kuulla se jossakin muualla kuin Lumouksessa. Ohikiitävän hetken hän kuvittelee, hölmösti, että on onnistunut kutsumaan miehen paikalle silkalla ajatuksen voimalla. Sitähän hän tekee nykyisin, pohtii tätä ja tämän tekemisiä aivan liikaa.
Hän kohottaa katseensa. Mies seisoo pöydän vieressä yhtä pitkänä ja vakavana kuin aina, kädessään jokin kirja. Tämä nyökkää Alisaa vastapäätä olevan tyhjän paikan suuntaan. Se on ainoa jäljellä.
”Onko tässä vapaata?”
”Ai, joo. On kyllä.”
Mies istuutuu alas ääneti. Alisa vilkaisee tämän pöydälle asettamaa kirjaa voimatta hillitä uteliaisuuttaan. Kannessa on vanhanaikainen piirros, puu, jonka juuret haarautuvat maan sisässä kuin loputtomiin jatkuvat polut. Mytologiaan liittyvä teos, ehkä?
Hän raahaa huomionsa vastahakoisesti takaisin esseensä sivuille. Synkeisiin runoihin keskittyminen on kuitenkin vielä paljon vaikeampaa kuin äsken. Vaikka heidän välissään on tyhjää tilaa, he eivät ole koskaan todella olleet toisiaan tällä tavoin
lähellä. Alisa on siitä äärimmäisen tietoinen. Hän tuijottaa käsiään jotta ei tuijottaisi miestä, tapaa, jolla tumma paita piirtää esiin tämän hartioiden terävän linjan. Hänen sormenpäissään on sotkuisia lyijykynätahroja. Ne masentavat häntä jotenkin.
”Ovatko ne Vallaksen runoja?”
Hän säpsähtää jo toisen kerran lyhyen ajan sisällä. Mies ei olekaan syventynyt omaan kirjaansa, kuten hän oletti, vaan silmäilee hänen selailemaansa runokokoelmaa. Sanoista kuultaa aito kiinnostus.
”Tarkoitukseni ei ollut vaivata”, mies kiirehtii lisäämään, kun Alisa ei hämmästykseltään heti vastaa. ”Minä – luin niistä vastikään erään artikkelin, joten ajattelin että se oli mielenkiintoinen sattuma…”
Uusi yksityiskohta: mies on sellainen, joka lukee kirjallisuusartikkeleita.
”Ei siitä ole vaivaa. Yllätyin vain.” Kun mies näyttää vieläkin siltä kuin pelkäisi häirinneensä häntä, hän siirtää kirjaa tämän katsottavaksi. Jokin määrittelemätön tunne värisee hänen sisällään. Hän ei halua päästää tästä hetkestä irti aivan vielä. ”Minun on kirjoitettava essee kahden viimeisen osuuden yhteisistä teemoista.”
Mies kääntelee kokoelmaa käsissään, vilkaisee sitten häntä tutkivasti. ”Jotakin yliopiston kurssia varten?”
Yliopiston? Mies kuvittelee hänen olevan yliopisto-opiskelija? Miten ihana ja samalla kauhistuttava ajatus. Niin paljon kuin asian myöntäminen houkuttaisi häntä, Alisa pudistaa päätään ja mumisee aiempaa vaimeammin:
”Lukion äidinkielen. Käyn iltalukiota.”
Mies vain nyökkää, harmaiden silmien intensiivinen katse edelleen hänessä. Tämä vaikuttaa unohtaneen täysin omansa kirjansa.
”Mitä mieltä olet niistä? Vallaksen runoista, tarkoitan.”
Alisa miettii hetken.
”Minusta ne ovat aika kamalia. Tai siis, ehkä en vain ymmärrä niitä, mutta kaikki se inhorealistinen toivottomuus, josta ei ole poispääsyä… Se on ankeaa.”
Rehellinen vastaus tulee yllättävän helposti. Mitä siitä, vaikka mies pitää Vallasta varmaan suurena nerona. Ei kai tämä olisi muutoin asiasta niin kiinnostunut? Alisan kulmat kurtistuvat hetkeksi, mutta hän kohottaa leukaansa ja lisää:
”Ja ilmaistu niin vaikeasti ja itseriittoisesti kuin mahdollista. Toivossa ei ole mitään vikaa, vaikka tällä runoilijalla on pakkomielle väittää toisin."
Mies räpäyttää silmiään, kuin yllättyneenä. Samassa tämän suupielet kohoavat leveään, aitoon hymyyn. Se saa teräväpiirteiset kasvot näyttämään häkellyttävän poikamaisilta.
”Itse asiassa siinä artikkelissa, jonka mainitsin, sanottiin samaa. Ei aivan samoilla sanoilla, tosin. Väittäisin, että sinun versiosi on huomattavasti parempi”, mies sanoo miettivästi, hymystään huolimatta täysin tosissaan. Alisan huulilta karkaa hämmästynyt naurahdus, jonka hän kätkee kämmenensä sisään syyllisenä. Onneksi ihmiset heidän ympärillään eivät joko huomaa tai välitä.
Mutta mies huomaa. Tämän katse viivähtää, sydämenlyönnin verran, hänen huulillaan. Alisa antaa käsiensä vaipua takaisin pöydälle.
He katsovat toisiaan. Todella katsovat. On kuin hiljaisuus heidän välillään olisi täynnä äänettömästi lausuttuja sanoja. Ne ovat kerääntyneet yhteen päivien kuluessa, jokaisen uuden kahvilakohtaamisen myötä.
Minä näen sinut. Tahdon oppia tuntemaan sinut. Tahdon tietää kuka olet. Lyhyen epäröinnin jälkeen, jonkin päätöksen tehneenä, mies ojentaa hänelle kätensä:
”Olen Valve.”
Valve. Metsän hämärä, kirkkaan veden tuoksu. Hiuksiin satava pehmeä lumisade. Miksi sellaiset ajatukset täyttävät yhtäkkiä hänen päänsä, kuin ne olisivat tärkeä muisto?
Alisa koskettaa miehen kättä, lyhyesti. Soittajansormet ovat viileät hänen omiaan vasten. ”Alisa.”
”Alisa”, Valve toistaa hiljaa.
Se tuntuu jonkin uuden alulta. Ja samaan aikaan – joltakin, joka on ollut olemassa jo pitkän aikaa.
**
A/N2: Tapani mukaan olen kehitellyt tähän verseen romaanin verran taustatarinaa, mutta paljon jäi pois, koska halusin pitää tämän tekstin suhteellisen tiiviinä. Valven siteeraama runonpätkä toisessa osuudessa (
Ajatella, kätkeä valoja yksinäisyyteen…) on Pablo Nerudalta, kokoelmasta Kaksikymmentä runoa ja epätoivon laulu.
Vallas on ainoa tämän tekstin hahmo/nimi, jolla ei ole mitään yhteyttä alkuperäiseen tarinaan. Tarkoitukseni oli ensin, että nimeän runojen tekijäksi jonkun Ævintýrin hahmon, mutta kukaan ei oikein tuntunut sopivalta.
