Title: Kanadalainen iilimato
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Yuri!!! on ICE
Characters: Jean-Jacques Leroy & Otabek Altin
Genre: Slice of life, drama, kai tästä jotain huumorinpoikastakin voi löytää
Rating: K-11
Disclaimer: JJ:stä ja Otabekista kiitos Kubo Mitsuroulle ja Yamamoto Sayolle ja muulle YOI-staffille (tai no, Otabekista ainakin :DDD), minä vain lainasin. Fici kirjoitettu ilman rahallista korvausta.
Summary: Jean ei osannut lukea rivien välistä, ja Otabek oli liian pidättäytyvä kirjoittaakseen itse niille riveille, että halusi Jeanin painuvan hevonvittuun ja vähän äkkiä.A/N: Sijoittuu jonnekin siihen aikaan, kun Otabek treenasi Kanadassa, ja mun mielessä ennen sitä, kun JJ opetti Otabekille nelois-salchow-hyppyjä (vaikka oonkin sitä mieltä, että Otabekin mielipiteet JJ:stä ei paljoa muuttunut senkään jälkeen
). Ne kaks on kuin vettä ja öljyä.
Kirjoitettu suunnilleen yhdeltä istumalta
(ja siks tää on outo ja älytön ja luultavasti vihaan tätä toteutusta viimeistään parin kuukauden päästä) koska jumalauta
Maissinaksu, miksi inspaat mua kirjoittamaan JJ:stä :DD Mut joo tää on sulle omistettu tai jotain. Ollos hyvä. Idean sain tosiaan sulta, koska sun viesti(e)n takia aloin yöllä ennen nukahtamista kuvitella Bekaa pakenemassa JJ:tä, ja tietty mun piti kirjoittaa
se kaikki ficiksi
Senkin takia tää on mitä on.
//
Huom! Vaikka musta onkin kiva kirjoittaa JJ ja Otabek seikkailemaan samoihin ficeihin, pelkkä ajatuskin heistä paritettuna toisilleen tekee mulle tosi epämieluisan ja fyysisestikin pahan olon, joten toivoisinkin, että kommenteissa ei puhuttaisi mitään JJBekistä edes maininnan tasolla. Mulla ei ole mitään sitä vastaan, että jotkut siitä shipistä tykkää, itse en vain sitä siedä. Kiitos!
Kanadalainen iilimato
Otabek oli aina ollut turhankin tietoinen omista puutteistaan taitoluistelijana, mutta hänellä oli myös vähintäänkin yhtä paljon kunnianhimoa, minkä takia hän harjoitteli lähes aina kun pystyi. Valmennuksen lisäksi Otabekin vähäinen vapaa-aikakin oli harjoittelua, harjoittelua, harjoittelua. Jatkuva treenaaminen ei kuitenkaan haitannut Otabekia: se oli hänen oma päätöksensä, ja mitä enemmän hän pystyi viettämään aikaansa jäällä, sitä parempi. Hän oli uhrannut luistelulle niin paljon tähän mennessä, ei ollut mitään järkeä lopettaa nyt tai edes hidastaa tahtia.
Otabek istui jäähallin aulassa ja katseli ympärilleen. Valotaulu kertoi hallin viereiselle bussipysäkille saapuvien ja sieltä lähtevien linja-autojen aikatauluja, viereinen näytti mainoksia. Seinäkellon sekuntiviisari liikkui hiljaa raksahdellen. Ovet kävivät satunnaisesti, ja jostain kuului vaimeaa puhetta. Aula oli mukavan rauhallinen. Ihmisiä ei ollut missään nimessä liikaa. Mikäs siinä omaa jäävuoroa odotellessa, kaikessa rauhassa.
Se rauha oli kuitenkin pian tiessään.
”Hoi! Otabek!”
Sanat viilsivät Otabekin läpi kuin miekka ja saivat kylmät väreet hivelemään niskaa. Hän nousi seisomaan ja pälyili ympärilleen, etsien niin äänen lähdettä kuin mahdollista pakopaikkaa…
Otabek äkkäsi Jeanin aivan liian myöhään. Tämä oli jo vajaan kymmenen metrin päässä virnuilemassa ja kättään heiluttamassa. Otabek ei tiennyt, mistä Jean oli siihen niin äkisti pölähtänyt, jostain kulman takaa varmaankin. Helvetin ninjailija. Pitikin käydä näin.
Otabek ei inhonnut Jeania, ei. Ei ollut oikeastaan ketään, jota hän olisi voinut sanoa inhoavansa. Sen sijaan oli paljon ihmisiä, joista hän ei rehellisesti sanottuna pitänyt, ja hän ei
todellakaan pitänyt Jeanista. Hänellä ei ollut varsinaisesti mitään Jeania vastaan mutta ei toisaalta mitään tämän puolestakaan. Jean-Jacques Leroy oli ihminen, jota Otabek halusi nähdä mahdollisimman vähän, mieluiten ei lainkaan. Luistelun lisäksi heillä ei ollut mitään yhteistä, eikä luistelussakaan ollut Otabekin mielestä tarpeeksi yhteisiä tekijöitä. Jean oli liian erilainen, kiinnostuksenkohteita ja luonnetta myöten. Otabek arvosti omaa rauhaa ja tarkoin valittuja ja vaalittuja ihmissuhteita, Jean puolestaan oli kuin yli-innokas kultainennoutaja ja yritti ystävystyä kaiken vähänkään liikkuvan kanssa periksi antamatta. Oikea iilimato.
Se, että Otabek olikin Kazakstanin Musta Hevonen, ei tarkoittanut, että hän halusi kanadalaista hevosjuotikasta koipeensa kiinni.
Otabek lyyhistyi takaisin penkille ja murahti jonkinmoisen tervehdyksen Jeanille, joka istui hänen viereensä. Ainahan saattoi toivoa, että Jean ei kauaa roikkuisi hänen riesanaan, vaikka se ehkä olikin iilimadolta liikaa vaadittu.
”Mitä kuuluu? Onko sinulla vielä valmennusta tänään vai?”
”Harjoittelen omallakin ajalla”, Otabek vastata töksäytti. Ulkopuolisten silmiin hän oli varmasti kuin oikea myrskyä uhkaava ukkospilvi Jeanin kaltaisen Naantalin auringon rinnalla.
”Oooh”, Jean ihasteli. Otabekin korvissa tämän ääni oli teennäisen innostunut. ”Monelta menet jäälle? Mitä aiot harjoitella?”
Otabek ei vastannut. Hän kaivoi kännykkänsä taskustaan kuin voisi paeta sitä kautta iilimatoa, jonka oli saanut riesakseen. Kuulokkeet Otabek oli bussiin kiiruhtaessaan unohtanut jonnekin, luultavasti yöpöydälleen, joten musiikki ei tarjonnut pakkoreittiä. Olisi epäkohteliasta kaikkia kohtaan huudattaa musiikkia kaiuttimista, Otabek halveksi sellaista itsekin. Hetken hän harkitsi soittavansa jollekulle, jotta saisi pidettyä Jeanin edes hetken hiljaa, sillä ei kai edes tämäkään häiritsisi toisten puhelinkeskusteluja. Parasta olisi vielä soittaa henkilölle, jonka kanssa Otabek voisi jutella kazakiksi tai venäjäksi, jotta saisi kätevästi suljettua Jeanin kokonaan keskustelun ulkopuolelle, mutta kaikki Otabekin venäjää ja kazakkia puhuvat perheenjäsenet, ystävät ja muut tuttavat asuivat meren toisella puolella. Aikaeron takia Keski-Aasiassa oli paraikaa yö, eikä Otabek kehtaisi häiritä ketään, edes äitiään, varsinkaan äitiään, keskellä yötä ilman erittäin painavaa syytä. Eikä iilimato ollut sitten kuitenkaan tarpeeksi painava syy.
Loppujen lopuksi Otabek avasi puhelimensa selaimen ja valitsi satunnaisesti venäjänkielisen verkkolehden etusivun. Roska-artikkeleiden lukeminen oli aina riittävän viihdyttävää. Sen sijaan sosiaalisesta mediasta Otabek ei voinut sanoa pitävänsä (vaikka päivittikin Instagram-tiliään kohtalaisen usein). Lisäksi sosiaalinen media oli hänen mielestään aivan liian englantipainotteista, ja juuri nyt hän ei enää halunnut ajatella yhtään mitään englanniksi. Miksi helvetissä hän olikaan muuttanut Kanadaan? Siellä kaikki puhuivat englantia. Jeankin.
JJ:n olisi parempi pitää turpansa kiinni.JJ ei
tietenkään pitänyt turpaansa kiinni.
”...ja sen myötä Nora oli niin vihainen, että uhkasi hirttää minut luistintensa nauhoihin! Hahaha! Voitko uskoa?”
Kyllä voin, hyvinkin, Otabek ajatteli ääneti mielessään. Hän syvästi kaipasi juuri nyt sitä aikaa, kun hänen englannintaitonsa oli ollut huomattavasti heikompi, jolloin hänen oli ollut helppo sulkea koko kieli mielestään niin, ettei kuullut tai edes tiedostanut muiden puheita. Nyt hän ymmärsi väkisinkin, ainakin osan. Hän niin kaipasi kuulokkeittaan.
”Hei, onko tuo Johnny Depp? Mitä hän nyt on tehnyt?”
Ei, ei ole. Otabek napsautti puhelimensa näytön äkkiä pimeäksi. Iilimato oli niin utelias, että kehtasi tiirailla hänen puhelintaan! Otabek avasi näytön hetken kuluttua uudestaan ja napautti WhatsAppin auki. Olisiko tuo kanadalainen riesa niin röyhkeä, että kurkkisi muiden välisiä viestikeskusteluja, vaikka ne olisivatkin kielillä, joita tämä ei ymmärtänyt?
Ei, Jean katsoi visusti muualle nähdessään WhatsAppin Otabekin puhelimen näytöllä. Sen sijaan hän oli alkanut jauhaa niin Johnny Deppistä kuin muistakin amerikkalaisista näyttelijöistä, joista Otabek välitti yhtä vähän kuin Jeanista itsestään. Otabek ei käsittänyt, miksi Jean ei tuntunut lainkaan välittävän siitä, ettei hän vastannut tämän kysymyksiin tai muutenkaan ollut edes pienessäkään osassa tämän monologina pysyvää keskustelua.
Siinä taas yksi syy, minkä takia he olivat liian erilaisia. Jean ei osannut lukea rivien välistä, ja Otabek oli liian pidättäytyvä kirjoittaakseen itse niille riveille, että halusi Jeanin painuvan hevonvittuun ja vähän äkkiä.
”Minä... menen vessaan”, Otabek sanoi konemaisesti ja nousi jäykästi penkiltä ylös.
”Voin vahtia tavaroitasi!” Jean lupautui oitis, mutta Otabek vetäisi kassinsa hänen ulottumattomiin.
”Ei tarvitse, minä menen kohta jäälle…”
Otabek harppoi kohti jäähallin vessoja uskaltamatta katsoa taakseen. Hän suorastaan pelkäsi, että Jean päättäisi seurata häntä vessaan mukaan. Oven toiselle puolelle turvaan päästyään hän huomasi onnekseen, että Jean oli jättäytynyt seuraamasta häntä, niin kuin keskiverron ja vähääkään normaalin ihmisen olettikin toimivan. Vaikka oliko Jean edes normaali ihminen?
Otabekilla ei oikeasti ollut mitään syytä käydä vessassa; hän ainoastaan piilotteli Jeanilta. Hän kuitenkin lukitsi itsensä vapaana olevaan koppiin ja istui pöntön kannen päällä niin kauan kuin kehtasi. Ajatukset itsensä hukuttamisesta vessanpönttöön häälyivät mielessä turhankin kutsuvina. Lopulta hän kuitenkin avasi oven ja potki kassia jaloillaan pitkin vessan lattiaa. Hän pesi nopeasti kätensä, ettei kukaan vahingossakaan luulisi hänen olevan niitä ällötyksiä, jotka kävivät vessassa käsiään pesemättä, ja raahautui sitten vastahakoisesti takaisin aulaan kassiaan perässä roikottaen.
Jos hän olisi nopea, hän voisi ehkä luikkia Jeanilta karkuun.
”Hei!”
Otabek säpsähti ja oli lähellä, ettei hän lyönyt Jeania naamalle. Kanadalainen iilimato oli hinannut itsensä vessojen ovelle ja odottanut häntä siinä.
Ei jumalauta.”Mi-minun jäävuoroni alkaa ihan pian”, Otabek henkäisi, peruutti muutaman askeleen ja suorastaan juoksi. Hän ei taaskaan uskaltanut tarkistaa, tuliko Jean hänen perässään.
Otabek sai kuitenkin valmistella itsensä luistelukuntoon omassa rauhassaan. Kun hän liukui jäälle, hän luisteli radan kolmesti ympäri vain tarkistaakseen, näkyikö Jeania missään. Ei. Hän huokaisi helpotuksesta. Oliko hän viimein onnistunut repimään juotikkaan irti koivestaan? Olo oli yllättäen harvinaisen kevyt.
Kun oli varmaa, että Kanadan pahinta kukkoilijaa ei todellakaan ollut radan reunalla häiritsemässä, Otabek sulki silmänsä, hengitti muutaman kerran syvään ja antoi itsensä upota luistelun maailmaan. Luistimista tuli hänen jalkojensa jatke.
Harjoittelu ilman valmentajaa oli aina haastavaa, mutta kaikessa itsekriittisyydessään ja -tietoisuudessaan Otabek tiesi hyvin, missä hänen pitäisi parantaa. Hän ei tuntunut koskaan olevan tarpeeksi tyytyväinen hyppyihinsä ja päättikin siksi keskittyä niihin. Otabekilla oli vahvat jalat, ja hän kyllä teoriassa jaksaisi ponnistaa tarpeeksi korkealle, että ehtisi pyörähtää helposti ympäri useamman kerran, mutta hänen piti vielä hioa tekniikkaansa. Hän halusi onnistua kolmois- ja neloishypyissä nykyistä useammin. Mikseivät asiat sujuneet käytännössä yhtä hyvin kuin teoriassa?
Hypyt eivät onnistuneet aivan niin hyvin kuin Otabek olisi tahtonut, mutta toisaalta hän ei tyytynyt vähään.
Kunnianhimossa on huonotkin puolensa, hän tuumi hammasta purren, kun hänen rittinsä epäonnistui jälleen. Kuitenkin hän tunsi olevansa jäällä vapaa, vapaa kuin aroilla laukkaava hevonen, ja siitä tunteesta hän halusi pitää kiinni. Eikä hän sentään ollut kaatunut vielä kertaakaan, vaikka muutaman kerran tasapainon pettäminen oli ollut lähellä.
Otabek tunsi olevansa henkisesti lähellä nuorta itseään, joka oli teinivuosiensa alussa muuttanut Yhdysvaltoihin tavoittelemaan sitä jotain, mitä Kazakstan ei ikinä voinut hänelle tarjota, ja mitä Venäjä ei hänelle ollut suostunut antamaan. Silloinkin hän oli harjoitellut paljon yksin ja kärsinyt koti-ikävästä, kielimuurista ja epäonnistumisen pelosta mutta kanavoinut kaiken kokemansa tuskan ja ahdingon luisteluun sekä itsensä ja taitojensa parantamiseen. Oppimiseen. Jokin menneiden vuosien minän muistamisessa sai ponnistamisen tuntumaan nyt kevyemmältä kuin hetkeä aiemmin, vaikka väsymys alkoikin jo tuntua jaloissa päkiöitä myöten. Se sai hänet muistamaan, miten pitkälle hän olikaan niistä ajoista päässyt. Hän oli saavuttanut paljon ja voisi saavuttaa lisää.
Otabek pyöri ja pyöri… tämä kolmois-ritti saisi luvan onnistua!
Hypyn aikana Otabek oli hetkeksi kadottanut tietoisuuden ympäristöstään, mutta alastulon aikana hän tajusi ja näki taas, missä oikein oli. Normaalisti omaan ympäristöön havahtuminen oli vain hyvä asia, mutta tällä kertaa Otabekin tummat silmät havaitsivat jotain, mikä oli viedä hänen tasapainonsa pahemman kerran. Hyppy oli alkanut hyvin, edennyt sitäkin paremmin, mutta alastulo meni kauniisti sanottuna perseelleen. Siitä kiitos ja kunnia kuului yksinomaan Jean-Jacques ”Iilimato” Leroylle.
Ei perkele.Otabek yritti olla kiinnittämättä mitään huomiota Jeaniin, joka tiiraili häntä luistinradan reunalta, mutta hän oli jo kadottanut flow-tilansa jonnekin Jeanin suuren olemuksen alle. Kaiken lisäksi Jean oli alkanut vilkuttaa hänelle siihen malliin, että hänen pitäisi tulla lähemmäs, ja vaikka Otabek sen huomattuaan olisi halunnut pikemminkin karata mahdollisimman kauas, Jeanin heiluminen häiritsi häntä enemmän kuin hän halusikaan. Miksei hän pystynyt sulkemaan JJ:tä täydellisesti mielestään, kun Jean itse ei selvästikään älynnyt jättää häntä rauhaan?
Ilme vakavana mutta mieli murhanhimoa täynnä Otabek luisteli Jeanin luo. Hän ei sanonut mitään, tuijotti vain iilimadon harmaita silmiä niin vaativasti kuin osasi. Mielessään hän tavoitteli samanlaista katsetta kuin äidillään aina silloin, kun hän oli rikkonut kodin sääntöjä.
”Tulin katsomaan, kun harjoittelet!” Jean hihkaisi, kuin asia ei olisi ollut Otabekille itsestäänselvää.
Otabek tuhahti vaimeasti. Hänen teki mieli tokaista ”sepä kiva”, mutta päätti pysyä hiljaa, koska pelkäsi, ettei Jean ymmärtäisi ironiaa vaan todella luulisi, että hänestä oli kiva, kun Jean oli tullut katsomaan hänen hyppy-yrityksiään.
”Harjoittelit salchoweja vai? Minäkin olen viime aikoina treenannut niitä! Olen jo aika hyvä nelois-salchoweissa! Voisin opettaa niitä sinulle!”
”Minä harjoittelin rittejä”, Otabek mutisi ja ajatteli, että ennemmin hakkaisi nilkkansa poikki luistimillaan kuin antaisi Jean-Jacques Leroyn opettaa hänelle yhtään mitään.
”Voin silti opettaa sinulle salchoweja.”
Mielessään Otabek kieltäytyi tyrkytetystä tarjouksesta mutta taas kerran pysyi hiljaa. Hän ei edes jaksanut vastata. Hän luisteli pois Jeanin lähettyviltä ja lopulta luistinradaltakin. Hän saisi käyttää rataa yksin vielä hetken, mutta sattuneista syistä hänen ei tehnyt enää mieli. Hän kiskoi luistimet jalastaan heti, kun pystyi, ja olisi halunnut viskata ne päin seinää. Selkänsä suoristettuaan hän kuitenkin huomasi edessään paremman maalitaulun.
”Mitä sinä täällä teet?” Otabek kysyi viileästi. Hänen lopullinen äänensävynsä ei ollut niin julma kuin hänen ajatuksensa.
”Minut tunnistettiin!” Jean ilmoitti leveästi virnistäen. ”Ja koska olen ystäväsi, tietenkin tulin!”
Otabek kavahti henkisesti kauemmas kahdesta syystä. Ensinnäkin, Jean käyttäytyi kuin isokin tekijä luistelupiireissä kuin olisi kanadalainen Victor Nikiforov, vaikkei hänen suorituksillaan vielä ylletty lähellekään sitä tasoa. Ja toiseksi, he
eivät olleet ystäviä. Hän ei edes halunnut olla. Otabekille tuli epämukava olo siitä, että Jean oli kutsunut häntä ystäväkseen. Tekivätkö iilimadot uhreilleen useinkin niin?
”Harjoittelen mielelläni yksin”, Otabek murahti.
Jean ei joko kuullut tai kuunnellut. Hän nappasi Otabekin luistimet, survoi ne suojineen laukkuun ja lähti kävelemään pois luistinradalta laukku olallaan. Otabek katsoi ahdistuneena tämän loittonevaa selkää. Hän huokaisi syvään, veti otsalleen eksyneet hiussuortuvat sivuun ja lähti laahustamaan Jeanin perään. Hänessä näköjään oli vielä verta imettäväksi.
Otabek olisi halunnut napata kassinsa Jeanin olalta ja juosta pakoon, mutta tapansa mukaan pidättäytyi tekemästä mitään niin suoraa. Niinpä hän päätyi seuraamaan Jeania jäähallin kahvioon. Jean oli laskenut hänen kassinsa lattialle pöydän viereen ja vetänyt tuolin irti pöydästä kuin häntä varten. Itse asiassa se nimenomaan oli häntä varten. Otabek tiedosti ystävälliseksi tulkittavan eleen, mutta koska sen tekijä oli hänestä aina niin ärsyttävä JJ, hän ei ajatellut asiasta kovinkaan lämpimästi. Joka tapauksessa hän istahti tarjotulle tuolille ja Jeaniin vilkaisemattakaan napsautti puhelimensa auki.
Vaikka Otabek ei uskonut, että pystyisi pakenemaan Jeania WhatsApp-keskusteluihin, hän avasi sovelluksen kuin hakien siitä turvaa. Yllätyksekseen hän huomasi olevansa väärässä. Miksi ihmeessä yksi hänen Kazakstanin ystävistään oli juuri nyt puhelimensa ääressä?
”Arman? Miksi olet hereillä?”
”Espanjassa lomalla. Etkö ole nähnyt Instagram-tarinoitani?”
”Jäänyt huomaamatta.”
”Treenaat liikaa.”Otabek virnisti puhelimelleen. Treenaus mainittu. Hän voisi mainiosti pitää sitä porttinaan avautua iilimadosta. Ja niin hän totta vie teki. Tuntui helpottavalta saada kertoa jollekulle, miten hän oli joutunut sietämään Jeania valmennuksen ulkopuolellakin, ajalla, jonka hän halusi pyhittää vain itselleen. Arman kuunteli ja oli hänen puolellaan. Tietenkin Otabek puhui Jeanista rumemmin kuin ehkä olisi ollut tarpeen, mutta ei kai se väärin ollut? Hän vain halusi purkaa turhautumisensa, ei sen enempää. Jean ei saisi koskaan tietää, sillä hän voisi ymmärtää Otabekin kazakinkielisiä WhatsApp-keskusteluja vain, jos Otabek itse kääntäisi viestit hänelle suullisesti, ja sitähän tämä ei
ikinä tekisi.
Keskusteluun tuli äkillinen katkos, kun Otabek huomasi Jeanin tyrkkäävän tarjottimen pöydälle hänen eteensä. Hän sulki äkisti puhelimensa näytön, vaikka viestiin vastaaminen oli vielä kesken, ja katsoi tarjotinta kuin pöydälle olisi tyrkätty täytetty opossumi.
”Minä en tiedä, juotko kahvia, vai mistä sinä oikein pidät, joten...” Jean viittoi epämääräisesti tarjottimella oleviin erinäisiin täysinäisiin kertakäyttömukeihin, muffiniin, donitsiin ja mozzarellapiiraaseen. ”Voit ottaa mitä haluat.”
”Minä tarjoan”, Jean lisäsi sitten, kun Otabek katsoi häntä kuin hän olisi yhtäkkiä alkanut puhua arabiaa.
Ei, Otabek ajatteli,
ei niitä sanoja! Vaikka hän pystyikin helposti ohittamaan olankohautuksella Jeanin muut ystävälliset eleet, hän ei mitenkään voinut sivuuttaa sitä, että tämä oli ostanut hänelle valikoiman sekalaisia juomia ja leivonnaisia. Se oli liikaa. Otabekia alkoi hieman hävettää se, miten oli puhunut Jeanista pahaa muille tämän selän takana, ja sitä myrkyllisempää tunnetta ei ollutkaan. Hän otti vaiteliaana ensimmäisen mukin, johon hänen kätensä koski. Vilkaisemattakaan sisältöä hän otti mukista varovasti pienen hörpyn. Maitokahvia.
”Niin niistä salchoweista”, Jean sanoi sitten, kun Otabek tuijotti mukin muovikantta ilme mustana. Jean ei joko osannut tulkita toisen ilmeitä tai ei vain yksinkertaisesti välittänyt. ”Olen niissä jo aika haka! Voin näyttää sinulle, millaisessa asennossa jalan pitäisi olla mahdollisimman hyvää ponnistusta varten.”
Otabek halusi kieltäytyä, sanoa ei, mutta häpeä, jota hän oli hetki sitten alkanut tuntea, sai hänet paitsi voimaan pahoin myös sanomaan juuri
sen väärän sanan.”Okei.”
Voi vittusaatana ja perkele.Kanadalainen iilimato oli imenyt Kazakstanin Mustan Hevosen kuiviin.
