Nimi: Haliterapiaa
Kirjoittaja: Fiorella
Tyylilaji: Draama, synkistely, romantiikka
Fandom: MCU / Avengers Endgame (SPOILAA elokuvaa!)
Paritus: Pepper/Tony
Ikäsuositus: K-11
Vastuuvapautus: Myöskään tällä saralla en ota minkäännäköistä kunniaa henkilöhahmoista, paikoista ja canon-juonesta, vaan ne perustuvat elokuvaan. Kirjoitan vain itseni ja toivon mukaan toistenkin iloksi, siinä kaikki saamani (ja kaipaamani) hyöty.
Haasteet:
Finfanfun 1000 Sana
514. Parantaja Lukijalle: Koska kyllä se Starkin kohtalo kosketti minuakin. Vaikka hahmo ei varsinaisesti lempparini olekaan.
Kirjoitin tämän ehkä siksi, että elokuvassa minua ärsytti eniten Tonyn asenne (joka sinänsä oli ymmärrettävää tilanteen huomioon ottaen, mutta ärsyttävää yhtä kaikki) ja halusin jotenkin päästä sen sisään, että ymmärtäisin sitä paremmin. Starkin hahmo on ehkä muutenkin sellainen, jonka tulkitseminen ei ole minulle välttämättä ominaisinta. Siksi mietin pitkään, julkaistako tätä edes, mutta menköön nyt kumminkin. Jos ei muuten, niin ihan siksi että Pepper sen ansaitsee.
Haliterapiaa Tony Starkille mikään ei ollut vaikeaa. Hänen ylivertaiset aivonsa pystyivät mihin vain. Paitsi tunteiden käsittelyyn. Siinä hän oli surkea. Hän myönsi sen jopa itsekin. (Tai myöntäisi, sikäli kuin se joskus olisi tarpeen. Ei ollut.)
Uskoessaan vilpittömästi kuolevansa avaruuden kaukaisuudessa vain sininen androidi-pimu seuranaan, ilman mahdollisuutta kertoa rakkaalle Pepperilleen enää koskaan rakastavansa tätä, Tony oli sortunut epätyypilliseen tunteikkuuteen, mutta se oli ymmärrettävää. Hän oli vilpittömästi uskonut kuolevansa. Ja jos vastoin kaikkea todennäköisyyttä Pepper olisi saanut viestin käsiinsä, se olisi kenties tuonut lohtua hänen suruunsa, mutta Tonyn itsensä ei olisi tarvinnut nolostella sanojaan, sillä hän olisi ollut turvallisesti hengetön ja vailla vastuuta löperöistä puheistaan.
Mahdoton oli kuitenkin tapahtunut, ja tässä sitä nyt oltiin. Ironista kyllä, Stark oli (kaikessa huteruudessaankin) tukevasti elossa ja toivoi olevansa kuollut, vain viikkoja siitä, kun hän tuijotti epätoivoisena avaruuden syvyyteen ja oli valmis antamaan mitä tahansa päästäkseen taas maan pinnalle. Hän ei ollut osannut siinä tilassaan kuvitella, miten paljon maailma oli menettänyt, eikä edes tajunnut miten kaikki oli hänen syytään. Tai oikeammin, kelvottoman Steve Rogersin syytä, sillä ilman hänen järjetöntä idealismiaan ei kukaan olisi kuvitellut voivansa päihittää jonkin jättiläistitaanin universuminvalloituksen ihan tuosta vain.
Niinpä hän ei halunnut nähdä Rogersia. Ei, vaikka tämä kuinka kerjäsi, päätti Stark, piittaamatta niistä kyyneleisistä koiranpennun silmistä, joilla tämä häntä tapitti pää kallellaan. Ehkä koskaan enää. Ainakaan vuoteen, tai jotain sinnepäin. Stark ei tiennyt, halusiko hän nähdä juuri nyt oikeastaan ketään, Pepperiäkään. Mutta käytännöllinen järjen ääni hänen sisällään ilmoitti lyhyesti, että hän tarvitsi Pepperiä, eikä siihen ollut vastaansanomista. Niinpä hän antoi naisen paapoa itseään, sen verran kuin hänen oli pakko sietää pysyäkseen hengissä.
Tony kirosi itseään muistaessaan, että hengissä hänen oli pysyttävä. Hän oli tullut tehneeksi Pepperille sen verran lupauksia, että tämä oli muistuttanut varsin päättäväisesti, ettei tästä nimenomaisesta asiasta joustettaisi.
”En halua tätä elämää. Tätä maailmaa. Tätä pettymystä.” Pepper oli siihen asti mukautunut kiitettävästi joka oikkuun, jolla selviytymisestään pettynyt mies oli koetellut tyttöystäväänsä saadakseen tämän jättämään hänet rauhaan. Mutta tässä asiassa hän pisti kovan kovaa vastaan. Stark suorastaan säikähti, kun hellä hoitajatar päästi kiukkunsa valloilleen. Avaruuden äärimmilleen haurastuttama mies ei pärjännyt mitenkään hänen fyysisille voimilleen, kun Pepper työnsi hänet seinää vasten. Hän oli vakavissaan, ja Stark kuunteli. Hän ei uskaltanut muuta. (Vaikka ei myöntäisi sitä kenellekään edes kuolemansa uhalla.)
”Sinun ei tarvitse pitää siitä, mutta sinä elät. Juuri tässä elämässä, tässä maailmassa. Voit valita itse, tahdotko velloa pettymyksessä vai tehdä siitä jotakin parempaa.””Me olemme tässä nyt, Tony.” Pepper oli muistuttanut häntä hämmentävän lempeästi, huomioiden lujan otteen, joka miltei rusensi häntä.
”En tahdo olla tässä”, mukisi Stark, tuijottaen jalkoihinsa. Hän oli edelleen niin heikko, että jo muutaman minuutin seisominen sai hänen lihaksensa kramppaamaan. (Ja se oli äärimmäisen nolostuttavaa, siitäkin huolimatta, ettei hän nykyisellään piitannut yhtään, mitä muut mahtoivat hänestä ajatella.)
”Missä sitten tahdot olla?”Stark huokasi syvään ja katseli joelle avautuvaa maisemaa. Hän oli halunnut olla
jossakin muualla, ja Pepper oli täyttänyt sen toiveen yhtä perusteellisesti kuin teki kaiken muunkin mihin ryhtyi. Keskellä ei-mitään, kaukana kaikesta, irrallaan muusta maailmasta. Kun Tony katseli tuulen leikkiä rantaheinissä, hän tunsi olevansa kuin toisessa todellisuudessa. Ja hän tunsi kiitollisuutta. Muttei tiennyt, kuinka olisi sen ilmaissut.
Ei sitä voinut suorastaan sanoakaan. Ei mitenkään, kaiken sen jälkeen, mitä hän oli Pepperille ladellut tämän pakatessa vastahakoisen miehen matkaansa ja asuttamalla tämän vaatimattomaan rantamökkiin. Pitkään aikaan Stark ei ollut edes varsinaisesti ollut tietoinen, missä he tarkkaan ottaen olivat, kunhan alistui oloihinsa. Kunnes lopulta hän ei enää kestänyt, vaan tuli kyllin uteliaaksi tehdäkseen paikannuksen, ja totesi heidän olevan riittävän kaukana. Samalla hän alkoi havaita, miten paljon Pepper todellisuudessa oli tehnyt hänen hyväkseen näiden loputtomien viikkojen aikana, ja päätteli harmikseen joutuvansa reagoimaan asiaan jotenkin. Mutta se oli tehtävä hienovaraisesti, ettei hän joutuisi kiusalliseen tilanteeseen.
Hän oli aloittanut projektin kiukuttelemalla vähemmän ja syömällä aamupuuronsa. (Vaikka vaatikin enemmän hilloa. Se oli hänen perusoikeutensa, päätti Tony vakaasti, jos hän kerran joutui syömään
kaurapuuroa tavanomaisen aamiaisensa sijaan.) Hän oli alkanut vastata, kun Pepper keskusteli sinnikkäästi hänen kanssaan iltaisin. Hän oli jopa uskaltautunut katsomaan tätä taas silmiin, ainakin joskus. (Lattian tuijottaminen on vähintään yhtä yksitoikkoista kuin seinänkin.) Hän muisti jälleen, kuinka kaunis hymy Pepperillä oli. Vaikka tämä ei ollut hymyillyt hyvin pitkään aikaan. Se oli yksi hänen tavoitteistaan; saada Pepper hymyilemään uudelleen. Mutta sen piti tapahtua spontaanisti, ei väkisin. Aidossa tilanteessa. Kun sopiva hetki tulisi. Kyllä se vielä tulisi.
He välttivät entisistä ajoista puhumista, pohtivat mieluummin käytännön asioita, kuten sadetta tai linnunpoikasten varttumista räystään alle rakennetussa pesässä. Pepper käveli hänen kanssaan joelle, tuki häntä käsivarresta kuin vanhusta tuon lyhyen matkan. Stark ei ollut ikinä tuntenut itseään yhtä hyödyttömäksi, mutta samalla hän tiedosti, että jokainen harjoitus vahvisti hänen nääntymyksen kuihduttamia jalkojaan. Sateen jälkeen ilma tuntui puhtaalta ja helli hänen kovia kokeneita keuhkojaan.
Kun hän sulki silmänsä, hän näki sen yhä. Loputtoman tyhjyyden. Pimeän avaruuden. Tuntui hyvältä katsella maisemaa, jossa tapahtui kaiken aikaa jotakin. Aiemmin Stark olisi pitänyt joen virtaamisen seuraamista tyhjään katsomisena. Nyt hän tiesi paremmin. Hän näki, miten pilvet lipuivat etäisyyteen, haipuen yhä pienemmiksi höytyviksi, kunnes jäljellä oli enää taivaan sineä. Pullea kimalainen lensi suristen ohitse. Sorsa lipui joessa ja pysähtyi kaislikon suojiin noukkimaan jotakin veden alta nokkaansa. Linnut sirkuttivat näkymättömissä piilopaikoissaan puiden latvuksissa, jokin kahisutti ruohoa hänen selkänsä takana. Hän tiesi, mikä sen aiheutti, tunsi naisesta henkivän vienon kielon tuoksun. Se herätti hänessä äkillisen kaipauksen, suuremman kuin toinen, jonka olisi luullut peittävän luonnonkukilla hajustetun shampoon alleen.
”Istu siihen”, hän sai sanotuksi, nyökäten lyhyesti sivulleen. Pepper istui varovasti hänen viereensä.
”Toin sinulle kahvia.”
Stark nyökkäsi jälleen, muttei maistanut mukista vaan laski sen odottamaan penkille toiselle puolelleen. Sen sijaan hän tarttui Pepperin käteen.
Naisen yllättynyt henkäys pakotti Tonyn katselemaan joelle vielä hetken aikaa, ennen kuin hän uskaltautui sanomaan mitään.
”Täällä on kaunista.”
”Niin, minustakin tämä on ihana paikka”, myönsi Pepper hiljaa. ”Sellainen, jossa asumisesta aina haaveilin.”
Tony vaikeni, vaikka tunsi epätoivoista tarvetta sanoa jotakin. Pepperin käsi tuntui lämpimältä hänen kädessään, vaikka sateen jälkeinen kosteus teki ilman viileäksi.
”Katso tuota sorsaa”, hän sanoi viimein. ”Onkohan se juuttunut johonkin? Se ei ole liikkunut tuosta pitkään aikaan. Toiset menivät jo kauan sitten.”
Pepper seurasi hänen katsettaan joelle ja puristi lempeästi hänen kättään.
”Ei se ole jäänyt kiinni. Se vain odotteli puolisoaan.”
Stark kohotti päätään ja näki, kuinka toinen sorsa lähestyi kaislikkoa. Kuin yhteisestä sopimuksesta ne uivat vieretysten, kunnes etääntyivät virran kuljettaessa niitä mutkan taakse. Hän käänsi katseensa Pepperin kasvoihin ja näki tämän suloisen hymyn.
”Olit oikeassa.”
Pepper katsoi häneen yllättyneenä. Suorastaan häkeltyneenä. (No, ehkä hänellä oli siihen aihettakin, Tony päätteli.) Se loi häneen kauan kadoksissa ollutta itseluottamusta.
”En tarkoittanut sorsia”, Stark töksäytti. Ei tämä silti niin helppoa ollut. ”Olit oikeassa kaikessa.”
”Mitä?” hämmästeli Pepper. Mutta hänen hymynsä vain leveni. Tony hymyili takaisin, lyhyesti, väkinäisesti. Kuin kasvojen lihakset vasta harjoittelisivat uutta ilmettä. Se ei ollut kummoinen hymy, mutta Pepper suorastaan säteili. Se sai Starkin taas kiusaantumaan, mutta hän yritti uutta hymyä.
”Sanoin sen jo kahdesti. Se saa riittää.”
”Ehkä tältä päivältä.” Pepperin ääni oli niin lempeä, että sitä oli mahdotonta kestää.
”Älä kuvittelekaan”, mies puhahti, kääntyen kahvinsa puoleen.
”Saan sinut vielä sanomaan sen”, haastoi Pepper kiusoitellen. Stark kohotti toista kulmaansa kuin haastaen.
”Voit yrittää.”
Hän tiesi, mitä tällä oli mielessä, jo ennen kuin nainen ehti liikahtaakaan. Ja tällä kertaa hän aikoi ehtiä ensin. Pepper oli tehnyt liian monta väkinäistä mutta toiveikasta aloitetta, ja Stark oli torjunut ne liian usein. Hän ei halunnut nähdä enää koskaan sitä arkaa, murheellista pettymyksen ilmettä noissa rakkaissa silmissä. (Yksikin kerta lisää olisi liikaa, hän päätti.) Ja kurottuessaan suutelemaan Pepperiä hän ei tarvinnut mitään muuta vahvistusta; he nojautuivat toisiaan vasten ja antoivat huultensa tehdä pitkästä aikaa muutakin kuin puhua. (Ja sitäkin ne olivat tehneet niukalti.)
Stark oli helpottunut palatessaan johonkin tuttuun, joka silti ei muistuttanut ikävällä tavalla menneistä. (Miten hän oli voinut kuvitella, että
mikään Pepperin suutelemisessa saisi hänet tuntemaan olonsa pahaksi?) Aina vedettyään henkeä välissä hän salli itsensä upota jälleen uuteen suudelmaan. Pepper vastasi suukotteluun yhtäläisen kiihkeällä hellyydellä ja sai Tonyn liikuttumaan. Kun he viimein irrottautuivat, Pepperin silmät olivat kyynelissä.
"Minun oli niin ikävä sinua", hän kuiskasi.
Tony ei pystynyt vastaamaan. Olisi ollut epämiehekästä purskahtaa itkuun kesken lauseen, ja niin olisi varmasti päässyt käymään, mikäli hän olisi avannut suunsa. Mutta silmät kostuivat kuitenkin. Pepper veti hänet halaukseen, ja Tony alistui siihen. Ja hetken kuluttua hän ei tiennyt, miksei ollut tehnyt niin jo aiemmin. (Saattoiko mikään tuntua niin hyvältä kuin Pepperin läheisyys, tuumi Stark, ja päätyi tulokseen että se oli epäluultavaa.) Kahvi jäähtyi kaikessa rauhassa penkillä, kun he rutistivat toisiaan tiukasti, eikä mikään ollut kuin ennen.
Kaikki oli parempaa.
* * *
(Jatkuu...)