Nimi: Kassiopeia
Kirjoittaja: Gernumbli
Fandom: Mustesydän
Ikäraja: S
Genre: arkidraama, nostalgisointi
Paritus/paritukset: Meggie/Farid, Meggie/Doria
A/N: Löysin vanhan one shotin, jota en ollutkaan julkaissut missään. Tässä siis! Pitäis lukea kirjat uudestaan, pelkäänpä että epäloogisuuksia on pujahtanut sekaan.
Kassiopeia
Meggie haparoi yövalon päälle, sillä hän ei saanut unta. Hän käveli ikkunan ääreen, lattia palelsi varpaita.
Hän katseli taivaan mustekankaan tähtimerta yrittäen erottaa kuvioita - tuossa oli Pieni Karhu - Mo oli
lukenut hänelle aikanaan Elsa Holmelund Minarikia ja tytön sängynpeitteelle oli ilmestynyt kasa marmeladileipiä.
Tahmeus ei ollut lähtenyt lakanoista moneen päivään.
Tuolla erottui Orionin vyö. Meg ajatteli hiukan Doriaa, joka oli järjestelmällisyydessään pitänyt siitä aina
enemmän kuin muista tähtikuvioista. Linjojen selkeys ja loogisuus muistuttivat erittäin paljon Doriasta.
Ja siinä oli Kassiopeia. Farid oli näyttänyt sen hänelle. Kaksoisvee, Kassiopeia, ei j-kirjainta välissä.
Meggielle tuli siitä mieleen lintu, joka syöksyi maata kohti, mutta Farid oli kertonut jostakin
kreikkalaisnaisesta, joka kostoksi ylimielisyydestään oli ripustettu taivaalle roikkumaan osan päivästä
pää alaspäin. Poika oli rakastanut kreikkalaistaruja, sillä Elinor oli lainannut tälle näistä kertovan kirjan.
Vielä silloin Meggie kuunteli tätä mielellään, pojan ääntä, joka värisytti hänen sisimpäänsä ja kutitti vatsanpohjaa.
Kun he olivat sitten eronneet, Farid oli kutsunut Meggietä Kassiopeiaksi. Se satutti. Ikään kuin rakkauden
puuttuminen olisi ollut ylimielisyyttä. Farid taas oli muuttunut tavalla, joka ei ollut niin selkeästi selitettävissä.
Se oli rakennettu hänen sisäänsä, vaikka pojan silmissä tuikkivatkin lempeys ja huumori. Piirre suututti
Meggietä vietävästi, nimittäin se suoraan 1600-luvulta jäänyt sovinismi, joka aiheutti tytölle liiankin usein
halun läimäyttää poikaa. Sen verran feministiä hänessä oli. Pippuriprinsessa, Mo oli joskus sanonut.
Enkä ole, Meggie oli suutahtanut takaisin.
Meggie käveli keittiöön. Sen katto lähes hipoi hiuksia ja seinästä toiseen saattoi halutessaan koskettaa, mutta
tyttö piti keittokomerostaan. Vuokralaisen ei sopinut valittaa, eikä hän olisikaan valittanut.
Tämä ahtaus, ikkunan aurinko, joka paistoi aamuisin kirkkaasti kuin nauru; kaikki se, minkä vuoksi Meggie
rakasti vapauttaan. Hän ei ihmetellyt enää, miksi ihmiset kapinoivat ja karkailivat, vaikka vuosia sitten
olikin ihmetellyt asiaa kovasti. Tätä tunnetta ei korvannut mikään. Tyttö keitti kahvia. Hän oli aina ollut niitä
kahvi-ihmisiä, jotka elivät kiireestä ja riippuvuudestaan. Hän joi kahvia jokaisena vuorokauden aikana, sillä
ilman sitä hänelle kehittyi päänsärky, joka kaikkosi vasta, kun kahvin kitkeryys palasi.
Meggie tuijotti seinää silmissään unenpuutteesta johtuvaa kihelmöintiä ja kaipasi läheisyyttä. Hän ikävöi
toisen hengitystä korvan juuressa ja syleilyä, josta ei tahtoisi pois. Farid ei ollut koskaan ollut mikään
runoilija, mutta hänen sielussaan oli palanut tuli. Ehkä lamppuöljy oli imeytynyt tämän käsistä sisään
tai tulikeijujen hunaja valunut huulilta nieluun, tai sitten se oli sitä Lähi-idän tunnekuohujen perua,
hiekkamyrskyjä; yökeitaita joissa nuotiot olivat kosketusetäisyydellä tummasta taivaasta, joka ylsi silmänkantamattomiin.
Dorian Meggie oli yrittänyt sulkea pois mielestään, sillä tämän ajatteleminen sattui eniten. Hän rakasti
vieläkin ja aina liikaa. Doriasta tulisi isä, jollaista jokainen toivoi salaa. Jokin muu kiihkeys ja toinen palo asuivat hänessä.
Ja sitten tämä oli alkanut purkaa kiihkeyden muuhun: öisin hän purki ja kasasi moottoreita, tuli sisälle
kädet öljytahroissa ja nukahti parisänkyyn vaatteet päällä. Ja ne kysymykset, joihin Meggien ei tiennyt
vastausta… niitä oli niin paljon. Mitä enemmän mies oppi, sitä enemmän hän tahtoi tietää, vaikka
Meggie olisi tarvinnut taukoja, hiljaisuutta ja pysähtymistä nauttimaan elämästä.
Kun Meg oli ollut kahdeksantoista ja palannut takaisin entiseen maailmaan, hän oli hankkinut
Elinor-tädin rahoilla opiskelija-asunnon läheltä kouluaan. Vuokranantaja oli eräs rouva, joka oli
tuntenut tädin ennen tämän “muuttoa muualle”. Hänen vieraanvaraisuutensa varassa Meg eli, opiskeli,
teki töitä ja maksoi naiselle kun vain saattoi.
Doria oli tullut hänen mukaansa, mutta tämä oli hukkunut opintoihinsa alkukuukausien riemun ja
villiyden jälkeen. Poika oli mennyt yliopistoon ja hankkinut jok'ainoan kurssin ja luennon, jonka irti vain sai.
Heidän rakkautensa, se joka syttyi palamaan vahvasti ja kirkkaasti kuin myrskylyhdyt Ombran satamassa -
se oli kyllä toiminut Mustemaailmassa, jossa pysähtyneisyys toi mukanaan rauhan.
Täällä tuo liekki alkoi kuitenkin lepattaa. Dorian yliopisto oli kaukana. Poika itse taas oli kiinnostunut
enemmän tieteistä ja teknologiasta kuin ihmissuhteista. Vientiä tällä kyllä oli. Dorian innostus, joka
loisti hänen silmistään, ulkonäkö, persoona - kaikkine ominaisuuksineen tuollaiset pojat olivat täällä
harvemmassa kuin yksisarviset.
Meg oli tuntenut jääneensä yksin. Hän ei enää tiennyt haaveistaan, tuntui kuin fantasia ja haaveet
olisivat kadonneet tavoittamattomiin - Narnia sai hänet itkemään kirjaston portaikon kaiuissa.
Harry Potterin jälkeen hän käveli seiniä päin.
Hän istui siis lukaalissaan, aisti ympärillään huoneiston ahtauden, joka joinakin iltoina vain
painosti häntä, ja tunsi riittämättömyyttä. Arki-iltaisin hän jakoi mainoksia ja auttoi Adamsin
rouvaa sukuantikvariaatissa, joka sijaitsi hiukan sivummalla keskikaupungin melusta. Hän istui
iltoja kotona, joi kahvia, nukkui päivien jälkeen liian pitkään ja kirjoitteli päiväkirjaa.
Koskaan hän ei lukenut ääneen.
Meggie näki paljon painajaisia, vaikka hänen elämänsä olikin joutunut sivuraiteelle, jota käyttivät
enää vain cityeläimet ja muoviroskien riekaleet. Menneet tapahtumat olivat sekoittuneet unen ja
valveen rajoille unisekoituksiksi, jotka saivat Meggien joskus kaipaamaan perhettään avuttomuudesta
ja turhautumisesta uuvuksissa. Etenkin iltaisin hän kaipasi epätoivoa täynnä aikoja, joita ei enää saisi takaisin.
Hän kaipasi tuota lapsuusaikojen minäänsä, jopa Faridia, jota hän ei enää aikoihin ollut rakastanut,
sillä Faridin aikoina hän oli sentään vielä ollut elossa ja jossain määrin Onnettaren suosiossa. Ne seikkailut...
Pikkuveli oli jäänyt muiden mukana Mustemaailmaan, mutta Meggie oli tuntenut niin vähän surua
joutuessaan eroon pikkusisaruksestaan, että pelkäsi Capricornin salaa syöneen jonain yönä hänen sydämensä.
Meggie avasi viinipullon, joka ei päästänyt ääntäkään auetessaan.
Isä ei ollut juonut koskaan, tai niin Meggie oli ajatellut. Hän ei ollut käynyt baareissa tai avannut edes
ginipulloa ollessaan yksin kotona (lääkekaapissa oli eräs pullo, jonka päällä oli aina ollut se
sama, viikkojen pöly). Nyt Meg kuitenkin muisti palasia arjesta, jossa he olivat eläneet vain muutamia vuosia sitten.
Oli satanut, ja peltikaton reunasta oli ropissut vettä ikkunoihin (arkkitehtuurin tuhlausta, sanoi Mo), mutta
aurinko oli silti välillä silmäillyt maailmaa verhojensa takaa. Meggiellä oli ollut tapana herätä hyvin aikaisin
ja katsella ikkunasta kaupunkia, joka heräili vielä unestaan. Naapurin Higgins ei ollut sinä aamuna
normaalista poiketen käyttänyt kahta koiraansa ulkona. Meggie oli pohtinyt, oliko hänen herätyskellonsa
lopultakin särkynyt vai oliko hän nukahtanut aamukylpyynsä.
Isä oli ollut epäselvä. Hän oli nauranut raikuvasti kaikille Meggien "Mitä koira sanoi, kun se oppi lentämään?"-vitseille
ja torkkunut sänkinen leuka aamupuurossaan. Hän oli myös sanonut jotakin, minkä tyttö muisti vieläkin:
"Älä, Meggie, koskaan rakastu runoilijoihin. Kirjailijoihin. Älä edes uutistenlukijaan. Ota kunnon työmies,
entisaikojen käsityöläinen ja kiedo se pikkusormesi ympärille."
Meggie oli hihittänyt ilmaisulle.
"Kuinka minä kiedon sen sormen ympäri, isä?"
Isä oli virnistänyt.
"Ota ensin niskasta kiinni ja sitten pyöritä..."
Sitten hän oli noussut, ottanut Meggien käsistä kiinni ja pyörittänyt, kunnes he olivat kellahtaneet sohvalle
huohottamaan. Illemmalla isän päätä oli kivistänyt, mitä sattui hyvin harvoin, ja hänen oli täytynyt murahtaa
tytölle, jotta tämä menisi toiseen huoneeseen lukemaan ääneen Gulliverin retkiä, joiden jälkeen
joka paikasta löytyi narunpätkiä.
Meg mietti, miksi alkoholia pidettiin lääkkeenä moniin asioihin, vaikka sekä hänen kuulemansa että lukemansa
mukaan se aiheutti muunmuassa vahvaa päänsärkyä ja katumusta. Rakkaushuolet, suru, tylsyys, yksinäisyys,
pelko, ilo... kuinka monia tunteita ihminen yrittikään välttää taikka vahvistaa tuolla aineella.
Tyttö mietti, mikä päivä mahtoi olla, ja tunsi pistoksen sisimmässään huomatessaan kuukauden vaihtuneen
ilman huomattavampia muutoksia hänen elämäntyylissään.
