Lyra: Jee kiva että tykkäät yhä, Teddy on kyllä <3 joten hänet oli pakko kirjoittaa tarinaan
Kiitos kommentistasi!
Thelina: Heheh, trailerit on kyllä nostalgisia
En ole käyttänyt minäkertojaa pitkään aikaan, mutta oli pakko nyt kun se tuntui niin luonnolliselta tähän tarinaan. Hehe, lainaamasi kohta on kyllä niin totta munkin kohdalla
Tää 3. sukupolvi on just siitä kiva että saa kirjottaa paljon vapaammin tapahtumista kun mitä jos yrittäis tunkea Harryn ikäluokkaan ja sen maailman kaaoksiin
Plus eipähän tämä päähenkilö saa ihan liikaa etua siitä, että tietää mitä HP-maailmassa tapahtuu
Kiva että tykkäät, kiitos kommentistasi
3. luku Herään kolahdukseen. Kämppäkaverini kumartuu nostamaan sängystä pudottamansa kirjan. Hän katsahtaa minua ennen kuin nostaa teatraalisesti kirjan kasvojensa eteen. Jostain ihmeen syystä tunnen oloni vieläkin väsyneemmäksi kuin eilen. Ihan kuin joku olisi herättänyt minut tunnin unosten jälkeen oltuani ensin kolme vuorokautta nukkumatta.
Päästän suustani valittavan mongerruksen ja räpyttelen silmiäni. Silmäluomeni tuntuvat painavilta.
”Huomenta”, kuulen vierestäni äänen, jota säpsähdän. Käännän katseeni samaan platinanblondiin poikaan, jonka tapasin eilen. Scorpius Malfoy varmaankin. Tämän isä ei ole paikalla.
”Huomenta. Paljonko kello?” mumisen ja hieron silmiäni.
”Vähän yhden jälkeen. Päivällä.”
Päästän taas valittavan äännähdyksen. Miten nukuin lähes kaksitoista tuntia eilisten nokosten lisäksi ja olen näin kuolemanväsynyt?
”Sinulle tuotiin aamiaista. Ja äsken myös lounasta. Onko sinulla nälkä?”
Nostan itseni istuma-asentoon ja vilkaisen poikaa. ”Kauanko sinä olet ollut täällä?”
Poika naurahtaa nolon näköisenä. ”No, tulin heti aamusta, kun olin niin innoissani siitä, että olet hereillä. Kävin kuitenkin myös äidin luona tässä välissä.”
Astorialla on tosiaan jokin… verisairaus? Sanni Lehtinen tietää sen, mutta Evelyn, joka on menettänyt muistinsa ei tiedä. ”Mikä sinun äidilläsi on?”
”Verikirous”, poika vastaa jotenkin varovaisesti. ”Tuota… he sanovat, ettet muista juurikaan mitään. Muistatko sinä minut?”
Otan kasvoilleni pahoittelevan ilmeen. ”Anteeksi. En.”
Poika nyökkää ja yrittää hymyillä rohkaisevasti. ”Olen Scorpius Malfoy. Olemme… olemme ystäviä koulusta.”
En voi karistaa pois vaikutelmaa, että Scorpius ja Evelyn ovat jotain enemmänkin kuin ystäviä koulusta. Ojennan käteni pojalle. ”Hauska tutustua, Scorpius Malfoy. Näin uudelleen.”
Scorpius naurahtaa vapaammin ja ravistaa kättäni. Poika tiedustelee uudestaan, olenko nälkäinen, mutta sanon mieluummin käyväni pienellä kävelyllä. Työvuorossa oleva uusi parantaja, jota en ole vielä tavannut, tekee minulle muutaman kehon perusmotoriikkaa testaavan kokeen ja päästää minut sitten menemään.
”Haluatko käydä kahvilassa?” Scorpius kysyy meidän astellessamme sairaalan käytävällä. Pääni yltä lentää joukko paperilennokkeja, joita jään katsomaan.
”Minulla ei ole juuri nälkä. Tai rahaa.”
”Okei, voidaan käydä myöhemmin, jos sinulle tulee nälkä. Minä kyllä maksan. Tai jos haluat, voin tuoda tavaroitasi tänne.”
”Onko minun perheelleni ilmoitettu, että olen hereillä?” tajuan kysyä.
Scorpius näyttää jotenkin vaikealta. ”He… öh eivät oikeastaan pääse tulemaan… Mutta minä kyllä tulen joka päivä. Voin myös lähettää pöllön ystävillemme. Albus varmasti tulee mielellään, ja varmaan myös Betty. Muistaakseni Sharon on Espanjassa koko kesäloman, joten hän ei varmaan pääse-”
”Scorpius, miksi perheeni ei pääsisi tulemaan”, tivaan ja pysäytän pojan ojentamalla käteni hänen eteensä.
Scorpius välttelee katsettani, kuin yrittäen etsiä jotain, joka harhauttaisi minua.
”Kerro minulle.”
”En saa”, Scorpius huokaisee tuskastuneena. ”He sanoivat, etten saisi.”
”Parantajat?”
”Niin.”
”Mikset muka saisi.”
”Kuule, puhutaan jostain muusta.”
”Scorpius, minä en edes muista mitä perhettä minulla on. Onko minulla isä ja äiti? Entä sisaruksia? Jos sinulla on jotain pahaa kerrottavaa heistä, vaikka se, että he ovat kaikki kuolleet, en järkyttyisi, koska en muista heitä”, huomautan niin neutraalilla äänellä, että Scorpius näyttää harkitsevan kertomista.
”No… Sinulla on isä. Hän ei pääse tulemaan”, Scorpius sanoo.
”Miksei?”
”Anna olla”, Scorpius pyytää ja yrittää jatkaa matkaa, mutta tartun häntä kädestä kiinni ja pysäytän hänet.
”Onko hän ulkomailla? Eikö hän pidä minusta?” arvailen ja yritän etsiä jotain vinkkiä pojan kasvoista. ”Onko hän loukkaantunut? Onko hän menettänyt myös muistinsa? Onko hän vankilassa – haa. Hän on Azkabanissa, eikö olekin”, sanon, kun Scorpiuksen silmät sinkoavat refleksinomaisesti minuun sanan
vankila kohdalla.
Hetkellinen voitonriemuni katoaa yhtä nopeasti kuin tulikin, kun näen Scorpiuksen painavan nopeasti katseensa maahan.
”Hän joutui Azkabaniin äskettäin, eikö joutunutkin”, sanon hitaasti. ”Oliko hänellä jotain tekemistä sen kanssa, miksi olen täällä?”
Scorpius ei vastaa, tuijottaa yhä lattiaa.
”En järkyty siitä”, väitän, vaikka sydämeni lyö hieman nopeammin. Päästän irti pojan kyynärvarresta. Alan taas kävelemään hitaasti eteenpäin ja Scorpius seuraa minua. ”En muista häntä. Enkä muista mitä tapahtui”, sanon hieman liian kepeästi. Nyt minä olen se, joka tähyilee ympärilleen etsiäkseen jotain, joka vetäisi puheenaiheen muualle. ”Mikä on minun lempikarkkini?”
”Suklaiset sokerihiiret”, Scorpius vastaa joutumatta miettimään hetkeäkään.
”Selvä. Mennään kahvilaan, niin voit ostaa minulle sellaisia”, sanon pirteästi ja suuntaan kohti portaita, koska muistan kirjasta, että kahvila sijaitsee viidennessä kerroksessa ja taikakiroukset – jossa minä yövyn – ovat neljännessä.
En tiedä miksi pelästyin hieman Scorpiuksesta nyhtämääni tietoa. Enhän minä kokenut sitä, mitä tahansa Evelynille tapahtui. Minä olin vielä kolme päivää sitten Suomessa syömässä makaronilaatikkoa, kun Evelyn oli silloin ollut tajuttomana jo pitkään. Minä en ole koskaan edes tuntenut isääni, hän lähti minun ja äitini luota, kun olin vasta vauva. Tai sitten äitini ei edes alun perinkään tiennyt kuka isäni on, sen verran usein minun isäpuoleni ovat vaihtuneet. Pisin kesti neljä vuotta ja hänen perässään muutimme jopa Britanniaan. Huolimatta siitä, että se oli elämäni parasta aikaa, vihaan yhä äitiäni siitä, että hän riisti minulta parhaat ystäväni, rakastamani uuden kotiseudun ja pakotti muuttamaan paskalähiöön Jumalan selän taa kuusien keskelle.
Paskat vanhemmat. Se minulla ja Evelynillä ainakin on yhteistä.
Mieleeni herää karmiva ajatus siitä, että jos minä olen Evelyn Glassthornin kehossa, onko Evelyn minun kehossani? Hän tarvitsee aika lailla onnea, jos meinaa kestää taikamaailman jälkeen minun jästielämääni, fysiikkaa ja pitkää matikkaa päntäten. Perkele, jos joudun joskus takaisin vanhaan kehooni ja hän on sillä välin tuhonnut minun tulevaisuuteni, aion haastaa jonkun oikeuteen.
”Kävelit ohi”, Scorpius huikkaa takaani.
Käännyn ympäri ja palaan Scorpiuksen luokse. Äkkään suklaasokerihiiripakkauksen ennen häntä ja heitän sen hänelle. Hän ei saa sitä kiinni.
”Et taida pelata huispausta”, naurahdan.
Scorpius tuhahtaa, mutta ei tylysti. ”En. Minulta puuttuu tietynlainen kilpailunhalu siihen.”
”Hmmm… kuulostaa siltä, että olet pyrkinyt.”
Scorpius hymyilee nolosti siirtyessään kassalle maksamaan. ”No, ehkä yhtenä vuotena. Tai kahtena.”
Istumme kahvilan pöytään maistamaan sokerihiiriä. Vieroksun niitä, sillä ne liikkuvat ja liikkuvan asian suuhun laittaminen tuntuu väärältä, vaikka ne olisivatkin taiottua suklaata ja sokeria.
”Puraiset vain sen pään poikki niin se lakkaa”, Scorpius huomauttaa mussuttaessaan omaa hiirtään, kun roikutan hiirtä hännästä ja katselen sen pyristelyä.
”Sillä on söpöt pikku jalat”, huomautan kulmat kurtussa ja kosketan sen jalkaa. Hiiri vetää jalkansa karkuun kosketusta.
”Ennen sinä söit niitä yhtään välittämättä. Sanoit, että se tuntuu hauskalle, kun ne pyristelevät suussa”, Scorpius huomauttaa.
Laitan hiiren takaisin laatikkoon. ”Ehkä en ole enää sama ihminen”, sanon vaisusti ja jostain syystä tunnen oloni surulliseksi. Nousen ylös ja lähden kävelemään takaisin sinne, mistä tulimme. Olen nyt Evelyn. Tarkoittaako se, että minun pitää oppia käyttäytymään kuin hän? Lakkaamasta olemasta minä?
”Hei, mikä häntänä?” minut kirinyt Scorpius kysyy huomatessa vetiset silmäni.
Tuijotan lattiaa ja pudistan päätäni. ”En tiedä kuka olen”, kuiskaan ja nyyhkäisen.
”Asiat kyllä palaavat mieleesi”, Scorpius lohduttaa.
Vilkaisen häntä itkuisilla silmilläni. ”Entä jos eivät? Ehkä minusta tulee ihan erilainen kuin ennen.”
Scorpius vetää minut halaukseen. ”Hei, ei se mitään. Minä pidän sinusta ihan sellaisena kuin olet. Jos tunnet olosi erilaiseksi, ei se haittaa. Saat olla sellainen kuin haluat.”
Nyyhkäisen Scorpiuksen olkapäätä vasten. Hän on liian kiltti. Mutta hän pitää Evelynistä. Mahtaako hän pitää oikeasti minusta? Tai minä edes hänestä sillä tavalla? Kun erkaneemme halauksesta, huomaan, että luoksemme ovat pysähtynyt Draco ja Astoria. Astorialla on samanlainen sininen sairaala-asu kuin minulla.
”Hei äiti, isä”, Scorpius tervehtii. Minä räpyttelen silmiäni kuivemmaksi ja hymyilen hieman. Astoria hymyilee lämpimästi meille molemmille, mutta Dracon silmissä on jotain synkkää, kun hän katsoo minua.
”Hei. Oloni tuntuu hieman paremmalta, joten päätimme juhlistaa sitä kahvilassa”, Astoria sanoo. ”Liityttekö seuraan?”
Scorpius myöntyy, mutta minusta tuntuu, että tungettelen. Selitän, että minua alkoi väsyttää kauheasti. Scorpius lupaa tulla luokseni myöhemmin. Scorpius liikahtaa hieman minua kohti kuin hyvästelläkseen halauksella (tai suudelmalla), mutta esitän etten huomaa ja lähden paikalta.
Dracon synkkä katse oli saanut iholleni kylmänväreitä.
Sinun ei pitäisi olla jalkeilla, Draco oli sanonut, kun olimme tavanneet eilen. Mutta mitä jos Draco oli tarkoittanutkin
sinun ei pitäisi olla hengissä.
