Theilina: Kiitos kommentistasi, ihanaa kun pidit!
Heheh, musta Hermionen hahmossa on ihanaa, miten sinnikkäästi hän jatkoi neulomista, vaikka oli siinä aikas surkea. Toivottavasti pidät lopuistakin osista, vaikka talvisesta Tylyahosta siirrytäänkin toisenlaisiin maisemiin!
Sokerisiipi: Sinulle myös iso kiitos kommentista! Mäkin näen, että Hermione ja Neville voisivat parhaimmillaan täydentää toisiaan ja toisaalta kasvaa ja kehittyä yhdessä ihmisinä.
hiddenben: Kiva että uskaltauduit lukemaan, vaikkei Neville/Hermione olekaan suosikkisi! Toivotaan, ettet näiden myötä ainakaan ala paritusta vihata, hehe. Ihana kuulla, että hahmot olivat sinusta omia itsejään, ja että tykkäsit yksityiskohdista ja tunnelmasta! 1. osa sijoittui Nevillen ja Hermionen asuntoon Tylyahossa. Tajusin vasta kommenttisi luettuani, että kyllähän Tylyahon raitti tosiaan voisi näkyä koulullekin.
Kirjoittajalta: Oikein hyvää uutta vuotta kaikille! Siirrytäänkin sopivasti joulun tunnelmasta ihan toisenlaisiin maisemiin! Vehkaa mä metsästän, tahdon saada suuren, enkä pelkää ollenkaan....
2. Herbologiaa
”Kuule Neville, joko olemme eksyneet, tai se sinun vehkasi on kasvattanut jalat alleen ja juossut karkuun.”
Hermionen sanoja seurasi mahtava läiskähdys, kun hän läimäytti jälleen yhden sääsken pois päiviltä ennen kuin se ehti iskeä imukärsänsä häneen. Hän ei ollut suostunut hieromaan nahkaansa Nevillen tarjoamaa pollomuhkun mätää, joka kuulemma toimi tehokkaana hyttyskarkottimena.
”Se ei kyllä olisi vehkalle lajityypillistä käyttäytymistä”, Neville huomautti mietteliäästi. Hän oli viidakkovaelluksesta niin innoissaan, etteivät häneen tepsineet sen enempää hyttysten kuin Hermionenkaan piikit.
Noita huokaisi ja hieraisi hikeä otsaltaan. Hän ei pitänyt viidakosta, eikä viidakko pitänyt hänestä. Ilma löyhkäsi sammaleelta, märältä maalta ja lahoavalta puulta. Peiliin katsomattakin hän tiesi naamansa kiiltävän kuin olisi rasvannut sen margariinilla, ja kosteus oli saanut hänen kiharansa villiintymään. Punaista, kuivunutta mutaa oli kummallakin kainaloissa asti, eikä Hermione halunnut edes ajatella, kuinka monta juotikasta löytäisi myöhemmin jalkapohjistaan. Ja entä viidakon äänet sitten? Taukoamatonta siritystä, suhinaa, kahinaa ja rapinaa – vähempikin riitti ajamaan hulluksi. Silloin tällöin latvustosta kajahti apinan ulvahdus, tai kaskaat aloittivat korvia huumaavan konserttonsa. Kun Neville oli maininnut lomamatkan Thaimaassa, Hermione oli tosiaan kuvitellut itsensä palmun alle, mutta hieman toisenlaisiin olosuhteisiin. Olisi pitänyt arvata, että Nevillelle lomaviikon kohokohta oli jäljittää harvinaislaatuista vinhavehkaa syvälle koskemattomaan viidakkoon.
Meteli yltyi, kun ilta alkoi hämärtää. Täällä, päiväntasaajan tuntumassa, yö pimeni nopeasti kuin mustepulloon hyppäisi. Hetken kuluttua he eivät enää erottaisi nenänpäätään pidemmälle.
”Aurinko laskee pian”, Hermione sanoi. ”Meidän pitäisi palata takaisin.”
He olivat saaneet majapaikastaan porttiavaimen, joka singauttaisi heidät hetkessä bungalowinsa eteen. Hermione ei malttanut odottaa, että saisi huuhdella pölyn ja liejun vartaloltaan.
”Eihän meidän kannata nyt luovuttaa, kun olemme kerran päässeet näin pitkälle”, Neville sanoi optimistiseen tapaansa. Hän katsoi kompassia, jonka oli tarkoitus opastaa heidät suoraan kasvin luo.
”Näin pitkälle hukkateille! Se, joka myi sinulle tuon kompassinrähjän, nauraa varmaan makeasti partaansa, ja se vehkakin lienee samaa huijausta!” Hermione kimpaantui. Hänen ei ollut tarkoitus korottaa ääntään, mutta hänen jalkojaan kivisti, vatsansa kurisi ja kurkkuaan kuivasi. Vieläpä ajatus yön pimeydessä saalistavista petoeläimistä sai sydämen muljahtamaan.
”Älähän nyt!” Neville sanoi lepytelläkseen. ”Pystytetään leiri, sytytetään nuotio ja katsellaan tähtiä! Siitä tulee romanttista.”
Hermione tuhahti paljonpuhuvasti.
Neville oli kuitenkin oikeassa. He pystyttivät teltan, jonka ympärille Hermione taikoi suojaloitsun pitämään neli- ja useampijalkaiset vierailijat loitolla. Iloisesti loimuava nuotio oli ainoa valopilkku metsän läpitunkemattomassa pimeydessä. Ensimmäiset tähdet rohkenivat esiin piilostaan. Pian tähdistö levittäytyi taivaankuvun ylle kuin säkenöivin jalokivin kirjottu brokadikangas. Kuu loimotti täydellisen pyöreänä ja hopeisena kuin vastakiillotettu sirppi. Kesti hetken ennen kuin Hermione löysi tutut tähikuviot uusilta paikoiltaan.
”Jupiter on kirkas tänä yönä”, noita sanoi maatessaan mukavasti pää Nevillen vatsaa vasten.
”Mitä se tarkoittaa?” Neville kysyi ja tähysti taivaalle otsa rypyssä. ”Matami Punurmio ei koskaan ollut tyytyväinen astrologisiin karttoihini.”
”Se tarkoittaa, että löydät mitä etsit.”
”Todellako?” Neville henkäisi ihmeissään. ”Sehän on hyvä enne!”
Hermione hymyili itsekseen. Hän ei viitsinyt muistuttaa, että uskoi ennustuksiin yhtä paljon kuin Joulupukkiin. Hän painautui velhon hikistä vartaloa vasten, ja pian he nukahtivat sylikkäin sammakoiden kurnutuksen tuudittamina.
Hermione luuli heränneensä rötöstelevän apinan huutoon, mutta hieman tokeennuttuaan hän tajusi Nevillen hihkuvan innoissaan teltan takana.
”Mitä nyt?” hän kysyi kömmittyään ylös. Aurinko oli vasta kipuamassa aamunkajon kynnyksen yli, ja ilma oli kerrankin miellyttävän viileää. Hermione harppoi harmaan hämärän läpi ja löysi Nevillen ihailemasta upeasti kukkivaa kasvia.
”Tämä se on! Kaakkois-Aasian vinhavehka! Ja vielä kukkivana! Oi, mikä onnenkantamoinen!”
Hermione katseli, kuinka Neville mittaili, tutkaili ja silitteli tohkeissaan vehkan valtavia lehtiä. Hän ei voinut vastustaa suupieliään nykivää hymyä. Joskus päämäärä oli matkaa tärkeämpi.
