Nimi: Oliver
Ikäraja: K11
Paritus: S/R
Genre: Draama
A/N: Järjettömän pitkän ajan jälkeen kokeilin taas, josko pystyisin kirjoittamaan jotain S/R:ää! Olin jo unohtanut, miten kivaa tämä on, ficcailu nimittäin
OliverRemus venyttää niskaansa, mutta ei avaa vielä silmiään. Ulkona vihmoo. Hän kääntää kylkeä kuvittelee, miten rauhattomana vellova merenlahti vaahtoaa yli äyräiden kuin noidankattila ja miten väsyneet rantakalliot hörppäävät suolaista vettä.
Lakanat tuoksuvat vierailta. Vieressä makaavalla miehellä on kauniit pitkät sormet ja selkä, jonka lihakset erottuvat kuin mannerlaatat. Remus katselee, kuinka miehen rintakehä kohoilee hengityksen tahdissa. Ulos, sisään, kuin aallot.
Eilisen viskin maku hiipii suuhun. On pakko nousta istumaan.
”Huomenta”, sanoo mies, jolla on kauniit sormet. Remus kääntää katseen kattoon.
”Huomenta.”
Mies nousee myös istumaan sängyn laidalle.
”Minä keitän meille kahvia, jos sopii”, mies sanoo ja vetää villapaidan päälleen. Remus tuntee miehen painon nousevan patjalta.
Keittiö on sama, keittiönpöytä on sama, tämä aamu on sama ja Remuskin on sama, mutta mies on eri. Remus kävelee hitaasti keittiönovelle, nojaa hilseilevää karmia vasten ja katselee, kun mies etsii haparoivin ottein kahvikuppeja kaapeista.
”Onko täällä mitään syötävää?” mies kysyy lopulta huvittuneena ja kääntyy katsomaan häntä. Remus pistää merkille hymykuopat ja ystävällisen katseen. Yhtäkkiä mieleen palaa savunhaju ja tahmea baaritiski, katse pubin toiselta puolelta,
tämä tässä on tummalta herralta tuolla, basso, joka jytisee rinta-alassa asti.
”Minulla on ehkä kananmunia”, Remus mutisee ja menee miehen luokse. Nurkkakaapissa neljä kananmunaa ja vanha juustonkäntty. Mies leikkaa homeisen kulman pois, veitsen terä hipaisee peukalonpäätä.
Teen munakkaan, mies sanoo. Istu sinä alas, juo vähän vettä. Takin taskussa on taskumatti, jos kaipaat tasoitusta. Ja sanothan, jos voin muuten helpottaa oloasi, mies lopettaa ja iskee silmää. Remus kääntää katseen pois.
”Luin eilen profeetasta, että viimeisetkin olisi nyt napattu”, mies sanoo ripotellessan munakkaan päälle meheviä suolahippuja.
”Niin”, Remus sanoo vesilasilleen.
”Onhan se kyllä väärin”, mies sanoo laskiessaan Remuksen eteen lautasen, ”että ei oikeudenkäyntiä tai mitään. Mutta alkaa tuntua, että kaikki on viimein hyvin, eikö niin?”
Remus ei vastaa. Keltuainen on kuin kultaista laavaa. Mies istuutuu häntä vastapäätä.
”Miksi sinä yleensä haluat asua täällä?” mies sanoo ja viittaa ikkunaa kohti. ”Näin syrjässä.”
”Tämä on – oli vanhempieni talo.”
”Asuitko sinä täällä lapsena?”
”Asuin”, Remus sanoo lautaselleen.
”Oli varmaan mukavaa. Kun rantakin on noin lähellä.”
Hän nyökkää. Miehen katse lepää hänen kasvoillaan.
”Sinä olit paljon puheliaampi eilen”, mies sanoo.
”Olinko tosiaan?”
”Olit. Ja nauravaisempi.”
”Johtui varmaan viskistä.”
”Olit myös hyvä suutelemaan”, mies sanoo.
”Mmm.”
”Miksi sinä punastut?”
”En tiedä”, Remus sanoo ja punastuu lisää.
Mies huokaisee. ”En olisi arvannut, että sinäkin olisit sellainen.”
”Millainen?” Remus kysyy varuillaan.
”Sellainen surullinen mies, jolla on toinen jalka kaapissa ja sydän toisen miehen taskussa.”
Kahvi tuo ohimoissa sykkivän kivun ikävän todelliseksi. Hän katsoo ulos: sade on melkein lakannut. Ulapan päällä on kaistale paljasta, raakaa taivasta.
”Minä taidan tarvita raitista ilmaa”, hän sanoo ja nousee pöydästä.
”Hyvä. Minä voinkin sitten lähteä tästä kotiin”, mies sanoo ja pyyhkii suupielensä villapaidan hihaan.
Remus katsoo miehen leveitä hartioita. Johtuukohan se olemuksesta vai kaulan kaaresta, varjosta silmissä vai pelkästä toisen ihmisen tuoksusta, sekoituksesta hikeä ja aamua ja alkukevättä, mutta yhtäkkiä on selvää, että mies ei saisi vielä lähteä, ei ihan vielä.
”Haluaisitko ensin kävellä vähän”, Remus sanoo. ”Voin viedä sinut rantaan.”
Mies katsoo häntä yllättyneenä, heittää kaulahuivin hartian yli ja vilkaisee hieman vastahakoisena kelloaan.
”Ole kiltti.” Pyyntö livahtaa Remuksen huulilta kuin sula voi.
”Hyvä on”, mies sanoo. ”Vie minut rantaan.”
Vain muutama pisara osuu heidän poskilleen, kun he kävelevät kiemurtelevaa polkua. Märät niittyheinät nuolevat nilkkoja. Mies puhuu ja Remus on hiljaa, mutta se tuntuu ihan hyvältä. Siltä, miten sen kuuluukin mennä.
”Hyvänen aika”, mies henkäisee heidän saapuessaan jyrkkien kallioiden luokse. Lasku samean vihreään mereen on kymmeniä metrejä. Vastarantaa ei ole.
”Kuin maailmanreuna! Mitähän tuolla on?” mies kysyi ja osoitti suoraan eteen.
Remus kohottaa hartioitaan. ”Varmaan joku paratiisisaari.”
Mies vilkaisee häntä hymyillen. ”Niin minäkin luulen. Millaistakohan siellä on?”
”Aurinkoista ainakin. Paljon hedelmiä. Lempeämmät aallot, kuin linnunmaitoa. Hiljaista, mutta ei yksinäisstä”
”Ja paljon, paljon upeita miehiä”, mies sanoo nyökäten.
Remus hymähtää.
”No eikö muka olisi!” mies sanoo. ”Paljon upeita alastomia miehiä, joilla on kaikilla italiainen profiili ja seikkailut mielessä.”
”No niin.” Remus hymyilee.
”
No niin!” mies matkii Remuksen äänensävyä. ”No niin, hän sanoo, mutta myönnä pois, että mielessäsi makaat jo jonkun miehen sylissä samalla kun hän lukee sinulle Odysseusta ja syöttää rypäleitä hauikset pullistellen, ja –”
”Lopeta”, Remus sanoo nauraen.
”Myönnä pois! Ja nyt sinä jo annat ajatustesi laukata, pohdit miten iso, mehevä –”
”Lopeta, Sirius!”
Mies vaikenee, ja Remus lopettaa naurunsa. Tuuli humahtaa kasvoille.
”Kuka on Sirius?” mies kysyy.
”Ei kukaan”, hän sanoo ja tuijottaa ulapalle.
”Ihan totta, kuka on Sirius?”
”Ei kukaan.”
”Voi helvetti, Remus”, mies huokaisee. He seisovat hiljaa. Aallot lyövät kallioihin ja Remus melkein tuntee, miten kallio antaa pikkuhiljaa periksi.
”No. Nyt minun pitää tosiaan mennä”, mies sanoo lopulta. ”Kiitos kaikesta.”
Remus ei vastaa, eikä pysty siirtämään katsettaan horisontista. Hetken päästä mies on jo poissa.
Hän ei ole itkenyt enää pitkään aikaan, eikä hän tekisi niin nytkään. Tuuli yltyy jälleen, heittää meriveden pirskeitä hänen kasvoilleen. Sade on lakannut. Omenapuut kumartelevat viiman alla. Syksyllä keräämättä jääneet omenat mätänevät maassa. Jossakin huutaa lokki.
Yhä vain hän on tässä. Aamu on kalpea ja kuulas.
